Koston päivän välttämättömyys ja oikeus.
Tämän suvun yli, esikuva ja vastakuva. -- Suuri hädän aika
oikeudenmukainen seuraus edellätapahtuneista syistä. -- "Kristikunnan"
vastuu ja suhde siihen. -- Porvarivallat, uskonnolliset johtajat,
sivistyneiden maiden kansanjoukkojen eri luokat. -- Pakanakansojen
yhteys kristikunnan ja hädän kanssa. -- Jumalan tuomio. -- "Minun on
kosto, minä olen kostava, sanoo herra."
"Totisesti sanon teille: Tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven
päälle." -- Matt. 23: 34--36; Luukk. 11: 50, 51.
Niistä, jotka eivät ole tottuneet arvostelemaan periaatteita tarkan
siveysfilosofian kannalta, näyttänee omituiselta, että ihmiskunnan yksi
miespolvi saisi kärsiä rangaistuksen useimpien edellisten sukupolvien
kasaantuneista rikoksista. Mutta kun Jumala, joka ei voi erehtyä, on
määrännyt sellaisen tuomion, tulisi meidän odottaa, että vakava
miettiminen ilmaisisi hänen lausuntonsa oikeuden. Yllälainatuilla
sanoilla selitti Herra, että tapahtuisi niin sen lihallisen Israelin
sukupolven kanssa, jolle hän puhui esikuvallisen Juutalaiskauden
lopussa. Heiltä vaadittaisiin kaikki se vanhurskas veri, joka on
vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakarian vereen
saakka, joka tapettiin temppelin ja alttarin välillä. -- Matt. 23: 35.
Tämä oli kauhea ennustus, mutta se lausuttiin kuuroille korville ja
uskottomille sydämille. Kumminkin täyttyi se kirjaimellisesti noin 37
vuotta myöhemmin, kun keskinäinen taistelu ja vihollisarmeijat panivat
täytäntöön hirvittävän koston. Me luemme, että juutalaiset olivat tähän
aikaan kateudesta jakaantuneina moneen puolueeseen, jotka kävivät sotaa
keskenänsä ja että keskinäinen epäluulo saavutti korkeimman huippunsa.
Ystävät tulivat vieraiksi toisilleen, perhesiteet ratkesivat, ja
jokainen epäili veljeään. Ryöstö, petos ja murha olivat vallalla, eikä
yhdenkään ihmisen elämä ollut varma. Ei edes temppelikään ollut varma
paikka. Ylimäinen pappi tapettiin toimittaessaan julkista virkaansa.
Kesarean verilöylyn johdosta joutui kansa epätoivoon, ja kun he
luulivat olevansa kaikkialla määrättyjä teurastettaviksi, yhdistyi koko
kansa kapinaan. Juuda kapinoi siten avonaisesti Roomaa vastaan ja
uhmaili koko sivistynyttä maailmaa.
Vespasianus ja Tiitus lähetettiin rankaisemaan heitä, ja kauhea oli
heidän menettelynsä. Kaupunki toisensa perästä lakastiin pois, kunnes
Tiitus lopulta piiritti Jerusalemin. Keväällä vuonna 70 ympäröi hän
kaupungin, kun sen olivat ahdinkoon saakka täyttäneet joukot, jotka
olivat tulleet pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Ennen pitkää joutuivat
piiritetyt asukkaat nälän, vihollisen miekan ja keskinäisen sodan
uhriksi. Kun jonkun onnistui päästä ulos kaupungista, vangitsivat
roomalaiset hänet ja ristiinnaulitsivat, ja niin kauhea oli nälänhätä,
että vanhemmat tappoivat omia lapsiaan ja söivät niitä. Josefus
mainitsee hukkuneiden luvun yli miljonaksi, ja kaupunki ja temppeli
hajotettiin maan tasalle.
Niin täyttyi ennustus kapinallisesta lihallisesta Israelista heidän
aikakautensa lopussa, jonka aikana he olivat nauttineet erityistä etua
Jumalan valittuna kansana. Ja ennustuksen syvemmän merkityksen mukaan
kohtaa Evankeliumikauden lopussa tämän hädän vastakuva nimellistä
henkistä Israelia, joka laajemmassa merkityksessä on kristikunta. Tulee
"ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset
rupesivat olemaan", ja sentähden koituu se myöskin eräässä
merkityksessä kauheammaksi kuin se hätä, joka kohtasi Juudaa ja
Jerusalemia. Voimme tuskin kuvitella itsellemme kauheampaa hätää kuin
se oli, jos ei juuri siinä merkityksessä, että se tulee yleisemmäksi ja
laajemmalle ulottuvaisemmaksi, sekä hävittävämmäksi, niinkuin nykyiset
sota-aseet selvästi antavat meidän ymmärtää. Sen sijaan, että se olisi
rajotettu yhteen kansaan tai maakuntaan, kohtaa se koko maailmaa,
erittäinkin sivistynyttä maailmaa, nimikristikuntaa, Babylonia.
Voimme sentähden pitää sen vihan vitsauksia, joka kohtasi lihallista
Israelia, esikuvana vielä suuremmasta suuttumuksesta eli vihasta, joka
tämän aikakauden lopussa vuodatetaan kristikunnan yli. Se, joka
kiireessä on taipuvainen pitämään tätä Kaikkivaltiaan menettelytapaa
tätä sukupolvea kohtaan vääränä, ei ole käsittänyt koston täydellistä
lakia, joka varmasti, joskin usein hiljaa johtaa välttämättömään
lopputulokseensa. Sen oikeus ja välttämättömyys, niin, sen viisauskin
on ilmeinen kaikille ajatteleville ja nöyrille, jotka sensijaan, että
syyttäisivät Jumalaa vääryydestä, sovittavat hänen sanansa opetuksen
sydämiinsä.
Suuri hätä oikeudenmukainen seuraus edelläkäyneistä syistä.
Elämme nykyisin ajassa, jolla on käytettävänään aikakausien kokemuksen
korkein kehitys, ja tämän pitäisi suuressa määrin koitua maailman
eduksi, ja koituukin muutamissa suhteissa, erittäinkin sen maailman
osan eduksi, joka välittömästi tai välillisesti on ollut Jumalan
totuuden valon suosima, nim. kristikunta, Babylon. Sen vastuu tämän
edun hoitamisesta on sentähden hyvin suuri. Jumala tekee ihmiset
vastuunalaisiksi ei ainoastaan siitä, mitä he tietävät, vaan myöskin
siitä, mitä he saattaisivat tietää, jos he tahtoisivat avata sydämensä
sille opetukselle ja niille opeille, joita heidän omansa ja toisten
kokemus on tarkotettu antamaan. Ja jolleivät ihmiset ota varteen näitä
opetuksia tai jos he halveksien työntävät ne luotaan, niin täytyy
heidän kärsiä seuraukset siitä. Kristikunnalla on edessään koko
menneiden aikojen historia avoimena kirjana ja samaten Jumalan
henkeyttämä ilmestys. Ja mitä opetuksia ne sisältävätkään! --
kokemuksen, viisauden, tiedon, palkinnon ja varottavan esimerkin
opetuksia. Ottamalla huomioon edellisten sukupolvien kokemukset eri
suuntiin on maailma edistynyt melkoisesti aineellisessa suhteessa.
Monet nykyajan sivistyksen mukavuuksista perustuvat suureksi osaksi
kuolleen suvun huomioihin. Kirjapainotaito on tuonut opetukset siitä
jokaisen ihmisen saataville. Jo tässä ainoassa kohdassa on nykyisellä
sukupolvella kaikin tavoin paljon etusijaa: se omistaa, paitsi omaa
tietoansa, koko menneiden aikojen kootun kokemuksen ja tiedon. Mutta
suuret siveelliset opetukset, joita ihmisten myöskin olisi pitänyt
oppia, on ylimalkaan jätetty huomioonottamatta, vieläpä silloinkin, kun
yleinen huomio on ollut pakotettu kääntymään niihin. Historia on
täynnä sellaisia opetuksia ajatteleville mielille, jotka etsivät
vanhurskautta, ja meidän aikamme ihmisille on sellaisia opetuksia
enemmän kuin millään edellisellä sukupolvella. Ajasta toiseen ovat
ajattelevat ihmiset kiinnittäneet huomionsa siihen. Niinpä on
professori Fisher esipuheessaan kuvaukseensa valtakuntien synnystä,
kehityksestä ja lankeemuksesta, sattuvasti sanonut: "että inhimillisten
tapahtumain seuraukseen nähden on vallassa hallitseva laki, jonka
huomioonotetut asianhaarat vahvistavat. Asiat eivät tapahdu riippumatta
edellisistä asianhaaroista, vaan muodostavat luonnollisen tuloksen
menneistä ajoista. Aikaisemmat tapahtumat ovat ennen todistaneet
tämän."
