Aarne Kurimon kirjotuksia.
1.
Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin
muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia
vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana,
sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin
tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo
kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen
ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana
merkkinä.
Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni
aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa
kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä,
että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin
Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua
ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin
pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman
hikeni Alhojärven aalloissa.
Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin
pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä
kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja
omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni,
kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli
isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt
tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen
mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni
tumman harson läpi.
Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää,
jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut
yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen.
Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen
kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon
suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun
hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että
Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin
aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen
sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.
Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni
metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua
kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä
lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille,
uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi
lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä
hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut
ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi
ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä
kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin
täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin
ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista
vuotta sitten.
Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin
iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo
tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää
veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin
vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin
olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt
tuntuu niin ihanalta.
Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää.
Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat
kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi
auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin
suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu
kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.
Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:
Olen töllistä matalasta kotosin
vaan minkäs teen minä sille.
Vaikka en kelpaa ma komeille
niin ainakin halvemmille.
Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:
-- Vai niin. Tekö täällä laulattekin.
Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki
kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä
huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.
-- Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.
-- Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin
kävelemässä.
Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon
tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata... Kas vaan. Hän oli
tuntenut minut hämyssäkin... Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin
pitkälle poskia alas... Ja minä mietin hetken menneitä aikoja... Kun
katsoin, seisoi hän siinä vielä... Hyvänen aika! Hän kai nautti minun
neuvottomuudestani.
-- On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä,
pakotin itseni sanomaan.
-- Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat!
Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä... Mutta sitten
hän lopetti ja katsoi alas...
-- Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.
Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin
muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä
otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia
käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.
-- Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä
haluttaisi?
Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei
hän kuitenkaan sanonut.
Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli
muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta
suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä.
Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja
herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt
vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias... Tummanpunainen ruusu
nuokkui hänen rinnassaan.
Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa
seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt?
Mitä hän siinä enää seisoi?... Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen
niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä
paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.
Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui
maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli
sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi
maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle.
Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun,
valkeilla, hermostuneilla sormillaan... Hiljaisuus oli aivan
sietämätön...
-- Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin
omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.
Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.
-- Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä,
joka värähteli hiukan.
Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen
entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin,
ajattelin. No... Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri
kuin itsestään.
Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.
-- Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?
Minä vain hymyilin heille.
Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin
viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin
pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut
tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti
havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin
salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."
Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt
muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan
harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin
tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme
ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni
värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa
puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä
kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme
puhtaina ja palavina.
Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme
toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta,
Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun
kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin
minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua
polvilleni muistojeni hartaudessa.
2.
Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan
vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme
sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun
olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua
kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo
kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin
tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut
enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti
minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.
Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen
tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä
vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain
kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten
minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä
kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut
syleilyynsä."
Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.
Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle
hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin
yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan
tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia
tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten
minun täytyi lähteä Helsinkiin.
Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui
luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En
ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat
isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja
uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin
päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua.
Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin
äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin
syöksyin ulos toverieni seuraan.
Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani
aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat
hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää
kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä
silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja
ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja
hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.
Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin
hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen
tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi
hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan
hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli
rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi.
Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen
luultiin Helvin olevan syypään.
Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana
minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja
luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin
senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta.
Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että
pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen.
Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja
epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.
Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin
tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan
kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin
siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan
itsensä kidutus saattaa synnyttää.
Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se
teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen
minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun
vielä sinussa, täydellisesti!"
Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi
hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni
hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä
merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen,
en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.
3.
Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain
ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni
asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja
toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli
kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt
yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni
kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä
mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko
traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista
tragikkaa.
Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin
huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni
järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka
peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin
särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa
-- kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni.
Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti
ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien.
Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni...
Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan
alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun
olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin
olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain
lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti
minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti
niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi
äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin.
"Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni."
"Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." -- Omituinen ja tukahtunut oli
keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa
jokaisesta sananvaihdostamme.
Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun
vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin.
Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi
kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki
vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.
Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut
nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten
uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni
Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja
nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin
nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan
Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa
ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin
hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana
maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä
syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt
verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin
unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja
ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot
pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen
valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei
ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin.
Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso
aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa
tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi
metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat
jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen
luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen
uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos
sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi
vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä
rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä
join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta
janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa...
Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat... Hyvänen aika, Märtan
piirteet... Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.
Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että
Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini
pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja
kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein
minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä
minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä
riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut
päiväkirjaani.
Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja
kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä,
Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut.
Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En
voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä
sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin
pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan
tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta
minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi
hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo
lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla
ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas
äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin
metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö
sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin
huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain
kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."
Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait
minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en
jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.
Irtonaisia lehtiä.