Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan
alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan
yksin. Henrikkiä ei näy missään.
Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!... Ja minä riennän
hänen luokseen.
Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.
-- Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin
illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.
Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta
minussa kiehuu kostonhalu.
-- Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet
joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.
Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin
loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa
kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.
Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja
soperran epäselvästi.
-- Ei, ei... Anna anteeksi minulle, Märta... Märta, miksi sinä kidutat
minua?... Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?
Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät.
Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani
vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti
käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani... Sanaakaan ei
vaihdeta...
Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja
tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla,
vavahtelevalla äänellä.
-- Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.
Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden
suojassa.
Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit
huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti...
Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli
kaksitoista tänä iltana... Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti.
En ole sitä ennen huomannutkaan... Hyppään suurelle kivelle ja huudan:
eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä
otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän
pilariston keskellä...
Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla
kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä
minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on
lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä
ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta
hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua
kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet
housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan...
Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on
hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden
juoksujalkaa takasinpäin.
Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.
-- Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on
varmaankin pudonnut.
Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi
hymyillen astun minä hänen ohitseen.
-- Tämä on kai neidin, toistan.
Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.
-- Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.
-- Mitenkä?
-- Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.
-- ???
-- Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan
viraton... Onko jotain muuta?
-- Ei, ei muuta.
He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana,
sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.
-- Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne,
huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.
Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen
kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon
hansikkaan.
Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean
oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen
varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen
paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei
hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea
rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun
hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan
ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden
varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen
tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja
metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina
riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.
Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle,
ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa
ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.
Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki
kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän
yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen.
Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään.
Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät
kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä
kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.
Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka
käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.
Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään.
Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on
niin viileä. Mutta mitään ei näy... Rattaiden kolina kuuluu selvästi
etäämpää maantieltä...
Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?... Tunnen
hermostuvani... Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi
hansikkaansa, hansikkaansa... Vai niin. No hyvä!...
Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni
sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana
kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.
Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun
karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun
en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen...
Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut
ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä
päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa
onnessa... Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa
vavahtaa ja peräytyy pari askelta... Sitten lähden juoksemaan.
Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä
kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat
kuutamossa... Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes
väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa...
4.
Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja
yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi
ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.
Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät
kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on
piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia
huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on
se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa
kantamaan sitä.
Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset
murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä.
Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani.
Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista
itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka
hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin
sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja
rauhan valo kasvoillaan.
Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti
osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi
myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän
ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.
Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä
äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni
vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja
pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin
jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa,
haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä,
jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö
kuvastui heidän kasvoiltaan.
Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut
sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää,
syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin
unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja
tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni
pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko
voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja
raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden
elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin
ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut.
Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä
valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi
ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni
hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä,
toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en
enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja
ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten
iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.
Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra,
isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua
hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä
jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni,
niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä
janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen
oman yksinäisyyteni.
Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti
varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti
mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta
hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:
Aarne!
Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin
sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja
on olemassa, mutta en saa niitä esille.
Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyt
tapahtumatta. -- Minäkään en ole ennemmin vastannut.
Jää hyvästi, Aarne!
Märta.
Märta.
Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut,
eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut.
Jää hyvästi.
Aarne.
Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni,
viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa
matkustamaan.
Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut
makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen,
rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan
vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti,
jokunen väräjävä tähti.