Tämä on hyvin totta. Lakia syystä ja seurauksesta ei ole missään
esitetty selvemmin kuin historian lehdillä. Tämän lain mukaan, joka on
Jumalan laki, täytyy kylvetyn viljan välttämättömästi itää ja kantaa
hedelmää, ja leikkuu on sentähden kerran välttämätön. II osassa olemme
jo osottaneet, että Evankeliumikauden elonkorjuu on jo tullut, että se
alkoi vuonna 1874, jolloin elonkorjuun Herran läsnäolon aika oli
tullut, ja että nyt, kun suuri elonkorjuu on jatkunut aina
siitä saakka, lähestymme nopeasti elonkorjuun loppua, jolloin
akanat poltetaan ja "maan viinipuun" kypsät tertut (väärän
viinipuun, Babylonin kypsät hedelmät) täytyy koota ja sotkea.
-- Ilm. 14: 18--20.
Kristikunnan vastuu ja sen suhde siihen.
Babylonilla, kristikunnalla on ollut pitkä valta- ja koetusaika ja
monta tilaisuutta sekä oppia vanhurskautta että käytännössä toteuttaa
sitä, ja on se saanut monta varotusta tulevasta tuomiosta. Koko
Evankelikauden aikana on Jumalan pyhiä, uskollisia, uhrautuvaisia,
Kristuksen kaltaisia miehiä ja vaimoja, "maan suolaa", löytynyt sen
keskuudessa. Se on kuullut pelastuksen sanoman heidän huuliltaan,
nähnyt totuuden ja vanhurskauden periaatteet toteutettuina heidän
elämässään ja kuullut heidän puhuvan vanhurskaudesta ja tulevasta
tuomiosta. Mutta se on halveksinut näitä Jumalan eläviä kirjeitä. Eikä
siinä kylliksi, vaan sen n.k. kristityt kansat ovat voitonhimossaan
häväisseet kristityn nimen pakanain keskuudessa, sen kautta että ovat
seuranneet lähetyssaarnaajain jäljissä inhottavine paloviinakauppoineen
ja muine "sivistyksen paheineen". Ja sen vallan kautta on totinen,
vielä kehittymätön taivaan valtakuuta, johon kuuluu ainoastaan ne
pyhät, joiden nimet ovat kirjotetut taivaassa, kärsineet väkivaltaa.
Niitä on se vihannut ja vainonnut aina kuolemaan saakka, niin että he
tuhansittain vuosisatojen aikana ovat vahvistaneet todistuksensa
verensä sinetillä, ja näin on tehty sen käskystä. Mestarinsa tavoin
tulivat he vihatuiksi syyttä, vanhurskauden tähden hyljättiin heidät
maan hylkyinä, ja heidän valonsa sammutettiin taas ja taas, jotta
pimeys, jota pidettiin parempana, saisi tilaisuuden hallita ja
harjottaa vääryyttä. Oi, kuinka synkkä onkaan nimikristikunnan
historia! Äiti on "juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain
verestä", ja sen tyttäret ovat vielä sokeita ja valmiita vainoamaan ja
mestaamaan (Ilm. 20: 4), vaikkakin hienommalla tavalla, kaikki, jotka
ovat uskollisia Jumalalle ja hänen totuudelleen, ja jotka uskaltavat,
vaikkapa ystävällisestikin selvästi esittää Herran sanaa, joka nuhtelee
niitä.
Kristikunnan porvarivaltoja on usein varotettu, kun vallat ja
valtakunnat taas ja taas ovat luhistuneet oman painonsa turmeluksen
alla. Ja vielä tänä päivänä voisivat nämä vallat, jos he tahtoisivat
kuunnella, kuulla Jumalan henkeyttämän profetan varotuksen, joka sanoo:
"Nyt, te kuninkaat, siis ymmärtäkää, ja te maan tuomarit, antakaa
itseänne kurittaa. Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella.
Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ettekä hukkuisi tiellä;
sillä hänen vihansa syttyy pian... Miksi pakanat pauhaavat ja kansat
turhia aikovat? Maan kuninkaat nousevat (vastarintaan) ja päämiehet
keskenänsä neuvoa pitävät, Herraa ja hänen voideltuansa vastaan
(sanoen): Katkaiskaamme heidän siteensä ja heittäkäämme päältämme
heidän köytensä." Mutta heidän vastarintansa ei ole mistään arvosta,
sillä: "Joka taivaassa asuu, nauraa heitä; Herra pilkkaa heitä. Sitten
(kun he itsepäisesti kieltäytyvät ottamasta huomioon hänen varotustaan)
hän puhuu heille vihassansa, ja kiivaudessansa peljättää heitä."
-- Ps, 2: 10--12, 1--5.
Taas, niinkuin hänen pyhän lakinsa yksinkertainen ja nyt laajalti
tunnettu periaate esittää: "Jumala seisoo Jumalan seurakunnassa
(mahtavain keskuudessa), hän pitää tuomiota jumalien (hallitsijain)
keskellä (sanoen): Kuinka kauvan te väärin tuomitsette, ja pidätte
jumalattomien puolta? Hankkikaa oikeus halvalle ja orvolle ja
julistakaa sorretut ja vaivaiset hurskaiksi (osottakaa niille
oikeutta). Pelastakaa halpaa ja köyhää, ja päästäkää häntä
jumalattomien käsistä." (Ps. 82: 1--4.) Siitä, että tämä neuvo on
tärkeä ja hyvin sattuva sekä asianhaarain vaikutuksesta tunkeutuu
vallassapitäjäin huomioon, siitä on sanomalehdistö alituisena
todistuksena. Ja ajattelevat ihmiset, jotka näkevät vaaran siitä, että
tämä neuvo yleisesti jätetään huomioonottamatta, kohottavat lukuisia
varotushuutoja. Myöskin maailman ihmiset, jotka tarkastavat
tulevaisuutta ainoastaan hyödyn kannalta, käsittävät profetan neuvon
seuraamisen välttämättömyyden. Saksan keisari-vainaja Wilhelm I huomasi
sen, mikä käy selville seuraavasta "Observatore Romanoksen" Berlinin
kirjeenvaihtajan lausunnosta (vuodelta 1880):
"Kun keisari Wilhelm sai tiedon viimeisestä kauheasta murhayrityksestä
Venäjän tsaaria vastaan, tuli hän hyvin vakavaksi, ja muutaman minutin
hiljaisuuden vallittua sanoi hän surullisella äänellä, mutta
jonkunlaisella pontevuudella: Jos emme muuta hallitustapaamme, jos emme
ajattele vakavasti antaa nuorisolle tervettä kasvatusta, jos emme anna
uskonnolle ensimäistä sijaa, ja jos me koetamme hallita ainoastaan
satunnaisilla varoilla päivästä päivään, niin meidän valta-istuimemme
tuhotaan ja yhteiskunta joutuu mitä kauheimpain tapahtumain uhriksi.
Meillä ei ole enää aikaa kadotettavana, ja on suuri onnettomuus,
jolleivät kaikki hallitukset voi yhdistyä tuohon yleishyödylliseen
työhön, taisteluun pahaa vastaan."
