katkerammaksi kävi se hänelle. Hän syytti itseään, Jumalaa ja joka
ihmistä. Oli kuin kaikki olisivat liittoutuneet hänen Eemeliään
vastaan. Jos Eemeli jotain yritti, aina asia jollain tavoin ajautui
karille. Pikku poikana ei hän onnistunut lukualalla. Vanhempana,
kun hän yritti maanviljelyskoulussa, nousi tie sielläkin pystyyn.
Käytännölliset työt luistivat hyvin, mutta luvut tekivät kiusaa.
Eemelillä oli huono muisti. Hän muisti vain sen, mitä hän itse
käytännössä oli oppinut. Mutta hänellä oli sitä mistä elämässä oli
kaikkein suurin puute: hyvyyttä. Miksi ei tälle annettu arvoa? Miksi
nuoret häijysti nauroivat hänelle? Ja miksi ihmiset pilanteollaan
lisäsivät hänen kömpelöä arkuuttaan?
Martta joutui aivan raivoon ajatellessaan Eemeliään. Eemeli oli
hänen elämänsä arka kohta. Ja siihen kohtaan oli nyt isketty
kovin, armottomin käsin. Siinä asiassa missä Eemeli oli oppinut
olemaan etumaisena, missä hän tähän asti oli saanut rohkaisua ja
tunnustusta osakseen, juuri siinä oli hänet nyt sysätty syrjään. Hän,
paikkakunnan tunnetusti paras laulaja, ei muka enään kelvannut laulua
johtamaan.
Martta painoi polkusimia niin, että kangaspuut liitteissään
rusahtivat, ja viskasi sitten sukkulan voimalla kankaan läpi. Tänä
iltana ainakin täytyi hänen puhua asiasta Eemelille. Laulajat olivat
päättäneet kokoontua kirkonkylän kansakoululle, ja ensimmäinen
harjoitus oli määrätty huomispäiväksi, jolloin kouluilla oli lupa.
Eemeli oli sitä ennen saatava sellaiseen päätökseen, että hän itse
kunniakkaasti vetäytyisi syrjään. Kyllikki ei ainakaan saisi sitä
voittoa, että hän rohkeasti pääsisi tuuppautumaan toisen tielle.
Taas riipaisi Martan sisintä kipeästi.
Kun sen iskun piti tulla juuri siltä kohdalta! Sehän se niin kipeästi
koski. Hän ei ymmärtänyt miksi Jumalakaan sitä salli.
Hänen mieleensä johtui ilta, jolloin Kyllikki ensi kertaa oli tullut
heille. Eemeli oli silloin niittämässä heinää koulun pihamaalla.
Siinä oli voimakaskasvuista heinää, jota niitettiin jo toiseen
kertaan. Kyllikki tuli portista. Hänellä oli kädet täynnä kukkia,
joita hän oli saanut pappilasta. Suu nauroi, silmät nauroi. Hän oli
sulaa kesää ja päivänpaistetta. Vasta illalla hän pääsi lähtemään
Vaaramäelle. Eemeli lähti saattamaan omalla hevosellaan, ja kun
rattaat pyörähtivät pihasta, hipaisi iloinen toivo ensi kertaa Martan
sisintä.
Matti-kissa liikahti akkunanlaudalla ja työnsi pelargooniata. Martta
nousi apuun ja tuli silloin vilkaisseeksi pihalle. Siellä näki hän
Eemelin tulevan. Pojalla oli lakki toisella korvalla ja astunta oli
hiukan horjahtelevaa.
Oli kuin sydän Martan rinnassa olisi lakannut lyömästä. Tällaista oli
sattunut vain kahdesti ennen: niinä molempina kertoina jolloin Eemeli
oli saanut rukkaset.
Eemelissä oli niin paljon hyvää, hellää ja arkisuuden yläpuolelle
tavoittelevaa. Ja äiti tiesi, että kun tuota hienoa ja arkaa oli
loukattu, tahtoi poika unohtaa.
