Silloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi
ne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli
saapunut.
Hän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä
temmattiin auki.
-- Myöhään, myöhään! -- Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen
samassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. -- Hän ei
nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma,
pohjaton surunsa.
Hiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi
kansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän
Erkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.
-- Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.
Erkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen
omaansa nostaen hänet koholle.
-- Minä, minä olen surmannut hänet! -- Erkki vaikeroi kuin lapsi.
-- Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.
-- Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen
päätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei
hän, en minäkään.
-- Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa
itseään silloin, kun olisi pitänyt.
-- Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!
Hän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan
rovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.
-- Sure, mutta sure niinkuin hän! --
Vanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. -- Katso rauhan ilmettä hänen
kasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, -- sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä
korjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.
He toivat kukkia.
Suopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli
tuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt
kaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta.
Elämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu,
joka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.
Monessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä.
Suuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia.
Kaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet
nuoresta opettajasta.
Sandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin
tällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia
Ruusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä
seppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti
asian huolekseen.
Hän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen
Hilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin
kuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein
yksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät
ajat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä
sydän-ystäviä.
Kun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän
Hilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.
Sandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä
pitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä,
sillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan
poikki vastaan.
Hilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli
kansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli
koko tämä matka.
Martta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa
huoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli
arka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.
-- Täti, -- Kyllikki on kuollut.
-- Minä tiedän sen.
-- Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se
on toimitettava. -- Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se
mies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. -- Eikä
Kyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa
pitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.
Martta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri
hänen kasvoillaan nousi ja laski.
-- Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra
Holppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia.
Sentähden tahdoimme saada hänet syrjään. -- Ennenkuin Kyllikki
suostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän
kanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit
jo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä
Eemelistä että teistä kaikista.
-- Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, -- tämä joka niin on repinyt ja
raadellut!
Martta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti
mielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.
-- Täti, vielä yksi vaikea asia! -- Minä tulin pyytämään laulua
Kyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä
haudalle.
Silloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että
Hilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.
-- Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!
-- Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua.
Itku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. -- Enhän sitä
aikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen.
Minulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että
muita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli
hänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos
nyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?
-- Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten
huonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli.
Moninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.
Silloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.
-- Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, -- ja rakastinkin
jo, hän nyyhkytti. --
Hän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua
elämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen
sitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.
Pappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin
hiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet
paljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti
syytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan
ennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa
hiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.
Rovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän
sitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän
kiinnitti suuria, valkeita liljoja.
Rovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen
ja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa
seurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat
syyllisinä.
Iltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan
katse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä.
Hän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun
sai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin
irtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että
Kyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä
mahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.
Muutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan
koolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat
laskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä
johtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa.
Lisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli
tapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä
katkerassa ja halpamaisessa mielessä.
Pastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin
kukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden
katkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta
jatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita.
Hän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.
-- Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja
pyyhki silmiään.
-- Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.
Silloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli
painunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti
ehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin
oli sanonut.
-- En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta
omasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä
eikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä
pannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.
Pastorskalle tuli kova kiire hätistää ovesta kurkistelevat lapset
takaisin lastenkamariin. Pastorin ajatukset luiskahtivat hetkeksi
johonkin toisille tuntemattomaan asiaan. Vasta hetken kuluttua hän
muisti puheenjohtajantoimensa, napautti kynänpäällä pöytään ja kysyi,
oliko muistorahaston perustaminen päätetty.
-- Päätetty, vahvistivat muut. Yli-kylän Riikka yksin ei saanut
itkultaan mitään sanotuksi. Sininen huivi vedettynä silmille hän
itki, ei vain surusta ja kaipauksesta, vaan ilonkin kyyneleitä
Jumalan suurista töistä ihmisten sydämissä.
Kyllikin hautaus oli määrätty vapunpäiväksi, jolloin kaikilla
kouluilla oli lupa.
Vaikka Vaaramäeltä oli toista penikulmaa kirkolle, oli jo sinnekin
kokoontunut lukuisa saattajien joukko. Muutamat tulivat "katsomaan
kaunista kuollutta," toiset saattamaan opettajaa "kunnialla hautaan".
Toiset tulivat kaipuunsa pakottamina.
Kansakoulun pihamaalla ei näkynyt mitään tavanmukaista kuusiaitausta.
Koulurakennus ei muutenkaan näyttänyt kuolintalolta. Kaikki oli
vain kaunistettua kuin suureksi juhlaksi. Viime päivien lämmin
auringonpaiste oli tehnyt ihmeitä. Lasten lakaisemalla pihamaalla oli
se nostanut vaaleanvihertävää nurmea. Koivutkin olivat saaneet pienen
pieniä hiirenkorvia ja tuulenhengessä kepeästi keinuvia, kellahtavan
vihreitä kukkia. Kuusivanhuskin työnteli ilmoille vaaleita,
mehevänvihreitä neulasia.
Kuusen alla seisovassa aitassa oli Kyllikille valmistettu leposija.
Erkin ollessa noutamassa arkkua lähimmältä asemalta olivat Aune, Anni
ja Annin äiti pukeneet aitan. Ulkoapäin oli se nuorten havupuitten
peittämä. Sisäpuoleiset seinät olivat kokonaan kuustenoksien
ja niitten väliin pistettyjen valkoisten kukkien peitossa.
Sisäänkäytävän yläpuolelle oli Aune viheriällä värillä valkealle
pohjalle maalannut sanat: "Hän elää."
Kyllikin maja oli pyhäkkö, jossa arkiset ajatukset riisuttiin
mielestä. Kävijä toisensa jälkeen poistui sieltä painunein päin ja
hartaus sydämessä. Lasten laulaessa kannettiin arkku rattaille.
Sekä hevosella ajavat että jalan kulkijat järjestyivät, ja sitten
lähdettiin matkalle.
Aune ja Erkki ajoivat lähinnä arkkua. He istuivat vaieten toistensa
rinnalla. Ainoastaan kerran, kun auringonsäteet aivan kuin hyväillen
karkeloivat arkun kannella, kuiskasi Aune hiljaa: -- Katso kuinka
kauniisti hänen valkea arkkunsa loistaa.
Mutta ne sanat iskivät keskelle verisintä haavaa.
-- Se on se morsiuspuku, jonka minä hänelle hankin.
Sanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen
toistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.
Aunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen
Erkin kättä kuiskasi: Hän elää.
Aune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin
kookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä
arkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään
Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta,
komeata seppelettä "rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta."
Kaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että
Kyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä
Suopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.
Ruumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja
rovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli
sitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta
sanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt
kotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on
uudet mielet ja uudet kielet.
Kun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja
nyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta
koivusta kevään leivonen ylös pilviin.
Helmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä
hiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat.
Luonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen
kummulla.
Eemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että
lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut
laulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:
"Valkeus jälkeen synkeyden,
Onnea jälkeen kyynelten."
End of Project Gutenberg's Lyhyt tarina nuoresta tytöstä, by Marja Salmela