Kirjassa nimeltä _Uudistus eli vallankumous_, joka on julkaistu
Saksassa, syyttää sen tekijä, herra von Massow, joka on vanhoillinen
mies ja _Työntekijäin siirtolain keskusvaliokunnan_ puheenjohtaja,
maanmiehiään "strutsipolitiikasta", sanoen heidän sulkevan silmänsä
vaaralta ja siten jäljittelevän linnun tapaa kätkeä päänsä santaan
uskoen siten pelastuvansa. Hän kirjottaa:
"Me voimme syrjäyttää tosiseikat, mutta me emme voi muuttaa niitä. Ei
ole epäilystäkään siitä, että seisomme vallankumouksen partaalla.
Kaikkien, joilla on silmät nähdäkseen ja korvat kuullakseen, täytyy
myöntää se. Ainoastaan sellainen yhteiskunta, joka on vaipunut
itsekkäisyyteen, itsetyydytykseen ja nautintojen hakemiseen, voi
kieltää sen. Ainoastaan sellainen yhteiskunta voi jatkaa tanssimista
tulivuoren päällä, voi kieltäytyä näkemästä 'mene tekeliä' ja jatkaa
luottamustaan pistimiin."
"Suurimmalla osalla sivistyneitä luokkia ei ole aavistustakaan siitä
hirvittävästä vihasta, joka hehkuu kansan laajemmissa riveissä.
Sosialidemokratista puoluetta pidetään valtiollisena puolueena muiden
tavoin; mutta tämä puolue ei välitä ollenkaan valtiollisista
oikeuksista, hallinnollisista uudistuksista tai uusista laeista. Tämä
puolue perustuu alempain luokkain toivomukseen saada nauttia elämästä,
haluun saada elää huveissa, joista niillä, joilla ei koskaan ole ollut
sadan markan seteliä, on aivan väärä käsitys... Järjestys palautetaan
luonnollisesti taas pian (sosialistisen mailin mukaan), mutta missä
tilassa lieneekään maa! On lukemattomia määriä raajarikkoja, leskiä ja
orpoja, julkiset ja yksityiset pankit ovat silloin ryöstetyt,
rautatiet, sähkösanomatoimistot, tiet, sillat, palatsit, tehtaat ja
muistomerkit, kaikki on hävitetty, eikä valtakunta, eivät yksityiset
valtiot, eivätkä kunnat kykenisi hankkimaan niitä miljonia, jotka
vaadittaisiin, jotta voitaisiin asettaa kuntoon edes osaakaan siitä
mitä on turmeltu. On melkein uskomatonta, ettei tehdä mitään vaaran
torjumiseksi. Hyväntekeväisyys ei ole se, mitä tarvitaan, vaan lämpimät
sydämet, jotka ovat halukkaita osottamaan alemmille luokille
ystävyyttä. Rakkaus, kaikkivoittava rakkaus yksin, voi voittaa paljon
hehkuvasta vihasta. Monet mahdollisesti ovat eksyneet niin kauvaksi,
ettei mikään voi saattaa heitä takaisin; mutta on myöskin miljonia,
jotka vielä voidaan voittaa lain ja järjestyksen puolelle, jos he
autettaisiin ihmiselle arvolliseen tilaan, jos osotettaisiin heille,
ettei heidän, niinkuin nyt on asianlaita, tarvitsisi olla huonommin
kuin eläinten, joilla ainakin on ravintoa ja katto päänsä päällä."
Mutta ottavatko vallassaolijat huomioonsa hetken varotukset ja syvät
opetukset? Ei, vaan niinkuin profetta on sanonut heistä: "Ei heillä ole
tuntoa (tietoa) eikä taitoa (ymmärrystä), pimeydessä he vaeltavat,
sentähden kaikki maan perustukset (yhteiskunnan perustukset, tähän
saakka voimassa olleet lain ja järjestyksen periaatteet) horjuvat",
"järkkyvät" -- järkkyvät niin, että häviävät. -- Ps. 82: 5; Hebr. 12:
27; Jes. 2: 19.
Nykyinen Saksan keisari on aivan huoleton isoisänsä mainitsemasta
pelosta. Kun hän ojensi ruhtinas Bismarckille komean miekan kultaisine
tuppineen, sanoi hän:
"Näiden joukkojen silmäin edessä annan minä Teidän Korkeudellenne
lahjan. En voinut löytää parempaa lahjaa kuin on miekka, saksalaisten
paras ase, sen työn vertauskuva, jonka Teidän Korkeutenne isoisäni
palveluksessa takoi, terotti ja myöskin heilutti, vertauskuva
valtakunnan suuresta perustamisajasta, jolloin veri ja rauta olivat
saviruukkina, lääkkeenä, joka ei koskaan erehdy, ja joka kuninkaitten
ja ruhtinasten käsissä hätätilassa voi myöskin säilyttää isänmaan
sisäisen yhteyden, aivan niinkuin sen käyttäminen ulkomailla johti
tähän yhteyteen."
Lontoossa ilmestyvä "Spectator" lausuu seuraavaa keisarin puheen
johdosta:
"Tämä antaa tosiaankin syytä sekä levottomuuteen että kummastukseen.
Saksassa on vallalla kaksi selitystä siitä. Toinen on se, että esitys
on suunnattu jonkun Saksan valtion vaatimusta vastaan irtautua
valtioliitosta, ja toinen se, että se ilmaisi keisarin ja hänen
liittolaistensa päätöksen hätätilassa taistella asevoimalla
sosialisteja ja anarkisteja vastaan. Kummassakin tapauksessa oli
tiedonanto tarpeeton ja hätäinen. Ei kukaan epäile, että Saksan
valtakunta, joka tosiaankin perustettiin miekalla Langensalzan luona ja
sodassa Ranskaa vastaan, päättäisi sotilasvoimalla miehittää sen
valtion, joka tahtoisi tekeytyä itsenäiseksi. Mutta sotalakien
käyttäminen puoluetta kohtaan, vaikkapa sosialistejakin kohtaan, heidän
koettaessaan saada vaikutusta äänestyksellä, olisi itse asiassa
perustuslain lakkauttaminen piiritystilan eduksi. Me arvelemme, ettei
keisari tarkottanut kumpaakaan näistä, mutta hänen sanansa osattavat,
että hän on ajatellut asemaa, että hän tuntee sosialistien vastarinnan
ja on tullut tähän johtopäätökseen: 'No niin, minulla on vielä miekka,
ja se on lääke, joka ei koskaan erehdy'. Monet kuninkaat ovat tulleet
tähän johtopäätökseen ennen häntä, mutta harvat ovat tulleet niin
pitkälle, että he ovat katsoneet viisaaksi lausua sen. Se sisältää
itsessään uhkauksen, kuinka hyvänsä sitä tahdotaankin selittää, ja
viisaat hallitsijat eivät uhkaa, ennenkuin toimimisen hetki on tullut,
vielä vähemmän uhkaavat he asevoimalla lääkkeenä ja päällepäätteeksi
sisällisten vaikeuksien lääkkeenä. 'Miekka' sisäisen pahan 'lääkkeenä,
joka ei erehdy!' Yhtähyvin voisi kirurgin veitsi olla erehtymätön
väline kuumetta vastaan. Ruhtinas Schwarzenberg on vastustamattoman
armeijan etunenässä koettanut tätä keinoa suotuisampain olosuhteitten
vallitessa, mutta on vuoden pitkän kokemuksen perustuksella tullut
siihen johtopäätöksen, jonka hän on lausunut kaikkein viisaimmassa
valtiollisessa sananlaskussa: 'Pistimillä voi tehdä mitä hyvänsä, kun
ei vaan asettaudu niiden päälle.' Saksan keisari tekisi hyvin
miettiessään sitä. Mitä olisi Rooman keisari voinut sanoa, joka oli
vahvempi, kuin että 'miekka on väline, joka ei koskaan erehdy'.
Sellaisessa lausunnossa on hirmuvaltiuden siemen, ja jos keisari lausui
sen vakavan miettimisen jälkeen, niin ei hänessä ole Saksalle johtajaa,
vaan senlaatuinen itsevaltias hallitsija, jonka uudempi historia
näyttää vanhentuneeksi. Voi olla, että keisari pikaisuudessaan puhui
puoleksi runollisesti oman personansa, liiotellun tunteen
vaikutuksesta; mutta jos hänen puhettaan on pidettävä ilmotuksena
kansalleen, voi ainoastaan sanoa: Mikä vahinko, mikä kaunis toivo
onkaan kadonnut!"