Martta pyyhkäsi kangaspuilta keittiöön. Samassa Eemelikin tuli
sisään, tiuskasi ovensuussa vastaan tulevalle palvelijalle ja
retkahti sitten pirtin penkille istumaan.
-- Tiedätkö äiti mitä kylältä kuulin? Hemmetissä kuinka ne akat
soittivat suutaan! Se laulu oli niin kaunista, etten minä ikinä enää
aukaise omaa suutani.
Silloin Martta ymmärsi.
-- Kylän juoruakat ne sellaista lauloivat ja se sirosuinen
opettajatar heidän kanssaan! Hahhah-haa!
Oli kuin verikarpalot olisivat pyrkineet tihkumaan Martan silmistä.
-- Ja tiedätkös millaiset sen laulun sanat olivat? "Ei osaa mitään,
ei ymmärrä mitään, äiti vain työntää eteenpäin" --
-- Älä nyt, äiti pyyteli. -- Lähde nukkumaan. Minä saatan.
Mutta Eemeli ei ollut halukas lähtemään. Hän ärjyi, nauroi
pilkallista naurua, joka repi Martan rinnan kuin verille ja lopuksi
hän rupesi itkemään. Se teki hänet voimattomaksi, ja silloin sai äiti
hänet vihdoinkin makuulle.
Itse ei Martta sinä yönä ummistanut silmäänsä. Hän kertasi koko
kuluneen elämänsä.
Kuudentoista vanha hän oli, kun ensi kertaa meni naimisiin.
Morsiushuntu runollisuudellaan viehätti häntä siihen. Sulhanen
oli sitäpaitsi kaunis. Että hän oli maailmanrantoja kiertänyt ja
harvinaisen vähälahjainen, ei johtunut kuustoistavuotiaan mieleen.
Kun Eemeli syntyi, oli Martta ainoastaan seitsemäntoista vanha.
Vuoden kuluttua hän jo oli leski.
Martta pyyhkäisi hikisenkylmällä kädellä otsaansa.
Kuinka sitä noin saattoikaan joutua keskelle elämän pyörteitä,
ennenkuin itse vielä oli ihmiseksi kypsynyt!
Mutta siinäpähän sitä kypsyi. Leskeksi joutumisestaan hän oikeastaan
laski elämänsä alun. Silloin hän rupesi ajattelemaan. Ja ajatellun
perustuksella hän alkoi toimia. Vanhemmat ottivat Eemelin luokseen,
hän itse haki oppilaaksi seminaariin.
Saatuaan oman kodin ja oman koulun otti hän pojan luokseen. Siihen
aikaan hän alkoi huomata, että lapsi kehittyi hitaasti. Pitkäaikainen
ero oli teroittanut hänen huomiokykyään, ja ne tiedot, joita hän oli
koonnut itselleen, olivat syventäneet hänen käsitystään.
Kerran hän uskoi huolensa eräälle hyvälle ystävälle. Tämä viittasi
isän vähälahjaisuuteen ja hänen epäsäännölliseen elämäänsä. Sen
jälkeen Martasta tuntui siltä kuin hän itse olisi ollut syypää joka
kolaukseen, joka sattui Eemeliin.
Pojan osa oli todella liian kova. Hänellä ei ollut isän kauneutta
eikä äidin ajatuksen terävyyttä. Hänellä oli vain sitä, jolle ei
kukaan antanut mitään arvoa: sydämen hyvyyttä. Martta viskelihe
edestakaisin vuoteella. Ei hän toden totta olisi halunnut uusiin
naimisiin, ellei hän olisi tutustunut Juho Siivoseen. Mutta Juho
voitti hänet juuri siltä kohdalta, joka hänellä oli sekä kipein että
tärkein. Martta tiesi Juhossa saavansa hyvän isän Eemelille.
