kehoituksesta oli hänet valittu johtokuntaan. Hän itse ei voinut
ymmärtää, mikä oli pannut rovastin pään niin pyörälle, että rupesi
tahtomaan häntä, yksinkertaista ja oppimatonta ihmistä sellaiseen
paikkaan, missä tähdellisiä töitä ja tärkeitä päätöksiä oli
tehtävänä. Lie rovasti ajatellut sitä, että Riikalla itsellään
siihen aikaan oli lapsia koulussa. Ja totta olikin, että hänestä oli
hauskaa ja hyödyllistä olla mukana siinä missä päätettiin hänen ja
toistenkin lapsia läheisesti koskevista asioista. Mutta kun Mari,
nuorin Yli-kylän lapsista, oli lopettanut kansakoulunsa, pyrki Riikka
eroon johtokunnasta. -- Jäähän nyt kuitenkin valvomaan toisten lasten
parasta, oli rovasti silloin leikillä sanonut. Ja Riikka jäi. Mutta
ett'ei siitä toisten lapsille ollut koitunut mitään hyötyä, siitä hän
oli varma. Hän tunsi aina taakaksi asti oman huonoutensa. Ja joka
johtokunnan kokoukseen hän läksi hartaasti rukoillen, että Jumala
varjelisi häntä tekemästä haittaa asian oikealle ja onnelliselle
ratkaisulle.
Nytkin hän taivalteli tuiskun umpeen nietostamaa tietä rukoillen
itselleen ylhäältä ymmärrystä ja viisautta.
"Aut' että kieleni kelvottomista estän,
Niin ett'en tieteni mä pahaa lausu kestään!
Sä kielen liikuta, ett' oikein puhuisin,
Kun tulee puhua, sen taiten tekisin!"
Tuo virren värssy kai tuli mieleen siitä syystä, että hän äsken oli
sattunut kuulemaan paljonkin tuollaista "kelvotonta" puhetta. Oli
tapahtunut jyrkkä käänne ihmisten ajatuksissa Vaaramäen nuoresta
opettajasta. Ennen kaikki kiittivät, nyt moittivat.
Emännälle kihahti vedet silmiin. Tuli mieleen, että mitä jos ihmiset
noin rupeaisivat parjaamaan ja panettelemaan hänen Mari-tyttöään,
joka nyt ensi kertaa oli poissa kotoa lähikaupungin kutomakoulussa.
Niin olisi tuntunut kuin olisi sydän raastettu rinnasta toisten
tallattavaksi. -- Ja opettaja, joka itse aina oli valmis ajattelemaan
toisten iloa ja parasta! Jouluksikin hän oli hankkinut kaikenmoista
hyvää lähiseudun jokaiseen köyhään kotiin, iloksi sekä vanhemmille
että lapsille. Siltalan Miinakaan ei voinut kyllin kiittää opettajaa,
joka yhtenään kävi tervehtimässä hänen kyttyräselkäistä Siljaansa.
Lapsi oli aivan huomattavasti elpynyt kaikista opettajan hyvistä
antimista. Alkusyksystä hän oli ollut niin huonona, että kuolevan
luultiin. Mutta siitäpä oli ruvennut virkoamaan, kun opettajan
käynnit alkoivat. Hän ihan kuin eli sen odotuksen varassa, että
milloin opettaja taas tulee. -- Vanhimman sisaren Annin, joka kävi
koulua, oli opettaja kokonaan ottanut luokseen. Apulaisekseen sanoi.
Vaikka tiesihän sen minkälaista lapsen työ oli.
Riikka-emäntä oli jo portailla. Hän kopisteli lunta jaloistaan.
"Jeesus puheen', aivoituksen', tahtos jälkeen taivuta!" -- Kädet
painuivat ristiin, ja syvä oman kykenemättömyyden tunne pani
huokauksen rinnasta nousemaan. -- Sitten laskeutui käsi ovenripaan.
Toiset olivat jo saapuvilla Riikan astuessa saliin. Tarjottiin
par'aikaa kahvia. Sen jälkeen alkoi kokous.