Erään toisen maan nykyinen hallitsija selitti, että hän pitäisi
voimassa yksinvaltiutta yhtä innokkaasti kuin hänen isävainajansakin.
Tämä on toinen todistus siitä, ettei tämän suotuisan ajan ja Jumalan
sanan vakavia varotuksia oteta varteen. Ja huomaa, kuinka kansa otti
tämän selityksen vastaan huolimatta kaikista julkisista vapaan sanan
sortamisen yrityksistä. Eräs "seura kansan oikeuksien puoltamiseksi"
painatti julistuksen, jota levitettiin koko valtakunnassa.
Julistuksella oli hallitsijalle osotetun kirjeen muoto ja oli se
huomattava yksinkertaisen ja voimakkaan kielensä tähden. Moitittuaan
ensin hallitsijaa hänen ponnistuksistaan yksinvallan säilyttämiseksi,
selittää se:
"Kaikkein pitemmällemenevät pitäjäin kokoukset pyysivät ainoastaan
rauhaa hallitsijan ja kansan välillä, lausuntovapautta ja lain turvaa
mahtavampien omankädenoikeutta vastaan. Hovimiehet ja virkavaltaiset
pettivät ja säikäyttivät teitä esityksensä kautta. Yhteiskunta ymmärtää
hyvin, että juuri virkavalta, joka kateellisesti vartioitsee omaa
valtaansa, puhui teidän kauttanne. Virkavalta, joka alkaa ministereistä
ja loppuu pienimmän kylän poliisikonstaapeliin, vihaa kaikkea
yhteiskunnallista tai henkilökohtaista kehitystä ja estää huolellisesti
vapaan yhteyden hallitsijan ja hänen kansansa edustajain välillä,
paitsi, jos he tulevat juhlapuvussa, esittäen onnentoivotuksia ja
tuoden lahjoja. Teidän puheenne osotti, että jokainen koe esittää mitä
suurimmassa alamaisuudessakin maan huutavia puutteita, saa osakseen
ainoastaan karkean hylkäämisen. Yhteiskunta odotti teiltä
kehotusta ja apua, mutta sai kuulla ainoastaan huomautuksen teidän
kaikkivallastanne, joka antoi sen vaikutuksen, että hallitsija olisi
täydellisesti vieras kansalleen. Sillä olette itse tappaneet oman
kansansuosionne ja myöskin eristäytyneet siitä yhteiskunnan osasta,
joka pyrkii rauhallisesti eteenpäin. Muutamat riemuitsevat teidän
puheestanne, mutta te saatte pian oppia tuntemaan heidän
voimattomuutensa. Yhdessä yhteiskunnan osassa on teidän puheenne
haavottanut tunnetta ja aiheuttanut alakuloisuutta, jonka yhteiskunnan
parhaat voimat kumminkin pian voittavat. Senjälkeen jatkamme
rauhallista, mutta itsepintaista ja suunniteltua vapauden taistelua.
Toisessa osassa taas teidän sananne kannustavat taistelemaan kaikin
keinoin asiain nykyistä uhkaavaa tilaa vastaan. Te olette loihtineet
taistelun esille, ennen pitkää sitä jatketaan."
Niin hapuilevat "kristikunnan" kansat suruttomasti eteenpäin
pimeydessä, jota kauvan on pidetty valoa parempana. Myöskin
vapaudestaan niin ylpeä Amerika, jonka kansoja monessa suhteessa niin
runsaasti on siunattu toisten kansojen edellä, ei tee mitään poikkeusta
ja se on myöskin saanut monta varotusta. Huomaa ne melkein
profetalliset sanat, jotka presidentti Lincoln vähää ennen kuin hän
murhattiin, kirjotti eräälle ystävälleen Illinoissa:
"Onnitelkaamme, että tuo julma sota on jo lähellä loppuaan. Se on
maksanut paljon rahaa ja verta. Amerikan nuorison kukka on vapaasti
uhrannut verensä isänmaan alttarilla, jotta kansa saisi elää. Se on
ollut vaikea koetusaika tasavallalle. Mutta minä näen läheisessä
tulevaisuudessa lähestyvän ratkaisuhetken, joka tekee minut
alakuloiseksi ja pelokkaaksi maani parhaasta. Sodan seurauksena on se,
että ammattikunnat ovat astuneet valtaan ja vaikutukseen, että
parempiosaisten keskuudessa tulee turmeluksen aika, ja että maan
rahamahti koettaa lujittaa valtaansa käyttämällä edukseen kansan
ennakkoluuloja, kunnes kaikki rikkaudet ovat kokoontuneet harvojen
käsiin. Silloin ei tasavaltaa enää ole. Tuona silmänräpäyksenä tunnen
itseni paljon surullisemmaksi maani varmuudesta kuin koskaan ennen,
edes sodankaan aikana."
Ja Missourin edustaja Hatch sanoi v. 1896 eräässä puheessaan kongressin
edessä raha- ja yhteiskuntakysymyksistä seuraavaa:
"Huomatkaa sanani! Jos ei järkähtämätöntä lakia syystä ja seurauksesta
ole pyyhitty pois Kaikkivaltiaan lakikirjasta, ja jos ei seisahduta
hyvin pian, voidaan odottaa, että kymmenen vuoden kuluessa saadaan
todistaa Ranskan vallankumouksen kauhut Amerikassa, ja vielä paljon
kauheampana uudenaikaisten keksintöjen tähden. Tämä ei ole ainoastaan
_minun_ ajatukseni. Herra Astor, joka muutama aika sitten muutti
Englantiin ja tuli Englannin alamaiseksi, näki yhtä selvästi kuin
minäkin, mitä on tulossa. Sentähden lähti hän pakoon ja muutti aikanaan
pois. Sillä hän tiesi varsin hyvin, että jos tapahtumat kehittyvät,
niinkuin ne ovat alkaneet, niin ei se aika voinut olla kaukana, jolloin
sen yhteiskuntaluokan ihmiset, joihin hän kuului, hyökkäisivät niin
suurin joukoin jokaiseen lähtevään valtamerilaivaan, että oli vaara,
että hän työnnettäisiin laivasillalta mereen."
Yhdysvaltain laivaston sihteeri, H.K. Herbert, lausui seuraavaa eräässä
puheessa, jonka hän piti Clevelandissa 30 p. huhtikuuta 1896
kokoontuneille liikemiehille:
"Me olemme ajan kynnyksellä, jolloin ryhdytään jättiläismäisiin
yrityksiin, yrityksiin, jotka uhkaavat työntää pois toiset tavalliset
inhimillisen edistymisen välikappaleet. Se, joka on toivorikas,
uskokoon, että tämä johtaa suvun elämänehtojen parannukseen, että
suuret yritykset saavat aikaan halvat hinnat tuotteille ja niiden
kuljettamiselle. Jättiläisliikkeitä, joista voi saada kaikkea, mitä
haluaa, ja sitä halpaan hintaan, löytyy kaikkialla. Ihmisviisaus
näyttää voimattomalta tehdäkseen suunnitelman näiden yksinoikeuksien
ehkäisemiseksi vahingoittamatta yksityisen vapautta, ja seuraus siitä
on, että äärettömät rikkaudet kokoontuvat harvojen käsiin, monien
elämisenehdot huononevat, ja tyytymättömyys leviää. Sentähden on
taistelulla pääoman ja työn välillä suurempi merkitys tulevaisuudessa
kuin menneisyydessä. Kaukonäköiset miehet ovat ennustaneet, että
taistelusta pääoman ja työn välillä syntyy yhteentörmäys, joka koituu
turmiolliseksi tasavallan hallitusmuodolle, yhteentörmäys, joka johtaa
ensin anarkiaan ja verenvuodatukseen ja sen jälkeen itsevaltiuteen
jonkun rohkean henkilön johdolla, jonka onnistuu asevoimalla saada
järjestys uudestaan voimaan. Toisinaan esitetään sosialismi nykyisen
tilan johdonmukaiseksi lopputulokseksi. Ensimäiset kokeilut tähän
suuntaan, sanotaan, tehdään kaupungeissa. Työnantajat, joilla on
käytettävinään rajattomat määrät välikappaleita, ja työntekijät,
joiden melkeinpä ainoana apuneuvona on äänioikeus, taistelevat
toistensa kanssa, ryhmä ryhmää vastaan, saadakseen haltuunsa
kunnallishallituksen. Ennen on amerikalaista farmaria pidetty
voittamattomana vallituksena, joka suojelisi olevia oloja, mutta monen
farmarin mielessä on tapahtunut muutos."