Ja hyvä hän oli ollutkin. Ensin hän pani pojan lyseoon, sitten
seminaariin. Mutta kun ei lukualalla onnistunut, yritettiin
käytännöllisellä. Ja kun Martta sai pienen perinnön, ostettiin
sillä Eemelille oma paikka koulun läheisyydessä. Pienihän se oli,
mutta olipahan kuitenkin oma pirtti omalla pohjalla. Ja se olikin
alunpitäen huomattavasti lisännyt Eemelille ihmisten arvonantoa.
Mutta nyt Martta suri sen paikan pienuutta. Jos edes olisi ollut
maata enemmän, olisi Eemeli käynyt tilallisesta ja silloin ei häntä
niinkään vain olisi syrjään työnnetty. Se, joka taisi helisyttää
rahoja taskussaan ja osasi käyttää suuria sanoja, sehän se elämässä
eteenpäin pääsi.
Mutta Eemeli ei osannut toista eikä toista. Ja sentähden ihmiset
häntä potkivat, polkivat ja syrjäyttivät.
Hermostuneena ja kalpeana Martta nousi vuoteeltaan. Lauluharjoituksen
peljätty päivä oli vaiennut eikä hän vielä tietänyt mitä Eemeli
aikoi. Hän ei edes tietänyt miten päästä selville siitä. Poika oli
aina ollut umpimielinen ja luo-laskematon, kun hänelle surua sattui.
Martta kiinnitti toivonsa aamiaisaikaan. Pöydässä voisi ehkä puhua
asiasta aivan ylimalkaisesti ja ohimennen.
Mutta Eemeli ei tullutkaan aamiaispöytään. Syötyään Martta lähti
Omalle pirtille, mutta ovet olivat lukossa eikä kukaan vastannut
hänen kolkutukseensa.
Raskain mielin Martta rupesi huoneita siivoomaan. Saatuaan muun
kuntoon hän yksitellen nosti kukat vierashuoneesta keittiöön ja
pyyhki pölyt niistä. Hän oli paraillaan ruiskuttamassa vettä
kukille, kun kuuli Eemelin äänen pihalta. Häneltä pääsi helpoituksen
huokaus, mutta kohta senjälkeen sydän hätäisesti rupesi läpättämään.
Miten, miten se oli sanottava? Eemeli aukaisi samassa oven.
Kynnykseltä loi hän pikaisen katseen ympärilleen, kukkiin, äitiin
ja vierashuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Sitten hän rähähti
nauramaan.
-- Hah-hah-haa! Täällä järjestellään kuin juhlaa varten.
-- Täytyyhän sitä, vaikka sydän olisi kuinka sairas hyvänsä.
-- Sairas? Milloinka sinä olet ruvennut sairastamaan sydäntautia?
-- Silloin kun poikani rintaan tuli haava. --
Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta Eemeli kuuli sen.
-- Haava! Että viitsitkin! Kyllä koira haavansa nuolee.
-- Koirako! Voi, oma poika kultani!
-- Sinun kultasi! Siinä sinä sanoit totuuden. Sinun eikä kenenkään
muun. -- Ääni värisi kuin itkussa.
Martalta pääsi nyyhkytys. -- Voi rakas poikani, sinä rakastit häntä!
Silloin jysähti Eemelin jalka lattiaan.
-- Vai rakastin! Hulluko sinä olet! -- Hän rähähti uudelleen
nauramaan.
Martalta oli kukka-astia pudota lattialle. Hänen kätensä vapisivat ja
heikotti niin että täytyi käydä istumaan. Mutta samassa kun hän oli
painunut tuolille, karkasi hän uudelleen pystyyn. Etehisen puolelta
kuului liikettä. Laulajat olivat ehkä jo tulossa eikä asia ollut tään
selvempi.
