toivonutkaan tulevaksi. Ja tahdotko tietää miksi olen täällä?
Äitini on hyvin sairas, minä matkustan kotiin. Mutta minun täytyi
tehdä tämä mutka. Sinä et ole kirjoittanut paljon, Kyllikki, ja kun
olet kirjoittanut et ole kertonut olostasi ja elämästäsi täällä.
Siitä puhui minulle eräs maanmittari täältäpäin. Sinä olit johtanut
laulua hänen häissään. Sen hän ensimmäiseksi kertoi. Ja siitä
innostuin kysymään enemmänkin. -- Mittari nauroi. Ihastuneita olivat
kaikki. Helkkarin nätti tyttö olikin. Mutta aika lintu. Siihen
johtopäätökseen olivat paikkakuntalaiset tulleet. -- Minä lupasin
nujertaa häneltä niskat, mutta hän vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä,
että olin yksi onkeen tarttuneista.
-- Erkki, sinä olit valmis uskomaan, -- sinäkin! Ja heti? -- Se
sanottiin vaivalla.
-- En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut
kotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi
sinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?
-- Oliko se Kyösti Korkela? -- Kyllikki puristi ovenpieltä niin että
sormenpäät valkenivat.
-- Kyllikki, hyvästi! -- Erkki viskasi takin päälleen. Mutta
kynnyksellä hän vielä pysähtyi.
-- Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet
leikkinyt? Sano voitko? -- Se tuli kuin hätähuuto.
Kyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli
kuin mielettömän naurua.
-- Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?
-- Ei mitään. -- Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui
siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni
huoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.
Hevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. --
Kyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin
näkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei
katsonut.
Reki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois
ikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli
hänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.
Taakka nostetaan pois.
Kun korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa, pantiin tuomio toimeen.
Pastorska ja Martta Siivonen toimittivat heille annetun tehtävän.
Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta toimittivat asiasta tietoa
pitkin pitäjätä. Tieto toimitettiin kullekin siinä muodossa kuin
parhaimmaksi nähtiin. Toisille huomautettiin, että Vaaramäen
opettajalla oli heikkoutensa kuten kaikilla. Sentähden oli paras,
etteivät lapset ottaneet kovin paljon esimerkkiä hänestä, niin etevä
kuin hän olikin. Toisille valitettiin että esikuvaksi velvoittavaan
virkaan oli valittu henkilö, jonka syntyperäkin viittasi
epäilyttäviin taipumuksiin, jotka jo olivat pistäneet esiin.
Pappilalaisten ja Suvisuojan neidin suhteen oli asia pulmallinen.
Se olisi oikeastaan ollut heiltä salattava. Mutta sekään ei käynyt
päinsä. Tietoon se kuitenkin tuli. Siksi oli tieto taidolla
toimitettava perille.
Pastori otti asian puheeksi pappilassa. Veljellisesti
keskustellessaan rovastin kanssa hän kertoi, että hänen ikäväkseen
oli täytynyt varoittaa neiti Vaarantausta. Tämä otti opettajatoimensa
hyvin kevyesti, kyläili suorastaan sopimattoman usein eikä muutenkaan
käyttäytynyt kuten opettajan sopi.
Rovastin otsa meni ryppyyn. Hän tahtoi tietää montako tuntia neiti
Vaarantaus kyläilyjensä tähden oli laiminlyönyt. Ja kun ei pastori
sitä tietänyt, ei rovasti vanhana johtokunnan esimiehenä ymmärtänyt
mitä oikeutta johtokunnalla oli puuttua siihen miten opettaja käytti
loma-aikansa.
-- Eikö silloinkaan vaikka hän käyttäisi sitä loukkaavalla ja
sopimattomalla tavalla?
-- Onko jotain sopimatonta tapahtunut?
Pastori tapaili sanoja. Sopimattomuudessakin oli eri asteita. Pastori
puolestaan piti kuria parempana kasvattajana kuin leväperäisyyttä.
Rovasti astuskeli kiivaasti lattiata pitkin. Sitten hän vetäisi
muutamia pitkiä haikuja piipustaan ja puraisi imuketta. Se tiesi
sitä, että hän oli harmistunut.
-- Tänään me lähdemme kansakoululle, hän sanoi vaimolleen samassa kun
pastorin reki pyörähti pihasta.
-- Sitäkö varten, että se lapsi raukka saisi entistä enemmän harmia
meistä. Kateus on kaiken tämän juurena. Ei anneta sille yllykettä.
-- Nuori ihminen, -- ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen?
Minun käy häntä kovin sääli.
-- Ettäkö ei minun käy?
Rovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu
kansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.
Suvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden
päätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain
vihiä siitä.
Samana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään
kansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän
tahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.
Etehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti
peräytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki
Vaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun
iltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut
häntä iloa raikuvalla laulullaan.
Kuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja
tummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne
olivat surun mustareunaisia tiedonantajia.
-- Onko -- onko laululintumme sairastellut? -- Neiti Alm tunsi ettei
äänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. -- Minä jo
rupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.
-- Ei sitä aina jaksa laulaa, -- ei aina seurustellakaan.
-- Tulin ehkä sopimattomasti?
-- Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. -- Kyllikin ääni
värähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen.
Lasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se
eteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.
-- Jollei nyt sovellu --? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.
-- Kiitoksia, minä en _voi_ pyytää sisälle.
Suvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden
silmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän
oli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.
Pitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin.
Hän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia
ja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen,
jonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva
katseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? -- Ja
sisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä
nuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.
Vaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen
opettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla
kuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään.
Häntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja
luottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden
alta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.
Ainoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin
koti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse
kirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja "opettaja" astui sisään.
Eikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin
Siljan vuoteen vieressä.
Anninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti
olevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada
päällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin
matkaa riitti hänellä iloista puhetta, -- enimmäkseen Siljasta ja
niistä lahjoista, joita tämä oli saanut "opettajalta". Silja oli
niin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit
raamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän
ei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka
opettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän
puhutteli sitä välistä "kissaksi", kun se oli pehmeä kuin kissan
selkä, toiste hyväili ja nimitti "Annin opettajaksi".
Kerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti
tarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta
pihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: -- Ai, ai miten huonoksi opettaja
on mennyt, -- melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän
Siljamme.
Kyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän
viime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat
silmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin
painetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä
mennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua
hänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?
-- Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä
aina saada jotain painumaan, -- teille ja minulle mieliksi, -- mutta
vaivaloista se on.
-- Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.
-- Kyllä taitaa lähtö pian tulla. -- Äiti pyyhki silmiään. --
Pääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.
Niin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun
unettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä
vuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena
tulisikaan, -- ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin
lopussa ja lupa oli niin toivottu.
Aune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi
luokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka
tuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja
huvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt
mieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin
asia havaittiin pahaksi.
Kyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas
kuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.
Se oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä
varten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen
lempeän, auttavan katseen kautta, joka -- --
Kyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli
herätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja
odottava elämäntyö!
-- Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun.
-- Kaikki ovat jättäneet minut.
-- Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.
-- Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.
-- Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun
rakkaudestani?
-- Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja
vielä vähemmin parempaan.
-- Minä annan sen elämän _lahjana_.
Kyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut
muotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi
hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen
kyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi
häntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän
levolliseen uneen.
Virkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja
iltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan
juoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.
-- Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.
-- Kuka? -- Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.
-- Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, -- kaukaa tullut.
Hyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. -- Kyllikki nousi pitkin
harppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.
Kun hän ojensi kätensä avatakseen oven, vetäistiin se sisältäpäin
äkkiä auki. Häneltä pääsi ilonhuudahdus. Sitten purkautuivat
kuukausien kuluessa kerääntyneet kyyneleet ystävän sylissä.
* * * * *
Aune Kanerva askarteli yksin iltahämärissä Kyllikin keittiössä.
Oli pääsiäispäivän aatto. Ystävät olivat aikaisemmin iloinneet
illasta, jonka hiljaisuudessa saisivat viettää yhdessä, mutta heidän
syödessään päivällistä oli pikku Anni hengästyneenä ja silmät itkusta
turvonneena tullut juosten kotoaan. Hän tuli opettajaa hakemaan.
Silja teki lähtöä.
Häthätää viskasi Kyllikki takin päälleen, pyysi Aunea pitämään huolta
kodista ja lähti sitten juoksujalkaa Annin matkassa. Mutta siitä oli
jo neljättä tuntia eikä Kyllikkiä vielä kuulunut kotiin.
Aune haki puita keittiöstä ja teki valkeata kamarin uuniin. Oltiin
huhtikuun puolivälissä ja maa oli jo paikoittain sulana, mutta ilmat
olivat olleet kylmiä ja jäädyttävä viima puhalteli.
Kunpa vain Kyllikki ei vilustuisi! Hän oli niin kovin heikko nykyään,
ja kiireessä hän oli ottanut vain vähän vaatetta päälleen.
Ja kunpa Erkki pian joko tulisi tai kirjoittaisi! Kyllikin ja hänen
välinsä olivat ensin saatavat selviksi, sitten totuus tulisi ilmi
muissakin asioissa. Ja pian kai tuo tärkein kohta selviäisikin. Aune
oli vakuutettu siitä, sillä jo ensimmäisenä päivänä Vaaramäellä hän
oli kirjoittanut Erkille. Aune vilkaisi uudelleen pihalle nähdäkseen,
eikö Kyllikkiä jo kuulunut. Silloin hän huomasi hienon vieraan neidin
astuvan portista sisään. -- Suvisuojan neiti -- iski Aunen mieleen.