Myöskin kristikunnan kirkollisia valtoja on varotettu ja ne ovat
saaneet määräyksiä. He ovat saaneet varotuksia niiden rangaistusten
kautta, joiden Jumala menneisyydessä antoi kohdata kansaansa, ja
myöskin satunnaisten uskonpuhdistajain kautta. Kumminkin on hyvin
harvoja, jotka voivat lukea käsikirjotuksen seinältä (Dan. 5), ja he
ovat kykenemättömiä voittamaan kansan virtaa tai edes estämäänkään
sitä. T. De Witt Talmage näytti huomaavan ja ymmärtävän osaksi, sillä
eräässä esitelmässä hän sanoi:
"Jos ei Kristuksen seurakunta nouse ylös ja Jumalan palvelijattarena
osota omaavansa rakkautta ja ymmärrystä kansan suurta joukkoa kohtaan,
joka taistelee ankaraa taistelua oman ja omaistensa ylläpidon puolesta,
niin jää se nykyisessä tilassaan kuolleeksi laitokseksi, ja Kristus
menee taas, kuten muinoin, rannalle ja pyytää yksinkertaisia,
rehellisiä kalastajia tulemaan apostoleiksi ja julistamaan sitä, mikä
on oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Aika on tullut, jolloin kaikilla
kansanluokilla pitää olla samanlaiset oikeudet olemassaolon
taistelussa."
Ja kumminkaan ei tämä mies, jolla elämänaikanaan oli sellaiset lahjat
ja sellainen vaikutus kuin ainoastaan harvoilla, näyttänyt kiirehtivän,
seuratakseen omaa vakaumustaan kristityn velvollisuuksista vaaran
hetkinä.
Varotukset kuuluvat edelleen, ja velvollisuuden tunne pakottaa monia,
mutta, oi, kaikki se ei ole miksikään hyödyksi; varotukset jätetään
huomioonottamatta. Kirkon palvelijalla on ollut ja on yhä vielä jossain
määrin suuri valta, mutta sitä on käytetty väärin ja käytetään yhä
vielä itsekkäässä tarkotuksessa, ja kaikki tämä tehdään Kristuksen ja
evankeliumin nimessä. Jokainen etsii omalla tahollaan omassa lahkossaan
ihmisten "kunniaa", "etumaisia istuimia synagogissa" ja "että ihmiset
puhuttelevat heitä rabiksi" eli tohtoriksi ja kunnianarvoisaksi,
niinkuin nimet nyt kuuluvat, sekä omaa voittoaan omassa "tilassansa"
(lahkossansa). (Joh. 5: 44; Matt. 23: 6--12; Jes. 56: 11.) "Mutta
ihmispelko panee paulan". Se on estänyt muutamia Jumalan totisistakin
palvelijoista olemasta uskollisia, kun taas monilla alipaimenista ei
ilmeisesti ole koskaan ollut muuta mielenkiintoa Herran laumaan paitsi
saadakseen lauman villan.
Tunnustamme ilolla, että monta sivistynyttä korkeassa asemassa olevaa
ja hurskasta miestä on ollut ja vieläkin on papiston keskuudessa
kaikissa nimiseurakunnan eri lahkoissa, joissa koko aikakauden aikana
on ollut sekä vehnää että lustetta. (Matt. 13: 30). Kumminkin täytyy
meidän myöntää, että monet, jotka ovat raivanneet itselleen tien
puhujalavalle ja kuulijapenkkeihin, kuuluvat lusteluokkaan. Ihmisten
arvonanto ja monet siihen yhdistetyt aineelliset edut, joita tarjottiin
lahjakkaille nuorille miehille, jotka halusivat ryhtyä papin virkaan,
ovat olleet varmana syynä sellaiseen suhteeseen. Sillä kaikista
toimista on paikka kirkon palveluksessa helpoimmin ja nopeimmin vienyt
maineeseen ja mukavuuteen sekä usein rikkauteen.
Tämä on syynä siihen, että niin monet, joita Raamattu kutsuu
"palkkalaisiksi" (Jes. 56: 11; Hes. 34: 2--16; Joh. 10: 11--14); ovat
tulleet hengellisiksi opettajiksi ja johtajiksi. Mutta niiden vastuu,
jotka ovat ottaneet julistaakseen evankeliumia Kristuksen nimessä, on
hyvin suuri. Kansan edessä ovat he Kristuksen edustajia, hänen henkensä
ilmauksena ja hänen totuutensa selittäjinä. Ja luokkana katsoen on
heillä ollut parempi tilaisuus kuin muilla oppia tuntemaan totuus.
Mutta sen pahempi, ei suuri enemmistö heistä nähtävästikään ole
ymmärtänyt käyttää hyväkseen etujaan! Sentähden ovat he tänä päivänä
"sokeita sokeain taluttajia" ja joutuvat seurakuntineen epäilyksen
kuoppaan. He ovat kätkeneet totuuden, koska ei sitä mielellään
kuunnella, ja julistaneet eksytystä, josta pidetään vieläpä
"uskovaistenkin" kesken, sekä esittäneet ihmisten oppeja, koska heidät
maksusta on asetettu siihen. Käytöksellänsä ja toisinaan myöskin
sanoilla ovat he julistaneet kansalle: Uskokaa varmasti siihen, mitä me
julistamme, sensijaan että kehottaisivat heitä "koettelemaan kaikkea"
apostolien ja profettain henkeytettyjen sanojen mukaisesti ja
"pitämään" ainoastaan "sen, mikä hyvää on". Vuosisatojen aikana kätki
katolilainen papisto Jumalan sanan sisällyksen, senkautta että he
estivät kääntämästä Raamattua eläville kielille. He pelkäsivät
nimittäin, että kansa tutkisi Raamattua ja huomaisi siten heidän
väitteittensä paikkansapitämättömyyden. Aikojen kuluessa nousi
kumminkin heidän keskuudestaan muutamia uskonpuhdistajia, jotka
pelastivat Raamatun unohduksista ja panivat sen kansan käsiin. Sen
seurauksena oli suuri vastalauseliike Rooman kirkon vääriä oppeja ja
väärinkäyttöjä vastaan. Mutta ennen pitkää turmeltui myöskin
protestanttilaisuus, ja sen papisto sepitteli uskontunnustuksia, joita
he opettivat kansan uskomaan otteina Raamatun opeista ja mitä
suurimerkityksellisimpinä. Niin ovat he kastaneet lapsia ja opettaneet
heitä kristinopissa, ennenkuin he vielä saattoivat ajatellakaan.
Kehittyneemmät ovat he tuudittaneet uneen, antaessaan heidän ymmärtää,
että varminta kaikissa uskonnollisissa asioissa olisi jättää kaikki
opinkysymykset ja seurata heidän johtoaan, että heillä, papeilla, yksin
oli tarpeellinen sivistys ymmärtääkseen Jumalan totuutta, ja että heitä
sentähden oli pidettävä _pätevinä_ kaikissa sellaisissa kysymyksissä
ilman vetoamista Jumalan sanaan. Ja se, joka on uskaltanut epäillä
näiden vaatimusten oikeaperäisyyttä ja olla toista mieltä, sitä on
pidetty kerettiläisenä ja harhahenkenä. Oppineemmat ja etevimmät
jumaluusoppineet ovat kirjottaneet paksuja kirjoja kutsumastaan
järjestelmällisestä jumaluusopista, mutta tämä kaikki on juutalaisten
Talmudin tavoin suureksi osaksi ollut omiaan syrjäyttämään Jumalan
sanan ja korvaamaan sen ihmissäännöillä. (Matt. 15: 6; Jes. 29: 13.)
