Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun
orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni
sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää.
Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja
säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.
Kuulen askelia hiekkakäytävältä... Sitten hiljaista keskustelua...
Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan
juurelle pitkäkseni.
Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi
orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen
salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä
makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai
niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo
näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen
hänelle. No hyvä. En minäkään valita...