Pastori sanoi aluksi muutaman vaatimattoman sanan itsestään ja
toimesta, johon hän nyt vasta-alkavana astui. Sitten hän huomautti,
että tämä kokous ei ollut varsinainen, vaan ylimääräinen. Se oli
kutsuttu kokoon sen johdosta, että toisella opettajattarella ja
muutamilla johtokunnan jäsenillä oli asioita, joita tahtoivat
saada esitetyksi. Tämän johdosta pastori kehoitti opettaja Heposta
esittämään asiansa.
Hilmalla oli eräitä toivomuksia hänen puolellaan tehtävien
parannusten suhteen. Hän esitti ne, ja pastori evästi hänen
toivomuksiaan muutamin valituin huomautuksin. Yleisiä varoja oli
tietysti hoidettava niin tunnollisesti kuin mahdollista, mutta
pikkumainen kitsastelu ei ollut paikallaan. Pastori pyysi siksi
johtokunnan jäseniä lausumaan ajatuksensa asiassa.
Lehtolan isännästä oli pastori sanoillaan hiihtänyt ladun, jota
toistenkin sopi seurata. Säästäväisyys oli hyvä, mutta nyt puheena
oleva muutos oli siksi pieni, että sitä sopi kannattaa.
Sandra-rouva lähetti isännälle hyväksyvän silmäyksen. Isäntä
puolestaan ajatteli, että jos nämä asiat olivatkin pieniä, olivat
sitä suurempia ne, joita isännällä oli Sandran miehen kanssa ja
jotka pian tulisivat ratkaistaviksi. Hyvä oli olla hyvissä väleissä
naispuolella. Sekin saattoi merkitä paljon.
Pyyntöön suostumista kannatettiin yksimielisesti. Senjälkeen
siirryttiin asiasta toiseen, kunnes kaikki käytännölliset kysymykset
olivat selvillä. Silloin piti pastori pienen loman, korjasi pari
kertaa kalvosimiaan ja lausui senjälkeen hartaan toivomuksen, että
kaikki kysymykset, oli ne tärkeitä tai vähäpätöisiä, helppoja tai
vaikeita, ratkaistaisiin yhtä yksimielisesti ja tyynesti kuin tähän
astiset. -- Juuri tänään oli hänen velvollisuutensa kajota erääseen
hyvinkin arkaan kysymykseen. Hänen tietoonsa oli nimittäin tullut,
että pitäjällä liikkui ikäviä huhuja pitäjääseen viime keväänä
valitusta Vaaramäen opettajattaresta. Hän tahtoi nyt johtokunnan
jäseniltä kuulla, olivatko hekin tietoisia tästä ja tiesivätkö ehkä
missä määrin näissä huhuissa oli perää.
Pastorska pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa. Hänellä ei oikeastaan
ollut mitään sanottavaa itse kysymykseen. Hän ei ollut nähnyt mitään
sopimatonta. Mutta hänen kasvattajana täytyi huomauttaa siitä,
miten tärkeää oli että nuorta itsestään paljon luulevaa ihmistä
ajoissa masennettiin. Eräänlainen kasvattajatoimi kuului kieltämättä
johtokunnalle ja siis myöskin jokaiselle sen jäsenelle. Siksi ei
tällaisessa asiassa saanut olla leväperäinen. -- Pastorska toivoi,
että muut, joilla oli tietoja asiassa, nyt valaisisivat kysymystä.
Toinen katsoi toiseensa. Kukaan ei rohjennut alkaa.
-- Rouva Siivonen, te olette sekä johtokunnan jäsenenä että ikään
nähden vanhimpia joukossamme, sanokaa te ajatuksenne asiasta,
kehoitteli pastori.
Martta Siivosen ohuet, lujasti yhteenpuserretut huulet aukenivat
vähitellen ja vaivalla. Kasvoilla risteili suonenvedon tapaisia
värähdyksiä.
-- Mitään asiallista en minä tiedä. Omasta puolestani uskoin alussa
sulaa hyvää neiti Vaarantauksesta, mutta olen tullut vakuutetuksi
siitä, ett'ei hän sitä ansainnut.