Toiset ovat vastaanottaneet arvossapidettyjä ja tuottavia
professori-virkoja jumaluusopin seminaareissa, jotka näennäisesti ovat
perustetut kasvattamaan nuoria miehiä evankeliumin palvelukseen,
mutta jotka itse asiassa opettavat heidän eri koulujensa n.k.
järjestelmällistä jumaluusoppia, kahlehtivat vapaan ajatuksen, ja
estävät sellaista vakavaa ja nöyrää Raamatun tutkimista, jonka
tarkotuksena on yksinkertainen usko sen oppeihin ihmisten
perimätiedoista välittämättä. Niin on "papisto", sukupolvi sukupolven
jälkeen, vaeltanut perityn eksytyksen tallatussa vaossa, ja ainoastaan
satunnaisesti on joku huomattu olevan kylliksi hereillä ja uskollinen
voidakseen huomata eksytyksen ja huutaakseen parannusta. On ollut
paljon mukavampaa seurata virran mukana, erittäinkin kun suuret miehet
kävivät etunenässä.
Siten on papiston valta ja edut kokonaisuudessaan käytetyt väärin,
vaikkakin sen riveissä on ollut ja yhä vielä on muutamia totisia,
uskollisia sieluja, jotka todellakin uskoivat tekevänsä Jumalalle
palveluksen kannattamalla vääriä järjestelmiä, joihin heidät oli
johdettu, ja joiden eksytyksen kautta he myöskin suureksi osaksi ovat
olleet sokaistuja.
Ylpeät ja omaansa etsivät papiston keskuudesta katsovat epäilemättä
nämä huomautukset loukkaaviksi, mutta nöyrät pitävät varmastikin tätä
oikeaa esitystä arvossa, tunnustavat totuuden ja päättävät vaeltaa
Jumalan valossa, sellaisena kuin se loistaa hänen sanastaan,
välittämättä ihmisten perimätiedoista, ja he tulevat siunatuiksi sen
kautta. Meitä ilahuttaa sanoa, että tähän mennessä elonaikana olemme
saaneet oppia tuntemaan muutamia harvoja saarnaajia, jotka, kun
nykyinen totuus selvisi heille, jättivät eksytyksen ja pyrkivät
palvelemaan totuutta. Mutta, oi, suurin osa papistosta ei kuulu
nöyriin, ja taas saamme tuntea voiman Mestarin sanoissa: "Kuinka vaikea
on niiden, joilla on tavaraa, mennä sisälle Jumalan valtakuntaan!"
olkoonpa tämä tavara sitte maineessa, opissa, rahassa tai vaikkapa vaan
tavallisessa hyvinvoinnissa.
Yleisen kansan ei pidä sentähden hämmästyä siitä, että kristikunnan
uskonnon opettajat kokonaisuuteen katsoen ovat sokeita tämän
elonkorjuun erikoisille totuuksille, aivan niinkuin tunnustetut
opettajat Juutalaiskaudenkin lopussa olivat sokeita ja vastustivat
silloisen elonkorjuun erikoisia totuuksia. Heidän sokeutensa on
_palkka_, sentähden että he ovat käyttäneet väärin kykyjä ja
tilaisuuksia. Valoa ja totuutta ei voida niinollen odottaa tältä
taholta. On hyvin merkitsevää, että uskonnolliset johtajat
Juutalaiskauden lopussa esittivät kansalle tämän kysymyksen: "Onko
kukaan hallitusmiehistä tai farisealaisista uskonut häneen?"
(Joh. 1: 48.) Ne, jotka silloin sokeasti seurasivat johtajiaan,
kadottivat etuoikeutensa uuden talouden siunauksiin. Niin käy myöskin
näinä Evankelikauden viimeisinä päivinä: Ne, jotka sokeasti seuraavat
"hengellisten" johdatusta, joutuvat heidän kanssaan harhateille, ja
ainoastaan ne, jotka uskollisesti vaeltavat Jumalan kanssa, joilla on
hänen henkensä ja nöyrä usko hänen kalliin sanansa kaikkiin
todistuksiin, voivat huomata eksytyksen "lusteen", joka niin kauvan on
ollut totuudella sekotettuna ja rohkeasti pysyä kiinni evankeliumin
uskossa ja olla sydämessään uskolliset Jumalalle, kun kansanjoukot
kulkevat virran mukana uskottomuutta kohden sen eri muodoissa, uskoen
kehitysoppiin, korkeaan kritiikkiin, kristilliseen tieteeseen,
spiritismiin tai muihin oppeihin, jotka kieltävät suuren Golgatan uhrin
välttämättömyyden ja ansion. Mutta ne, jotka jaksavat seistä tänä
"pahana päivänä" (Ef. 6: 13), osottavat senkautta kristillisen
luonteensa arvon. Sillä virran voima tulee niin vahvaksi heitä vastaan,
että ainoastaan tosi uskollisuus Jumalaa kohtaan, into, rohkeus ja
mielenlujuus voi kestää loppuun saakka. Nouseva epäuskon aalto vie
varmaankin pois kaikki muut. On kirjotettu: "Tuhat kaatuu sivullasi, ja
kymmenen tuhatta oikealla sivullasi, mutta ei se kohtaa sinua... Koska
sinä olet sanonut: Sinä, Herra, olet minun turvani, ja koska sinä olet
tehnyt Ylimäisen suojaksesi... Joka Korkeimman (vihkiytymisen ja
yhteyden) kätkössä istuu, hän pysyy Kaikkivaltiaan varjossa...
Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä pakenet hänen siipiensä alle;
hänen totuutensa on kilpesi ja suojuksesi." -- Ps. 91: 7, 9, 1, 4,
engl. k.
Kristitty ei voi välttää henkilökohtaista vastuutaan ja panna sitä
pastorien, opettajien, neuvoskuntain tai uskontunnustusten päälle.
Sillä meidät tuomitaan Jumalan omien sanojen mukaan (Joh. 12: 48--50;
Ilm. 20: 12) eikä kanssaihmistemme mielipiteitten eikä käskyjen mukaan,
kuinka lahjakkaita ja korkealle korotettuja he sitte lienevätkään.
Sentähden pitäisi kaikkien olla jalojen berealaisten kaltaisia, jotka
"joka päivä tutkivat Raamatuita" nähdäkseen jos se, mitä heille
opetettiin, oli totta. (Apt. 17: 11.) Velvollisuutemme kristittyinä on
se, että jokainen koettelee kaikkea, jonka ottaa vastaan ja pitää sen,
mikä on hyvää. (1 Tess. 5: 21.) "Lakiin ja todistukseen! Elleivät he
tämän sanan mukaan lausu, johtuu se siitä, ettei heillä ole valoa." --
Jes 8: 20, engl. k.
Sama periaate voidaan sovittaa sekä aineellisiin että henkisiin
asioihin. Nyt, kun eri valtiolaivat menevät perikatoaan kohti, voivat
ne, jotka näkevät tyrskyt etäältä, ainakin tarttua nykyisiin
tilaisuuksiin järjestääkseen viisaasti omat olosuhteensa tuota
välttämätöntä ratkaisukohtaa varten, joskaan he eivät voi muuttaa
tapahtumain yleistä kulkua. He voivat asettaa pelastusveneet ja
pelastusvyöt kuntoon, niin että, kun valtiolaiva hukkuu anarkian
kiehuvassa meressä, he voivat pitää päänsä veden yläpuolella ja löytää
pakopaikan. Toisin sanoin, puhumatta periaatteista, on kumminkin
viisasta meidän päivinämme toimia oikein, jalomielisesti ja
ystävällisesti kaikkia ihmisiä kohtaan katsomatta heidän
elämänsuhteihinsa. Sillä suuri hätä nousee kiukustuneiden kansain
vihasta, valistuneiden joukkojen tyytymättömyydestä ja suuttumuksesta
parempiosaisia, hallitsevia luokkia kohtaan. Tyytymättömyyden syitä
pohditaan nykyään laajalti, ja nyt, ennenkuin vihan myrsky puhkeaa, on
yksityisen aika tehdä periaatteensa tunnetuksi, ei ainoastaan sanojen
kautta vaan myöskin käytöksensä kautta kaikissa suhteissa
kanssaihmisiinsä. Nyt on aika tutkia tuota kultaista sääntöä ja elää
sen jälkeen; oppia rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään ja
menetellä sen jälkeen. Jos ihmiset olisivat kyllin viisaita
ajatellakseen, mikä hyvin läheisessä tulevaisuudessa täytyy tulla
asiain nykyisen kulun lopputulokseksi, tekisivät he näin jo pelkästä
viisaasta laskelmasta, joskaan ei periaatteesta.