Eemeli siirsihe välihuoneen kynnykselle ja kurkisti siitä etehiseen
päin. Ovi sinne oli auki ja raosta näki hän miehisen vieraan astuvan
saliin. Vieras oli outo Martalle, mutta hän näki että tämä kasvot
paistavassa hymyssä kiiruhti Eemeliä vastaan.
Martalta pääsi helpoituksen huokaus. Hän sitaisi talousliinan
vyöltään, korjasi nutturalta putoamassa olevia hiuksiaan ja kiiruhti
Eemelin jälessä saliin tervehtimään.
Hartaasti pudisti hän vieraan kättä. Harvoin oli tulija niin
tervetullut kuin tämä vieras Suopohjan kansakoululle. Martta sanoi
sen suoraan.
Hän muisti kuulleensa herra Korkelan ja Eemelin tutustumisesta
Helsingissä. Mutta että he saisivat tervehtiä herra Korkelaa täällä
Suopohjan perukoilla, sitä hän ei ollut voinut aavistaa.
Kyösti Korkela hykersi hyvillä mielin käsiään. Kelpasi tulla taloon,
jossa otettiin vastaan näin ystävällisesti. Mutta hänen täytyi
suoraan tunnustaa, että hänen matkansa tarkoitus oli itsekäs. Hän oli
nimittäin ruvennut ajattelemaan uran muutosta. Konttoristin paikka
ei luvannut suuria tulevaisuuden varalle, nykyisin semminkään, kun
oltiin kallistumassa siihen suuntaan, ettei se ollut mies eikä mikään
jolla ei ollut omaa maata.
Eemeli ihastui tätä kuullessaan, hymähti hyvämielisesti, toisti
moneen kertaan "vai niin, vai niin", ja ajatteli Omaa pirttiä.
Niin, sinnepäin sitä oltiin menossa, vahvisti Korkela. Ja nyt
kun hänen raha-asiansa pienen perinnön kautta olivat kääntyneet
paremmalle kannalle, oli hän päättänyt ruveta maamieheksi. Mutta
Etelä-Suomessa oli maa kovin kallista. Täytyi lähteä tarkastamaan
syrjäseutuja, eikö niistä löytyisi sopivaa ja sopivalla hinnalla.
-- Teillä, Seppälä, on kokemusta näissä asioissa. Sentähden tulinkin
ensi töikseni tänne.
-- Mitäpä minulla on, -- pirttipahanen ja vähän peltoa ympärillä. --
Eemeli katseli vaatimattomasti saappaankärkiinsä, mutta neuvonantajan
asema hiveli hänen mieltään.
-- Huvila, huvila, Korkela oikaisi. -- Niin sitä nykyään sanotaan.
-- Hän nousi, hieroskeli käsiään, vilkaisi maita arvostelevasti ulos
ikkunasta ja tiedusteli eikö jo sopinut lähteä katsomaan Eemelin
omaa pirttiä. Hän tahtoi nimittäin niin pian kuin mahdollista koota
tietoja itselleen.
Mutta silloin puuttui Martta puheeseen. Hän ei voinut laskea
tervetullutta vierasta talosta, tarjoamatta hänelle edes kupillisen
kahvia. Hän pyörähti siksi keittiöön katsomaan oliko pannu jo
tulella. Sitten hän välihuoneessa askarrellessaan hyvillä mielin
kuunteli Korkelan ja Eemelin keskustelua.
Korkela selitti mitä kaikkea hän aikoi tehdä saatuaan asiat hyvään
alkuun. Suurtilaa hän ei voinut ostaa eikä olisi tehnyt mielikään.
Pikkutilallisilla oli nykyään parhaat päivät. Niistä oli muodostuva
se maan mahtava kantajoukko, josta oli turvaa ja hyötyä maalle
enemmän kuin entisaikoina laiskoina vetelehtivistä maanpuolustajista.