Martta-rouva vaikeni ja piti pitkän loman. Muut johtokunnan jäsenet
katsoivat kysyväisesti milloin toisiinsa, milloin Marttaan. Näytti
siltä kuin hän itsekään ei olisi tiennyt pitikö puhua vai vaijeta.
Toiset odottivat.
-- Eivät ainakaan hänen miehiset tuttavansa seminaarin ajoilta
puhu hyvää hänestä, sen minä tiedän. -- Verkalleen auenneet huulet
puristautuivat taas lujasti yhteen, ja Martta siirsi tuolinsa lähemmä
seinää kuin tietoisena siitä, että hän nyt oli suorittanut tehtävänsä.
Lahtelan isäntä kiiruhti sanomaan ett'ei hän omasta puolestaan
tietänyt mitään erikoista. Mutta totta oli, että asiasta puhuttiin
pitäjällä. Ja ehkäpä täälläkin oli niitä, jotka voisivat kertoa
enemmän.
Sandra-rouvan alussa hätääntynyt katse kirkastui. Hänen aikansa
ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Hilma Heponen käytti par'aikaa
puheenvuoroa. Hän, koulun toisena opettajana ei varsinaisesti
tahtonut ottaa osaa tähän keskusteluun. Mutta jos häneltä tietoja
vaadittiin, oli hän valmis vastaamaan.
Silloin Sandra Holppa liikahti, korjasi hameenlievettään, painautui
tanakammasti tuolin selustaan ja rykäsi. Sitten hän pyysi
puheenvuoroa.
-- Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään
asiallista. -- Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole _tahtoneet_
tietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua,
sillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa
asiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.
-- Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme
menossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden
läpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta
kun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi
piiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella
meille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.
Tällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta
totuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti
Vaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.
Sitä ei rouva Holppa _aivan_ varmasti muistanut, eikä Hilma
Heponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat
vakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla.
Hilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.
Tehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle
raskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä
että naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti
Vaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän
oli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva,
jonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli
ollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa,
joten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi.
Kerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä
kävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä
että keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään.
Se olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin
häissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, -- jonka
nimeä Sandra ei tahtonut mainita, -- olisi sanonut hänelle vakavia
varoituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo
näyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat
jo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin
olisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt
paikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden
suosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä
vastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies,
joka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan
korjautumista.
-- Lopuksi, -- Sandra Holppa päätti, -- pyytäisin, niin
ensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja
loukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai
pitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että
koulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee
hyviä tapoja ja kasvatusta.
Sandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi
ajatuksiin painuneena kynänpäätä.
-- Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. -- Mutta
jos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään,
pettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.
-- Niin, hyvä pastori, juuri niin. -- Sandra niisti liikutettuna
nenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden
suojelijana.
-- Siinä mitä on esiintuotu, pastori viimein päätti, on yhtä ja
toista, joka -- joskin on ikävänpuoleista, on siksi epämääräistä,
ett'ei siihen voida kajota. Kieltämätöntä on kuitenkin, että neiti
Vaarantauksella on ollut vieras, jota hän on tahtonut piiloitella,
sekä että hän liian paljon kyläillen, kuten muutenkin käytöksensä
kautta on ollut pahennukseksi. Siksi on mielestäni parasta,
että opettajaa rakkauden hengessä, mutta vakavasti varoitetaan
käyttäytymään seurustelussaan sekä mies- että naistuttaviensa kanssa
niin, ett'ei se loukkaa toisten tunnetta eikä ole haitaksi hänen
työlleen opettajana.
-- Herra pastori!
Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin missä Yli-kylän Riikka istui.
Riikka oli noussut seisomaan. Hän oli kookas ihminen. Kun hän nyt
oikaisihe suoraksi yksinkertaisessa herännäispuvussaan, näytti hän
kerrassaan kunnioitusta herättävältä.