On nimittäin järjellistä otaksua, että keskellä tulevan hädän hurjaa
hämmennystä otetaan huomioon ne, jotka ovat osottautuneet olevansa
oikeudenmukaisia, jalomielisiä ja ystävällisiä, kun sitävastoin
erityinen viha kohtaa niitä, jotka ovat harjottaneet sortoa ja
puolustaneet sitä. Niin oli Ranskan vallankumouksenkin julmuuksien
keskellä, ja että se taas toistuu, siihen viittaa seuraava Herran sanan
neuvo: "Etsikää vanhurskautta, etsikää nöyryyttä, kukaties te
varjellaan Herran vihan päivänä." (Sef. 2: 3.) Ja taas: "Välttäkää
pahaa ja tehkää hyvää. etsikää rauhaa ja tavottakaa sitä! Herran silmät
tarkkaavat vanhurskaita, ja hänen korvansa heidän huutoansa. Mutta
Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan, hävittääksensä maasta heidän
muistonsa." (Ps. 34: 15--17.) Nämä viisaat varotussanat ovat maailmalle
ylimalkaan. Pyhät, "pieni lauma", "voittajat", on luvattu katsoa
arvollisiksi _pelastamaan_ kaikesta tästä, mikä kohtaa maailmaa. --
Luukk. 21: 36.
Pakanakansain yhteys kristikunnan kanssa ja suuri hädän aika.
Kun Herran vihan hehku ensisijassa kohtaa kristikunnan kansoja, koska
he ovat rikkoneet paljoa valoa ja erikoisia etuja vastaan, osottaa
Raamattu kumminkin selvästi, etteivät myöskään pakanakansat ole olleet
ilman edesvastuuta eivätkä sentähden jää rankaisematta. Monen
sukupolven aikana ja läpi vuosisatojen on heillä ollut mielihyvänsä
vääryydessä. Heidän isänsä unohtivat Jumalan menneinä aikakausina,
koska he eivät tahtoneet pitää muistissaan hänen vanhurskasta
hallitustaan; he rakastivat pimeyttä enemmän kuin valoa ja seurasivat
tahallisesti omaa tyhmyyttään. Ja heidän jälkeläisensä ovat alituisesti
rientäneet samaa alaspäinvievää tietä aina tähän päivään saakka.
Apostoli Paavali ilmottaa meille Room. 1: 18--32 hyvin selvästi, mitä
Jumala ajattelee näiden kansojen vastuunalaisuudesta. Siellä luemme:
"Jumalan viha ilmenee taivaasta kohdatakseen kaikkea jumalattomuutta ja
vääryyttä, mitä ihmiset harjottavat, ne jotka pidättävät totuuden
vääryydessä, sentähden että se, mikä Jumalasta tiedetään, on heille
ilmeistä; sillä Jumala on sen heille ilmottanut. Sillä hänen
näkymättömät ominaisuutensa ijankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa
ovat, kun niitä hänen teoissaan tarkataan, maailman luomisesta asti
nähtävänä, niin etteivät (kun heillä on luonnon valo, se on: luonnon
todistus Jumalan olemassaolosta, vallasta ja hyvyydestä, ja omantunnon
valo, joka ilmaisee mikä on oikein tai väärin) he voi sanoa itseänsä
syyttömiksi (kun he antautuvat pahalle tielleen), sentähden, että he,
vaikka ovat tunteneet Jumalan (ainakin osaksi), eivät ole häntä
Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat käyneet
ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on
pimentynyt (sellaisen elämän luonnollisena seurauksena). Kehuessaan
viisaita olevansa, he ovat tyhmistyneet ja ovat katoamattoman Jumalan
kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten
ja matelevain kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät hyljännyt
heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen, niin että he keskenään
häväisevät omat ruumiinsa; jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden
valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet enemmän luotua kuin Luojaa,
joka on ylistetty ijankaikkisesti. Amen."
"Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisten intohimojen valtaan
(se on, Jumala ei koettanut saattaa heitä takaisin, vaan jätti heidät
kulkemaan pahaa tietään ja kokemuksen kautta maistamaan sen katkeria
hedelmiä)... Ja niinkuin he eivät tahtoneet Jumalaa tuntea, niin Jumala
hylkäsi heidät heidän turmeltuneen mielensä valtaan, tekemään sitä,
mikä ei sovi; he ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta,
häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä;
he ovat korvaan kuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalalle
kauhistuksena, he ovat väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita,
pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, tyhmiä, sanansa
rikkojia, sydämettömiä, armottomia; jotka, vaikka tuntevat Jumalan
vanhurskauden säädökset ja tietävät, että ne, jotka tuommoisia tekevät,
ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan tee samoin, vaan ilmaisevat
mieltymyksensäkin niille, jotka noin tekevät."
Niinkuin tässä on osotettu, ovat pakanakansat kauvan sitten
tukahuttaneet sen, mikä maailman varhaisina aikakausina oli tunnettua
totuutena Jumalasta ja hänen vanhurskaudestaan, sekä pitäneet pimeyttä
valoa parempana, koska heidän tekonsa olivat pahoja. Ja pahojen ja
turhien mielikuvituksiensa perustuksella keksivät he vääriä
uskontoja, jotka hyväksyivät heidän pahat tiensä oikeiksi. Ja kun
jälkeentulevaiset sukupolvet ovat hyväksyneet esi-isäinsä pahan tien
hyväksymällä heidän oppinsa ja vaeltamalla heidän jäljissään, ovat he
ottaneet itselleen heidän kokoontuneet rikoksensa ja kirouksensa, ja
näin he ovat tehneet saman periaatteen perustuksella, jolla
kristikunnan nykyiset kansatkin ottavat itselleen edellisten
sukupolvien velvollisuudet. Huolimatta kaikesta tästä eivät
pakanakansat kumminkaan ole kokonaan jääneet joutumatta sen tosiasian
vaikutuksen alaiseksi, että suuri valo on tullut maailmaan Jeesuksen
Kristuksen kautta. Jopa, ennenkuin Kristus tulikaan, oli Israelin
ihmeellinen Jumala tunnettu monen pakanakansan keskuudessa menettelynsä
kautta tätä kansaa kohtaan, ja läpi Evankelikauden ovat Jumalan pyhät
levittäneet iloista sanomaa laajalti.
Siellä ja täällä ovat muutamat harvat yksilöt ottaneet varteen
totuuden, mutta kansat sellaisinaan ovat ylimalkaan jättäneet sen
huomioonottamatta ja vaeltaneet edelleen pimeydessä. Sentähden on Herra
"vihainen kaikille kansoille". (Jes. 34: 2.) Pakanakansat, joilta
puuttuu evankeliumi ja sen edut, tuomitaan arvottomiksi hallitsemaan
edelleen, kun taas niinkutsutut kristikansat, jotka ovat nauttineet
evankeliumin valoa ja etuja, mutta jotka eivät ole vaeltaneet sen
arvoisesti, tuomitaan myöskin totuuden ja vanhurskautensa mittapuun
mukaan arvottomiksi hallitsemaan edelleen.
Siten on jokainen suu tukittu, ja koko maailma on rikollinen Jumalan
edessä. Kaikkien kansojen joukossa "ei ole ymmärtäväistä, ei ketään,
joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikkityyni käyneet
kelvottomiksi; ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään."
Jumalan oikeus siinä, että hän rankaisee kaikkia kansoja, on ilmeinen.