Mutta kun ei pikkutilallinen voinut saada suuria summia irti, täytyi
yrittää monella alalla. Hän aikoi siitä syystä ruveta harrastamaan
sekä kanain että kaniinin hoitoa. Ja ehkäpä mehiläisetkin ottaisivat
menestyäkseen, jos oikein yrittäisi.
Martta kuunteli ja hymyili. Ihan kuin Jumalan lähettämänä oli tämä
vieras tullut. Jos hän vielä ottaisi asettuakseen näille tienoille
ja Eemeli saisi toverin, jonka esimerkki olisi häntä eteenpäin
sysäämässä, niin ties minkälaiseen kuntoon Oma pirtti saataisiin ja
mitä kaikkea siitä irti lähtisi! Hävetä saisivat vielä kaikki ne,
jotka nyt olivat Eemeliä syrjään sysäämässä.
Martta vilkaisi seinällä riippuvaan peiliin ja korjasi hieman
pukuaan, samalla kun mielessään suunnitteli päivän ohjelmaa. Nyt kun
herrat ovat juoneet kahvinsa, lähtevät he kai Omaan pirttiin. Siellä
viipyvät he päivällisiin asti. Laulajat kokoontuvat sillä välin ja
Martta ilmoittaa heille, ettei Eemeli tulekaan mukaan. Hänellä on
vieraita. Ja muutenkin hänellä on tärkeitä asioita, joista täytyy
huolehtia.
Pitkän nenän saavat kaikki tyyni, sekä muut että Kyllikki Vaarantaus.
Se hymyhuulinen päänkeikuttaja ansaitsi todella rangaistuksensa.
-- Martta oli pari kertaa ompeluseuran jälkeen nähnyt hänet, ja
molempina kertoina oli hän ollut entistäänkin iloisempi. Hän oli
oikein säteillyt. Voitonriemusta varmaan, päätti Martta mielessään,
ja ylpeänä tietoisuudesta että hän se tästä puoleen täällä johtaa ja
määräilee.
Oli kuin hyinen halla olisi huokunut kylmyyttä Martan rintaan aina
kun ajatus luiskahti tuohon tyttöön.
Martta pyörähti takaisin keittiöön katsomaan kahvia. Herrat kuuluivat
yhä puhelevan salissa. Puhuessaan he olivat niin innostuneet,
etteivät kiinnittäneet huomiota etehisestä kuuluvaan liikkeeseen.
Kyllikki sai yksin riisua päällysvaatteensa. Sitten hän otti
nuottipakettinsa ja koputti hieman arasti ovelle. Kun ei vastausta
kuulunut, avasi hän oven ja astui sisään. Hän pysähtyi kynnykselle.
Ensi hetken hämmästystä seurasi silmänräpäys, jolloin kukin keskitti
ajatuksensa oman hämmennyksensä salaamiseen.
-- Käykää sisään, kehoitti Eemeli arvokkaan jäykästi. -- Ehkä saan
esittää. --
-- Ei tarvita. -- Me olemme vanhoja tuttuja.
Eemeli katsoi kysyvästi Korkelaan, jonka äänensävy ei tuntunut
aivan luontevalta, ja jonka kasvojen ilme näytti omituisen
ylenkatseelliselta. Neiti Vaarantaus oli ilmeisesti hämillään.
-- Minä en voinut aavistaa -- -- Kyllikki alkoi ensimmäisenä puhua.
-- Että tapaisitte minut täällä, Korkela täydensi. -- Yhtä vähän minä
sitä, että te olitte tulossa tänne.
-- Neiti Vaarantaus on opettajana Vaaramäen kansakoululla, -- Eemeli
selitti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön tapaamaan äitiään.
Kahden, kahden näin yhtäkkiä ja juuri nyt jolloin Kyllikki muutenkin
erityisesti oli muistanut tätä asiaa!
Kyllikin korvissa kohisi kovat kosket ja sydän löi läpättämällä.
Yhden ainoan asian hän olisi tahtonut saada sanotuksi tälle miehelle,
mutta voisiko hän -- --?