Hän kiiruhti etehiseen, kertoi missä Kyllikki oli ja tiedusteli oliko
vieraalla asiaa, jota hän, Kyllikin ystävä, voisi toimittaa.
Suvisuojan neiti ihastui. Hän puristi kaksin käsin Aunen kättä. Oli
todella aika ystävän tulla tähän taloon. Täällä sellaista tarvittiin.
-- Eikö neiti käy sisään? -- Aune kääntyi kutsuvasti vierashuoneeseen
päin. Mutta Suvisuojan neiti pudisti päätään. Hän oli vain tullut
tuomaan pientä pääsiäiskakkua, jonka hän itse oli leiponut. Ja sitten
hän tahtoi saada sanotuksi Kyllikille, että kyllä tällä oli ystäviä,
joskin he pysyttelivät poissa juuri siksi että olivat ystäviä. Sydän
entistä keveämpänä Aune saattoi vieraansa portille. Sitten hän itse
kääntyi sinne päin, mistä odotti Kyllikkiä tulevaksi.
Kyllikki kulki sillävälin hitain askelin kotiinpäin. Hän palasi
kuolinvuoteen äärestä, ja koko hänen olemuksensa oli sen
pyhyystunteen läpitunkema, joka valtaa ihmisen, ajallisuuden verhon
kohotessa ja sielun siirtyessä rajan toiselle puolelle.
Hän oli vain kerran ennen nähnyt kuolemaa läheltä. Ja se kerta oli
jättänyt kammottavan muiston. Siinä kuoleva vanhus tarrautui elämään
kuin hukkuva pelastusköyteen, ja kun kuolema kaikesta huolimatta
lähestyi, taisteli hän vastaan kuin teuraaksi vietävä eläin.
Mutta nyt, miten suloiselta olikaan kuolema näyttänyt -- Niin on
meidän tupamme kuin taivaan enkeleitä täynnä, sanoi äiti, vaikka
kyyneleet valuivat poskille ja käsi kuivasi tuskan hikeä Siljan
otsalta.
Siljan tuskat olivat suuret. Henkeä ahdisti ja kyssä tuntui
tukehduttavan raskaalta. Mutta kesken tuskien hänen läpikuultavat
kasvonsa loistivat kuin korkeamman valon kirkastamina. -- Suuret
kauniit enkelit nostavat Siljan syliinsä, hän riemuitsi. Ja kun
hengenahdistus kävi vaikeaksi, painuivat kädet ristiin ja Kyllikki
kuuli hänen hiljaa kuiskaavan: rakas Jeesus ota pois tämä kyssä!
Kyllikin sisin värähti. Hänestä tuntui kuin Silja ja hän olisivat
olleet samassa asemassa. Hänelläkin oli oma kyssänsä, taakka, joka
syntymästä saakka kuului hänelle ja josta oli mahdoton päästä eroon.
Mutta kun pääsisi noin kuin Silja! Kun sydän täynnä lapsellista iloa
eloon siirtymisestä tulisi korjatuksi täältä taakkojen maasta!
Hänen kätensä painuivat ristiin, katse kohosi illan kelmeälle
taivaalle ja melkein tietämättä mitä hän teki hän painui tien
varrelle sulana olevalle mättäälle.
-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä ajattelet! -- Aune tuli tienmutkassa
näkyviin.
Kyllikki kavahti säikähtyneenä pystyyn ja koetti puolustaa itseään
sillä, ett'ei hän kauan ollut istunut siinä, oli vain painunut siihen
hetkeksi, kun niin väsytti.
Aune kiidätti häntä puolijuoksua kotiin, kertoi Suvisuojan neidin
käynnistä ja koetti jouduttaa Kyllikkiä vuoteeseen.
Hän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin.
Mutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki
oli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi
Kyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja
mennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä
kaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut
eikä tarkoittanut mitään pahaa.
-- Ole rauhallinen, Kyllikki! -- Aune koetti väkipakolla pitää
ystäväänsä vuoteessa. -- Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä
selviävät.
-- Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. -- Erkki
ei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. -- Mutta oma syyni, kun
pistin hänet pimeään arestiin!
Saatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli
vaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan
hevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli
silloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri
yleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin
huolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa
tapauksissa paljon.
-- Nuoruus ja elämän halu! -- Aune hymähti katkerasti. Jos taudin
meno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa
olivat kumpikin loppuneet.
Ja mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai
siksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?
Eikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?
-- Aune, -- Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, -- luuletko että
voisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.
-- Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet
voimistunut?
-- Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.
Suvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä
osanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita
kohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren
elämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa
puolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut
esimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys
todella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa
sekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman
virkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin
käsiksi?
Itsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.
Hän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut
leimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä
viime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?
-- Hyvä rovasti! -- Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. --
Kuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä
minulle.
-- Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin
muiden. -- Rovastin käsi vapisi.
Kyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten
hän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen
kuullen sanoa sanottavansa.
Kuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin
kasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.
-- Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen
sopimattomasta käytöksestä? -- Se sanottiin vaivalla. -- Yksityisesti
on minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. --
Kuolevaahan uskotaan, eikö niin?
Rovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.
-- Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen
mistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä
on paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. -- Kyllikki nyökkäsi katse
kiinnitettynä tauluunsa. -- Sentähden minä en enää ole katkeralla
mielellä. Sanokaa se heille.
-- Ehkä saatte itse puhua siitä. -- Rovasti laski isällisen hellästi
kätensä sairaan pään päälle. -- Soisin sitä oppilaittennekin tähden.
Se sana täytti maljan liian täydeksi. Se oli kaikkein kipeimmän
haavan uudelleen auki repimistä. Erkin suhteen saattoi Kyllikki
toivoa asioiden selviämistä. Panettelua oli hän omasta puolestaan
valmis kantamaan. Mutta hänen työnsä oli tuhottu, hänen kaunis
elämäntyönsä.
Kyllikki itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Rovasti nousi
hätääntyneenä, otti vesilasin pöydältä ja koetti tarjota Kyllikille.
Mutta Aunen kiiruhtaessa apuun hiipi rovasti hiljaa koulusaliin.
Täällä hän kiivaasti alkoi kulkea edestakaisin lattiata pitkin. Hänen
otsansa oli rypyssä, ja sisimmässään piti hän ankaran nuhdesaarnan
seurakuntansa juoruaville suunsoittajille. Salamurhaajia he olivat,
totisesti salamurhaajia.
Mutta kesken nuhdesaarnan nousi rovastin käsi tuontuostakin silmille.
Hän ajatteli kaunista, kesken katkeavaa elämäntyötä, jota iloisin
toivein ja hyvällä tahdolla oli alotettu. Hän ajatteli orpoa, joka
yksin oli kärsinyt ja taistellut. Kyllikin ijässä rovastin oma
tytär oli korjattu täältä. Mutta hän kuoli äidin syliin, käsivarsi
isän kaulalla. Täällä makasi isätön, äiditön nuori tyttö, jolta
armottomasti oli tuhottu elämä ja onni.
Rovasti näki samassa Aune Kanervan välihuoneen läpi pistäytyvän
keittiöön. Hän päätti siitä Kyllikin rauhoittuneen ja aikoi palata
sairaan luokse. Mutta hänen astuessaan kynnykselle hän näki Hilma
Heposen raottavan huoneen toisella puolella olevaa ovea. Ja Kyllikki,
joka makasi selin rovastiin, viittasi Hilmaa luokseen.
-- Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa.
-- Sinä Kyllikki pyydät minulta anteeksi!
-- Niin, -- Kyllikki korottihe puoleksi istualleen ja tumma puna
lehahti ponnistuksesta hänen poskilleen. -- En minä pyydä anteeksi
sitä entistä. Ei toisen sydän ole toisen vallassa. Mutta minä
olen ollut katkera sinulle, ja sitä minä kadun. -- Ja sitte minä
leikittelin, -- silloin seminaarissa. Minä en ajatellut muuta kuin
hetken hauskuutta. -- Se on nyt kiertynyt eteen itselleni.
-- Kyllikki, Kyllikki, älä puhu niin paljon, Aune hätäili. --
Mielenliikutus ja puhuminen rasittavat sinua.
Mutta Aunen varoitukset olivat turhat. Kyllikin täytyi kerrankin
saada puhua. Tietoisuus siitä, missä hän oli rikkonut, oli raskaasti
painanut häntä. Hän olisi tahtonut saada sanotuksi kaikille nuorille,
kuinka raskaasti pienetkin erheet kostautuvat elämässä. Eikä
sitäpaitsi voinut sanoa pieneksi sitä, että leikitteli sen tunteen
kanssa, joka oli elämän suurin ja pyhin.
Kyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana
seuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin
virkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin
käänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?
-- Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen
Kyllikin kättä omassaan. -- Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni
itseäni siitä.
-- Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä
sinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se
nyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa
sitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset
hyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!
Hilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi
kysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai
pakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän
innostuksen valtaamana.
-- Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, -- sai Hilma
nyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.
-- Ei, ei, -- älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee
elämä.
Kävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä,
koetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen
korahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.
Sydän oli lakannut sykkimästä.
* * * * *
Aune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi
tekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi
kokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin
rinnalle.
-- Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me
sanomme? -- Vanhan rovastin ääni vapisi.