Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustani
katoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksi
todellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kitua
tietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta pois
pääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minä
uloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muisto
ystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuin
painajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni.
Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.
Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailman
onnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuri
Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikka
monasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minulla
täytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitä
sydämeni veren ja sieluni rauhan.
Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonka
ikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnut
visertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähtelee
Alhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton,
kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, on
taiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Ei
kukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla
on moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskaus
on sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla,
jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiin
kuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttää
yksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja sen
edessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punaset
kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsen
komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitä
puhunut.
Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalaus
kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärillä
kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänä
kattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkin
seittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat
harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissä
vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheän
pensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskee
Alhon helmaan.
Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käy
vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri
hänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuoden
ajan -- niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista,
etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kun
joskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni ja
laskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyy
syliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minua
rintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukea
uneksumus, ja kun häntä suutelen voivat hänen huulensa olla kylmät kuin
kuolleen. Sitäpaitsi olen huomannut hänen unissaan itkevän. Ja se, jos
mikään, on herättänyt sääliä ja kummastusta minussa.
Kaikki tämä liittyy oikeastaan päätapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta
sitten, ja johtuu siitä suoranaisesti, välittömänä seurauksena. Mutta
vaimoni kanssa en voi puhua siitä sanaakaan. Siihen ei minulla ole
voimia, eikä rohkeutta. Ja se olisikin aivan hyödytöntä.
Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa elämän niin
harmaaksi? Ikäänkuin repiä sen ja siirtää toisia uria kulkemaan?
Mitenkä saattaa sumu niin yhtäkkiä laskeutua ihmisen ympärille, peittää
esineiltä värit ja auringolta kirkkauden, niin että kaikki, mikä on
ollut, hämärtyy kuin uneksi, ja mikä on, siitä tuskin tietää? Ne ovat
kysymyksiä, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja
karkottaneet elämästäni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut
äkkiä vanhaksi. Koko ympäristö on ollut minulle vieras ja etäinen. Ja
vaikka tämäkin kesä on ollut kaunis ja päivät ovat valoisia, niin että
heikko hämärä, kuin yön kaukainen varjo, liittää ne toisiinsa, niin
olen sitä tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinpä
tuttavatkin. Ainoastaan hänen kuvansa on lakkaamatta ollut edessäni,
hänen, joka ennen oli ystäväni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon
olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siitä,
etten ole ymmärtänyt häntä, että olen kohdellut häntä väärin --
ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yhtä
usein olen sadatellut häntä, sillä hänen tähtensä on elämäni näin
rikkirevittyä. Minä olen koettanut tunkeutua hänen sisimpäänsä ja etsiä
vaikutteita hänen tekoihinsa, mutta se on ollut epämääräistä, vaikeaa
ja jokseenkin turhaa työtä. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin
useasti yrittänyt heittää ajatukset luotani, olen miltei rukoillut,
että jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entistä
kiihkeämpinä ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin erämaa,
jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia lähteitä ei enää
puhkea.
Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran
ymmärtää häntä. Ja myötätunto herää minussa. Ikäänkuin raskas paino on
pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan enää mikään
täydellistä lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siitäkin, että voin
edes rauhottua ja että minulla entisen epätietoisuuden asemasta on nyt
joukko varmoja tosiasioita.
Kuitenkaan en voi tästäkään mitään sanoa vaimolleni, ja apein mielin
minä senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kynään. Sillä minun täytyy
saada purkautua, elää jokainen hetki muistossani uudestaan: siten
luulen elämäni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun täytyy polttaa
sieluani ajatusteni kiirastulessa, että se puhdistuisi. En siis kirjota
erityisemmin ketään varten. Jokainen sana on enemmän itselleni, vaikka
tietenkin toivon, että joku kuolemani jälkeen saisi paperini käsiinsä
ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilkeät huhut, jotka nimeni
ympärillä liikkuvat. Ystäväni salaperäinen katoaminen on nimittäin
antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita minä olen kokonaan
voimaton ehkäsemään.
Ja nyt kerron miten pääsin asioiden perille.
Ylhäällä, ullakkokerroksessa on huone, jossa ystäväni kaikesta päättäen
on paljon oleskellut, ehkäpä osaksi kauniin näköalan vuoksi, joka
avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Seinäpaperit
ja katto ovat tumman vihreät. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista
tekoa. Suuri, mustalla sametilla päällystetty sohva on ovelta katsoen
vasemmalla sivuseinällä. Nurkassa, akkunan vieressä, on jykevä
kirjotuspöytä, jonka keskusta on vihreällä veralla peitetty; sen edessä
on avara, musta nojatuoli. Mitään enempää ei huoneessa olekaan. Ei niin
ainutta taulua tai asetta seinällä, ei edes kirjahyllyä. Mutta
kirjotuspöydällä komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti
tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa öljysäiliötä, mikä on
kuparia ja minkä päälle kolme ihmisen pääkalloa on kiinnitetty. Kun
lampun sytyttää palamaan, niin silmäreikien kohdalle asetetut linssit
heittävät voimakkaan valon keskelle pöytää, mutta muuten jää huone
omituiseen, vihertävään puolihämärään, joka antaa kasvoille aavemaisen
värin. Myönnän, että lamppu vähäsen kammottaa minua. Pääkallojen silmät
syöksevät voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat välkkyvät, mutta
kasvoluitten ääriviivat ikäänkuin haihtuvat vihreään hämyyn. Muuta
"koristetta" ei pöydällä olekaan, sillä itse kirjotuskoje on varsin
yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut
hänen papereittensa päällä, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen
marmoripala.
Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä
hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja
heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin
usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin
auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä
lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli
pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo.
Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi
oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja
sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt
spektralianalyseissä.
En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin
pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä
mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä
silmiini -- vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen -- sen
omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen
toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton
jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin.
Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka
ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella
kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli
pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton
voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes
ajatellut.
Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja
menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun
olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja
tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia
polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut,
selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. -- Koko yönä
en voinut nukkua.
Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää.
Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä.
Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, että
kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.
Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä,
ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa
ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon
luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi
myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja
uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat
kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän
itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.