-- Teillä on oma paikka täällä. Saan onnitella. -- Korkela kumarsi
hieman päätään. -- Paikka kuuluu olevan kaunis.
-- Kaunis on, Kyllikki toisti konemaisesti.
-- Paikkakuntalaisia pitäisi ehkä myöskin onnitella. Lapset mahtavat
oppia _paljon_ teiltä.
Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi sen. Hän nousi kiivaasti.
-- Herra Korkela, te olette katkera minulle ja syyllä. Minä tein
väärin, minä leikittelin, en tarkoittanut pahaa, mutta olin
ajattelematon. Minusta oli hauska olla ihailtuna, enkä ajatellut
muuta. -- Antakaa se minulle anteeksi. -- Juuri viime aikoina olen
entistä enemmän muistanut teitä, -- tarkoitan entisyyttä. Ja nyt kun
sain tilaisuutta täytyi pyytää anteeksi.
Korkela kohautti olkapäitään. Hän katsoi itsepintaisesti Kyllikin ohi
pieneen seinällä riippuvaan tauluun.
-- Katsokaa, sittenkun sitä ymmärtää, -- Kyllikki puhui hiljaa ja
hartaudella, -- kun soisi että kaikki olisi kaunista ja puhdasta,
tahraa ei missään, -- kun tietää mitä rakkaus --
Korkela kääntyi äkkiä Kyllikkiin päin. Hän ei voinut nähdä Kyllikin
silmiä. Katse oli luotu alaspäin, mutta poskilla paloi omituinen puna
ja suun ympärillä väreili voimakas, hillitty liikutus.
Mitä tämä merkitsi? Oliko mahdollista että --?
-- Neiti Vaaarantaus, tahdotteko sanoa, että erehdyitte?
Kyllikki hätääntyi. -- Ei, ei älkää käsittäkö minua väärin! Tein ehkä
taaskin tyhmästi, mutta kun -- Minä tarkoitan -- --
-- Ahaa, minä ymmärrän! Tahdotte sanoa, että kun itse kokemuksesta
tiedätte mitä rakkaus on, on teille valjennut miten veristä
vääryyttä se harjoittaa, joka leikittelee toisen tunteilla, lopulta
viskatakseen hänelle rukkaset vasten silmiä.
-- Minä tahdoin sanoa että ajatteleva, kunnon tyttö ei tee niin. Minä
en ollut ajatteleva silloin.
-- Ettekä kunnon myöskään. Eikö teillä ole rohkeutta myöntää sitä?
-- Ei, sillä se ei ole totta. -- Suuttumuksen puna nousi Kyllikin
poskille. Hän oli tunnustanut sen minkä tiesi pahaksi. Kenenkään ei
tarvinnut ottaa olematonta syytä niskoilleen. -- Tahtoisin tietää
käytättekö samanlaista mittapuuta arvostellessanne miehiä ja heidän
tekojaan?
-- Olettepa te nöyrä parannuksen tekijä! -- Korkelakin kiivastui.
-- Minulla ei sitäpaitsi ole aikaa tällaiseen. Meillä on tärkeitä
asioita herra Seppälän kanssa.
Hän nousi, kumarsi ja kiiruhti pihalle, jossa yhtyi Eemeliin. He
läksivät yhdessä tarkastamaan kansakoulun navettaa, jonne Oman
pirtinkin kaksi lehmää oli sijoitettu. Navetasta käännyttiin
katsomaan muita kansakoululla näytettäviä paikkoja ja sitten
lähdettiin Omaan pirttiin.
Tiellä sinne Eemeli kuin ohimennen huomautti: -- Taidatte olla
hyvinkin vanhoja tuttuja neiti Vaarantauksen kanssa?
Korkela nyökkäsi. -- Tutustuuhan sitä, kun pikkukaupungissa asuu
kokonaisen vuoden saman kadun varrella ja kun tyttö lisäksi on ahne
miesseuralle.