-- Herra pastori! -- Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni. --
Minä olen hidas ajatuksillani, ja vielä vaikeampaa on saada ajatus
selvästi sanotuksi. Mutta kun minulle nyt on selvinnyt mistä tässä
oikeastaan on puhe, vaatii tuntoni minua puhumaan. -- Tässä ollaan
lähimmäistä syyttämässä. Ja mistä? Hänellä on ollut mies luonaan
vieraana eikä ole tahtonut sitä ilmoittaa toisille vierailleen.
-- -- En minä opettajan asioita tunne, mutta sana sanoo ett'ei
rakkaus pahaa ajattele. Ja Lutherus käskee kaikki asiat parhain päin
kääntämään.
-- Totuuden suola on siltä tarpeen, pastori huomautti syrjästä.
-- Eikö voinut se nuori mies olla hänen sulhasensa, Riikka arveli
vähääkään joutumatta tolalta.
-- Siitäkin on sanottu, että opettaja liian paljon kyläilee, on liian
paljon yhdessä Suvisuojan neidin, pappilalaisten ja muidenkin kanssa.
-- Kun en tiedä, niin kysyn, että saako johtokunta määrätä siitäkin
asiasta, kenen kanssa opettaja seurustelee ja miten paljon?
-- Emäntä käsittää väärin, pastori taas yritti, mutta emäntä ei
antanut keskeyttää itseään. Kuunnellessaan oli hänelle selvinnyt
mitä oli sanottava ja sen hän sanoi. -- Siitäkin mainittiin, että
seminaarin aikuiset toverit eivät puhu hyvää opettajasta. Sellaista
sattuu. Saattaa joku minullekin sanoa, että pastori on tiukka mies ja
että opettaja Heponen ärjyy lapsille.
-- Syrjäviittaukset eivät kuulu asiaan! -- Pastori napautti terävästi
kynällään pöytään.
-- Johon minä vastaan -- Riikka jatkoi silmää räpäyttämättä, -- että
pastori tahtoo pitää järjestystä ja siihen toiseen että kenellepä
meistä ei erhettä satu. -- Kun tunto käskee puolustamaan, täytyy
totella. Sen tähden minä nytkin puolustan.
Hän istuutui.
Hetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja
siirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti.
Pastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen
Yli-kylän emännälle.
-- Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?
-- Ei, Riikka sanoi nurkastaan.
-- Raukeaako siis varoituksen anto?
-- Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.
-- Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. -- Kuka
vastustaa varoituksen antamista?
-- Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli
sanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin
sanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti
Mari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.
-- Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. -- Nyt
olisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.
-- Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. -- Tämähän on
papille kuuluvaa.
-- Minusta olisi hienotunteisempaa, jos valitseisimme naisia.
-- Pastorska sitten! -- Lahtelan isäntä nousi. Hänen saappaansa
ulvahtivat taas niin pahasti, että pastorska hermostuneesti nosti
kädet korvilleen.
-- Ja rouva Siivonen toiseksi, -- pastori ehdotti.
-- Kannatetaan, sanoi Sandra Holppa lujasti kuin koko joukon puolesta.
Silloin nousi Riikka Yli-kylä. -- Ja te suostutte? -- Hän katsoi
pitkään ja surullisesti Marttaan, -- te meidän vanhimman opettajan
vaimo ja kolmen tyttären äiti?
Hän pyyhkäsi huivin päähänsä ja poistui hiljaa huoneesta.
Korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa.
Viimeinen pisara.
Kyllikin oppilaat olivat välitunnilla. Pojat rakentelivat lumilinnaa,
tytöt kävelivät leikkikentän toisella puolella kiihtyneesti jutellen
keskenään.
-- Opettaja on kipeä, vakuutti eräs kolmasluokkalainen. -- Näkeehän
sen miten toisenlaiseksi hän on käynyt.
-- Minä luulen, että joku on ollut paha hänelle. -- Pieni
toisluokkalainen puhui kuiskaamalla. -- Kaarlo Ruusurinta viskasi
suuren lumipaakin opettajan seinään ja sanoi: senkin mamseli, onpas
niitä, jotka hänellekin sanovat!