Ja kun pakanakansat saavat osakseen oikeudenmukaisen koston teoistaan,
niin ei meidän tule unohtaa kristikunnan suurempaa edesvastuuta. Sillä
jos juutalaisilla oli kaikin tavoin etuuksia pakanain edellä, ennen
kaikkea siinä, että Jumalan lausunnot ovat uskotut heille (Room. 3: 1,
2), mitä silloin sanomme kristikunnan kansoista, joilla on vielä
suuremmat sekä lain että evankeliumin edut? Kumminkin on totta
kristikunnasta tänä päivänä, niinkuin se oli juutalaisesta kansastakin,
että heidän tähtensä pilkataan Jumalan nimeä pakanain keskuudessa.
(Room. 2: 24.) Muistakaamme esim. että "kristityt" kansat
kullanahneudessaan ovat pakottaneet pakanakansat opiumin ja väkijuomain
kauppaan. Luotettava todistaja, joka puhuu henkilökohtaisesta
kokemuksesta, kirjotti joku aika sitten New Yorkin "Voicessa"
seuraavaa:
"Omien huomioideni mukaan Kongossa ja Afrikan länsirannalla niinkuin
monen lähetyssaarnaajan ja muidenkin ilmotusten mukaan aiheuttaa
juoppous suurempaa vahinkoa alkuasukasten keskuudessa kuin orjakauppa
on koskaan aiheuttanut. Se tempaa pois kansan ja tekee kylät autioiksi,
mutta se ei ainoastaan surmaa tuhansia vaan turmelee ja saattaa
perikatoon koko sukuja sekä ruumiiseen että sieluun nähden, niin että
heidän jälkeläisistään tulee suvustaan turmeltuneita olentoja, joissa
on vanhempainsa turmeltuneen tilan leima... Kaikki työntekijät saavat
päivittäin puolipäivän aikaan suuren määrän rommia ja täytyy jokaisen
joka lauvantai-ilta ottaa vastaan ainakin kaksi pulloa paloviinaa
maksuksi työstään. Ja monissa tehtaissa pakotetaan heidät, kun heidän
1--3 vuoteen pitkä palvelusaikansa loppuu, viemään tynnyrin rommia tai
paloviinaa mukanaan kotiin. Maassasyntyneitä kauppiaita pakotetaan
ottamaan paloviinaa vastineeksi kotoisista tuotteistaan, silloinkin kun
he tekevät vastaväitteitä; ja kun eivät saa oikeutta, tyhjentävät he
paloviinan jokeen. Sanotaan yleisesti: 'Mustain täytyy tyytyä rommiin,
emme voi saada kylliksi rahoja tyydyttääksemme liikettä myymällä
ainoastaan suolaa tai kangasta heille.' Kaupungit tarjoavat juoppouden
tähden joka sunnuntai kauhistuttavan näyn. On kyliä, joissa kaikki,
miehet, naiset ja lapset, ovat aivan juovuksissa, ja siten tulee loppu
jumalanpalveluksista, joita ennen on pidetty. Ruhtinaat sanovat surulla
lähetyssaarnaajille: 'Miksette te Jumalan miehet tulleet ennen
juoppoutta? Nyt se on ottanut pois kansani ymmärryksen ja paaduttanut
heidän sydämensä; he eivät ymmärrä mitään eivätkä välitä mistään
hyvästä.' Sanotaan myöskin että pakanat pitävät Raamattua arvossa ja
sanovat kristityille: 'Teidän tekonne eivät ole sopusoinnussa tämän
pyhän kirjan oppien kanssa.' Erään braminin sanotaan kirjottaneenkin
eräälle lähetyssaarnaajalle: 'Me olemme tarkastaneet teitä. Te ette ole
niin hyvä kuin teidän kirjanne. Jos teidän kansanne käytös olisi yhtä
hyvä kuin teidän kirjanne, saisitte te Intian valtaanne viidessä
vuodessa'." -- Katso Hes. 22: 4.
Jos Niiniven asukkaat ja Saaban kuningatar esiintyvät tuomiolla sitä
Israelin sukua vastaan jolle Herra puhui (Matt, 12: 41, 42), silloin
esiintyy Israel ja kaikki edelliset sukupolvet sekä kaikki pakanat
oikeudella tätä kristikunnan sukupolvea vastaan, sillä missä paljon on
annettu siellä myöskin paljon vaaditaan. (Luukk. 12: 48.) Mutta jättäen
huomioonottamatta koston siveellisen puolen tässä asiassa, huomaamme,
että itse asian luontoon kuuluu, että pakanakansojen täytyy kärsiä
kristikunnan, Babylonin, lankeemuksen kautta. Jumalan sanan
vaikutuksen kautta ovat n.k. kristikansat edistyneet suuresti joka
suuntaan. Rikkaudessa, mukavuudessa, ymmärryksen kehityksessä,
koulusivistyksessä, kunnallisessa hallinnossa, tieteessä, taiteessa,
käsitöissä, kaupassa ja kaikissa inhimillisen teollisuuden haaroissa
ovat he sentähden paljon pakanakansain edellä, jotka eivät ole olleet
niin Jumalan sanan sivistävän vaikutuksen suosimia. Nämä ovat sensijaan
alituisesti laskeneet, niin että heistä voi nyt ainoastaan nähdä
muinaisen kukoistuksensa hylyn. Huomaa esim. Kreikkaa, joka kerran oli
maailman sivistyksen ja rikkauden pesäpaikka, sekä Egyptiä, joka kerran
oli koko maan etevin kansa. Molempien ihanuus on nyt kadonnut.
Seurauksena pakanakansojen lankeemuksesta ja kristittyjen kansain
kukoistuksesta ovat edelliset enemmän tai vähemmän velkaa jälkimäisille
monista eduista niinkuin kaupasta, maailman kulkuneuvoista ja sitä
seuraavasta ajatusten ja käsitysten j.n.e. levenemisestä. Niin on
myöskin viimeisten vuosien edistyminen kietonut kaikki kansat eri
yhteisiin harrastuksiin, joita ei voida vakavasti järkyttää yhden tai
useamman kansan keskuudessa, ilman että sen pian täytyy koskea kaikkia.
Sentähden, kun Babylon, kristikunta, äkkiä hukkuu, kohtaavat sen
seuraukset ankarasti kaikkia kansoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän
riippuvaisia siitä. Vertauskuvallisella kielellä sanotaan heidän
sentähden kovasti itkevän suuren Babylonin kaupungin lankeemusta.
(Ilm. 18: 9--19.) Mutta pakanakansat eivät saa kärsiä ainoastaan
Babylonin lankeemuksen tähden, sillä yhteiskunnallisen ja valtiollisen
liikkeen kuohuvat aallot leviävät nopeasti ja nielevät kaikki kansat.
Ja siten lakaistaan koko maa turmeluksen luudalla ja ihmisten ylpeys
tulee tyhjäksi. Sillä on kirjotettu: "Minun on kosto, minä olen
kostava, sanoo Herra". (Room. 12: 19; 5 Moos. 32: 35.) Ja Herran tuomio
sekä pakanoista että kristikunnasta tapahtuu mitä tarkimman oikeuden
mukaan.
* * * * *
Ällös pelkää!
Jos päivönen pilvihin peittyisikin,
Ja tummenis taivas, oo huoleti vaan,
Sun taivainen Taattosi armollisin,
Hän auttavi tiellä sua rakkaudessaan.
Jos tiesi on ahdas ja tappurainen,
Niin muistathan Herrankin kulkeneen sen.
Sen päässä sä, jos vaan oot uskollinen,
Saat elämän kruunun ja kirkkauden.
Ja laineet kun tyrskien kuohuilevat
Ja myrskyt kun pauhaa, ei tähteä näy,
sua Herrasi silmät ne johdattavat,
Hän aamuhun rauhan myös rinnallas käy.
Hän enkelit käskee sua varjelemaan
Ja tielläsi hellästi hoitelemaan.
Sua valollaan johtaa, niin luottaos vaan!
Ei koskaan hän muutu, ei konsanaankaan!
Oi luottaos Herraan! Niin, luottaos vaan!
Hän aina on vakaa, oi, luottaos vaan!