-- Vai on, vai sentapainen!
-- Tietysti, tietysti, niinhän ne naiset enimmäkseen! -- Sitten
Korkela käänsi leikiksi. Häntä rupesi huolettamaan, että tuo kaunis
naikkonen jo oli ennättänyt viritellä ansojaan Oman pirtinkin
kynnykselle.
-- Että minäkö? Ja tuollaiseen! -- No kaikkea? Puhe kääntyi toisaalle
ja kukin teki johtopäätöksiään.
* * * * *
Laulajat olivat sillävälin kokoontuneet. Martta julisti juhlallisesti
Eemelin esteet. Kuoro kokoontui. Kyllikki asettui johtajan paikalle,
antoi ääntä ja kohotti tahtipuikkona käyttämäänsä äänirautaa.
Korkea oikeus.
Pastorin pappilassa oltiin aamiaisella. Pastori kuori hermostuneen
kiireisesti ja otsa rypyssä perunoitaan. Pastorska koetti pitää
lapsia hiljaa, jotta isä rauhassa saisi ajatella.
Tänään oli tärkeä päivä. Rovasti oli vanhan vuoden lopulla eronnut
kauan hoitamastaan paikasta kansakoulun johtokunnan esimiehenä, ja
Santeri Saha, pitäjän tarmokas ja johtokykyinen kappalainen, oli
valittu sijalle. Tänään oli johtokunnan määrä ensi kertaa kokoontua
uuden esimiehensä johdolla tämän omassa kodissa, "pikkupappilassa".
Santeri Saha tunsi asemansa velvoituksen. Häneltä odotettiin
paljon ja hän tahtoi vastata toiveita. Mutta tehtävä ei ollut
helppo, etenkin kun kysymys syksyllä valitun uuden opettajattaren
sopivaisuudesta tai sopimattomuudesta oli entistä enemmän
kärjistynyt. Tyytymättömyys puhkeaisi tänään esiin tavalla tai
toisella ainakin johtokuntaan vasta valitun jäsenen rouva Holpan
kautta, joka jo monasti oli pastorskalle kevennellyt sydäntään
pahennusta herättävien olojen johdosta.
-- Ville, mitä vasaranvirkaa sinun kengänkorkosi tekevät? -- Isä loi
tuiman katseen poikaan. Sana sattui terävänä kuin sahan hammas.
-- Olkaapa hiljaa nyt lapset, isällä on tärkeätä ajateltavaa,
äiti selitteli jaellen joukolleen kastiketta perunoihin. Pastori
nousi pöydästä, meni omaan huoneeseensa ja rupesi siellä astumaan
edestakaisin lattiata pitkin ajatellen ja valmistautuen tulossa
olevaa kokousta varten.
Sillä välin laski Sandra Holppa täysin purjein tietä pitkin
pastorin pappilaan. Hänen poskensa olivat sekä pakkasesta että
rivakasta astunnasta tavallistakin punakammat. Yöllä oli satanut
lunta. Sentähden Sandra kannatti samettireunaista hameenlievettään
korkealla, joten alta paistoi erilaisia kerroksia, ensin kappale
karheata, ruohonvihreäistä kotikutoista kangasta, sitten paksut
sinipunertavalla kirjaillut sukat ja lopuksi hyvinrasvatut kengät.
Vastamäki tuli eteen ja Sandra pysähtyi puhaltamaan. Hän otti esille
paksun pumpulisen nenäliinan, niistihe äänekkäästi kuin sieramiaan
päristelevä hevonen ja rupesi sitten harvakseen astumaan eteenpäin.
Tuon tuostakin hän kuitenkin pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Näytti
siltä kuin hän olisi odottanut jotakuta tulossa olevaa.