-- Mitäs Kaarlosta! -- Kolmasluokkalainen kohautti olkapäitään. --
Tietäähän sen mitä hän sanoo nyt kun jäi laiskaan. Hän oli niin
vihainen, että karvat nousivat pystyyn.
-- Niin, mutta Kaarlo sanoi, ettei kukaan enää käy täällä.
-- Ja Anni on kertonut, jatkoi kuiskaamalla toinen pikku tyttö, että
rouva Siivonen ja pastorska kerran tulivat koululle kovasti vihaisen
näköisinä. He olivat kauvan opettajan puheilla, eikä opettaja sinä
iltana syönyt ei pienintä leivänmurentakaan. Yöllä kuuli Anni niin
kummallista ääntä opettajan huoneesta. Hän nousi ja meni oven taakse.
Ja silloin opettaja itki, itki niin että sydän oli haljeta.
-- Sh, sh, varoitti eräs suuremmista tytöistä -- puhukaa hiljaa.
-- Opettaja on ikkunassa ja katselee meitä, toinen ilmoitti.
Joukko hajaantui ja kukin koetti näyttää niin huolettomalta kuin
mahdollista.
Kyllikkikin vetäytyi pois ikkunasta. Hän oli huomannut lasten katseet
eikä tahtonut olla tarkastamassa enemmän kuin tarkastettavanakaan.
Hän päätti vastoin tapaansa kiehauttaa itselleen kahvia. Se oli
piristyttävää kuin piiskan sivallus väsyneelle hevoselle. Ja hän
tarvitsi piiskaa päästäksensä mäen päälle.
Matkalla keittiöön hän tuli nähneeksi kuvansa peilistä. Hän pysähtyi.
Viime aikoina hän monesti oli muistanut seinällä näkemäänsä mustaa
varjoa. Hän oli muodostumassa näkemänsä kuvan mukaiseksi. Hän oli
laihtunut. Silmät olivat syvällä ja tummien varjojen ympäröimät.
Kai hän myöskin kulki kumarassa. Hän ei tietänyt sitä. Mutta sen
hän tiesi, että hän kantoi raskasta taakkaa, jonka toiset olivat
sälyttäneet hänen hartioilleen ja joka oli saanut sammutetuksi
hänessä sykähtelevän elämänilon.
Hetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa
voittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään
kimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli
vastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen
päivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei
tarvitse totuutta peljätä.
Kerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että
hän jaksoi laulaakin.
Olihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja
kevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.
Mutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.
Kaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen,
revittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton
ja alastomaksi riisuttu taistelussa.
Hänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle,
ettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.
Kyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään
rohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista
ponnistuksista.
Mutta entä hänen taulunsa?
Hänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta.
Se kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi
siinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta
umpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi
ja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme
luodut elämään. -- Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän
antaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.
Nähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään.
Siinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei
saanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi
lempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin
elämään.
Kuinka Kyllikki oli rakastanut tätä taulua! Onnensa suurimmillaan
ollessa hän oli katsellut sitä sydän täynnä kiitosta siitä
armahtavasta rakkaudesta, joka oli nostanut hänetkin takaisin
elämään, kohti päivää, onnea ja kirkkautta.
Ja nyt näinä vaikeina aikoina hän oli koettanut sanoa itselleen,
että vaikka kaikki muu petti, ei tuo taulu voinut pettää. Se lapsi,
joka kuolleista herätettiin eloon, ei saanut elämäänsä takaisin
tyhjän tähden. Hänellä täytyi olla tehtävänsä. Suuren Mestarin teko
ei voinut olla tarkoituksetonta. Siksi ei mikään ihmisilkeys pääsisi
tuhoamaan elämän onnea, joka oli lahjaksi annettu.
Tästä puhui taulu hänelle nytkin. Hän arveli hetken, päätti sitten
jättää kahvinkeittämisen sikseen ja mennä ulos lasten luokse. Hänellä
oli ollut tapana välitunnilla olla leikkimässä heidän kanssaan. Mutta
viime aikoina oli se usein jäänyt tekemättä. Nyt hän meni.
Lapset eivät huomanneet häntä hänen tullessaan. Tytöt leikkivät
matkan päässä. Kyllikki yhtyi poikiin, jotka olivat lähempänä.
Kaarlo Ruusurinta seisoi selin portaisiin Kyllikin tullessa. -- Pyh,
miesten perään juoksija niinkuin kaikki tytöt! -- Hän puristi lunta
paakiksi ja kääntyi viskatakseen koulun seinään. Silloin näki hän
Kyllikin. Hän lennähti tulipunaiseksi, teki joko säikähdyksestä tai
tahallaan kuperkeikan ja kapusi sitten nolona pystyyn.
Kyllikki jatkoi matkaa tyttöjen luo. Hän kulki kuin unessa. Ja
tuntikin annettiin kuin unessa. Kun se oli loppunut, meni hän
huoneeseensa ja sulki oven. -- Se on lopussa, sanoi hän ääneen ja
vakuuttavasti. -- Minä en voi olla opettajana enää, en ainakaan
täällä.
Silloin hänestä tuntui siltä, että taulu sittenkin oli valehdellut.
Sille lapselle, joka ei saanut kuolla, hänelle ei ollut tilaa
elämässäkään. Hänet herätettiin vain hetken suurta, rikasta riemua
maksamaan katkerilla kärsimyksillä.
Kyllikki painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti rajusti.
-- Erkki, Erkki, pääsi häneltä viimein kuin hätähuuto.
Tämä oma koti, josta hän niin suuresti oli iloinnut, oli tarjonnut
hänelle vain kärsimystä ja surua. Täällä hän oli turvaton orpo, jota
jokapuolelta hätyytettiin kuin pientä lintuparkaa. Siinä kodissa,
jonka Erkki hänelle rakentaisi, ei kukaan saisi tehdä hänelle pahaa.
Siellä Erkki olisi häntä suojelemassa.
Hän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli
loppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.
Hän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.
Pöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli
päällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.
Hän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai
pettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea -- yksin postiakin.
Ja kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain
Erkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä
rakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.
Mutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse
alunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi.
Hän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa
pitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle
hyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä
rumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni
teeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.
Mutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!
Hän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi
mennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.
Silloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä
vapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys --
edeltäkäsin tietty.
Muutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi
revittynä viskattiin keittiön uuniin.
Kohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin
selitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa
kärsimyshistoriasta.
Kyllikki ei tietänyt, saivatko lapset mitään tunnista. Hän ei
jaksanut ajatella heitä. Mutta hän itse näki kaiken kuin omin silmin.
Hän tunsi sen sisimmässään. Hän eli siinä. -- Oma oppilas petti.
Ystävät pakenivat. Mestariaan rakastava Pietari kielsi, vannoi.
-- Hän näki orjantappurakruunun, kuuli huudot ja häväistykset, ja
verisin kirjaimin hän kaiken tämän yläpuolella näki sanat: syytön,
syytön, syytön.
"Kuka teistä nuhtelee minua synnistä?"
Näin hän, Kyllikki, ei voinut sanoa. Ja kuitenkin oli niin katkeran
katkeraa kärsiä syyttömästi.
Kello löi. Kyllikki havahtui ajatuksistaan, lopetti tuntinsa ja laski
lapset kotiin.
Hän oli keittiössä koettaen pakottaa itseään syömään edes vähäsen,
kun hän odottamatta kuuli kolinaa eteisestä.
Hän nousi katsomaan, oliko ehkä joku pojista vielä koulussa. Kun hän
avasi oven etehiseen, ripusti mies paraikaa takkiaan naulaan. Se oli
Erkki. Kyllikkiä huimasi. Ilo oli iskenyt häneen kuin salama. Hän
tapaili ovenpieltä. -- Erkki, sanoi hän, Erkki! -- Hänen huulensa
olivat valkeat ja hän vapisi.
-- Näinkö, -- tällaisenako sinä Kyllikki otat vastaan? -- Erkin otsa
oli pilvessä. Hänen katseensa oli synkkä ja syyttävä.
-- Erkki, sammalsi Kyllikki uudelleen.