Hänellä, Sandralla, oli tänään paljonkin ajateltavaa. Hänellä oli
suuri ja tärkeä tehtävä suoritettavana ei ainoastaan johtokuntaan
vasta valittuna jäsenenä, vaan siveyden suojelijana ja pystyssä
pitäjänä. Ja hän tunsi edesvastuunsa.
Outo tunne vavahutti silloin tällöin hänen sydänpohjaansa. Oli kuin
sieltä syvältä olisi tahtonut nousta jotain, joka tahtoi pysäyttää
hänet ja saada hänet heittämään aijetta kesken. Mutta Sandra ei
tahtonut heittää kesken. Se "sirosilmäinen päänkeikuttaja" ansaitsi
todella aika läksytykset. Ja vaikka Sandran kaikki syytökset eivät
olleetkaan aivan pätevästi perusteltuja, oli joukossa raskauttaviakin
asianhaaroja.
Totta oli tietysti kaikki sekin, mitä Hilma oli seminaarin ajoilta
kertonut. Mutta siitä ei tässä tilaisuudessa sopinut puhua.
Sitä vastoin kannatti muistaa opettajan liian tiheitä kyläilyjä
Suvisuojassa ja pappilassa. Ilkeätä oli että nuo paikat sattuivat
olemaan pitäjän enimmin arvossa pidettyjä. Ei sopinut oikein
nimeltä mainita. Mutta jos sanoi "eräissä paikoissa", tuli pahennus
vältetyksi ja pastorskan kautta kiertäisi asia pastorille sellaisena
kuin se oli. Pastori, ankarana tunnon ja järjestyksen miehenä, osaisi
sitä kyllä oikein arvostella. Hän oli muutenkin sitä mieltä, että
rovasti edusti aivan liian leväperäistä kantaa sekä koulu- että
muissa asioissa.
Taas täräytti tuntoa niin kummasti. Tuli mieleen, että eihän se
omakaan nuoruus ollut niin aivan nuhteetonta. Hulluttelu-ikänsä oli
hänelläkin ollut. Mutta kunnialliseen avioliittoon päättyi. Ja nyt se
kaikki oli mennyttä kuin virran vesi. Jälellä oli vain muisto, jonka
avulla tunsi toisten vikuroimiset.
Iloisen kulkusen ääni kilahti samassa Sandra rouvan korvaan. Hän
käännähti ja arveli hetken, sitten hän rupesi rivakasti astumaan
eteenpäin, jott'ei vain näyttäisi siltä kuin hän olisi odottanut.
-- No, eikös rekeen -- Lahtelan isäntä pysäytti hevosensa samassa kun
kohdalle pääsi. -- Meillä kai on sama matkan määrä?
-- Sama, sama, Sandra rouva vahvisteli. -- Mutta pianhan minä tästä
jalkaisinkin -- --
Isäntä tahtoi kuitenkin rekeen ja Sandra suostui. Olihan hänen,
ensikertalaisen, hyvä saada matkan varrella vähän neuvotella puheeksi
tulevista asioista.
Juuri kun Lahtelan isännän reki pyörähti pappilan portista sisälle,
huomasi Sandra toisenkin kokoukseen tulijan. Se oli Ylikylän Riikka,
joka paraikaa vastatuulessa ponnisteli eteenpäin aukean pellon
poikki. Sandra ei kuitenkaan jäänyt häntä odottamaan. Riikka oli
hiljainen ja vaatimaton ihminen, joka harvoin tahtoi saada omaa
ääntään kuuluviin. Hän oli nöyräluontoinen ja jumalisena ihmisenä
harrasti hän oman tahtonsa kuolettamista. Yhteistyöstä Riikan kanssa
Sandralla ei vielä ollut kokemusta, mutta muista asioista hän oli
havainnut, että missä kysyttiin puolensa pitämistä tai toisten
tahtoon suostumista, kuului Riikka suostuvien joukkoon. Sandra
pyörähti siitä syystä Riikasta välittämättä pastorskan puheille.