ensi kertaa naimisiin. Sandra ei tietänyt minkälainen mies lie ollut.
Kauniin kehuivat toiset olleen. Mutta ei sitä Eemelistä päättäen
olisi uskonut. Ja kun hän muutenkin oli sellainen jörö ja kömpelö, ei
ollut ihmettä jos äidin aina täytyi olla eteenpäin työntämässä.
-- Minusta herra Seppälä tuntuu olevan hyväsydäminen ja pohjaltaan
hienotunteinen mies. He ovat kaikki olleet erittäin ystävällisiä
minulle --
Martta Siivosen tulo katkaisi Kyllikin sanat kesken. Martta tuli sekä
omasta että toisten puolesta tiedustelemaan, eikö neiti Vaarantaus
tahtoisi ilahduttaa ompeluseuralaisia pienellä laululla.
-- Jahah -- vai niin! Kas vain! Toivottua on! -- Sandra Holpalla oli
suu imelässä hymyssä. -- Neiti Vaarantaus kertoi juuri aikovansa
perustaa oman lauluseuran paikkakunnalle.
Äidillinen säteily katosi Martta Siivosen kasvoilta. -- Vai oman
lauluseuran, hän sanoi harvakseen.
-- Niin, enhän minä vielä --
Sandra Holppa keskeytti. -- Neiti Vaarantaus on oppinut johtamaan.
Hän johti jo seminaarissa ollessaan. Hänen mielestään me lauloimme
liian vaikeita lauluja koulun alkajaisissa.
-- No mutta rouva Holppa! -- Kyllikki puhui syyllisen hätääntyneenä.
-- Sanoitko niin? -- Martta Siivosen ääni painui käheäksi.
-- Kyllä. Mutta hyvä täti Siivonen, te saatte aivan väärän käsityksen
--
Kyllikki ei saanut lopettaa lausettaan. Martta Siivonen oli jo
kääntänyt hänelle selkänsä ja oli poistumaisillaan huoneesta, selkä
peloittavan suorana ja ryhdikkäänä.
Emäntä tuli samassa kutsumaan Kyllikkiä saliin. Hän oli kuullut,
ettei uusi opettaja mielellään juonut kahvia. Siksi hän oli ottanut
esille parasta marjamehua. Sitä täytyi välttämättä maistaa. Ja sitten
toivottiin laulua. Suvisuojan neitikin oli tullut.
Kyllikki tunsi, että häntä käsipuolesta vedettiin saliin. Siellä
hänen täytyi juoda mehua, vastata kysymyksiin ja totella kun rovasti
kutsui rinnalleen Suvisuojan neidin toiselle puolelle.
Rovasti puheli iloisesti vuoroon toisen, vuoroon toisen naapurinsa
kanssa. Hän oli hyvillään siitä, että Suvisuoja oli kansakoulun
lähimpänä naapurina. Hyvistä naapureista oli yhtä paljon iloa kuin
saattoi olla ikävyyksiä huonoista. Lutherus ei suotta laskenut hyviä
naapureita jokapäiväiseen leipään.
Suvisuojan neiti vastasi kohteliaisuuteen. Hänkin oli huomannut tämän
todeksi sekä kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli asunut muutaman
kilometrin päässä pappilasta, että tänä syksynä jolloin häntä usein
oli ilahduttanut koululta kuuluva kaunis laulu.
Sanat kohisivat koskena Kyllikin korvissa. Hän olisi tahtonut painua
maan alle, päästä puhumasta, kuulemasta ja näkemästä. Mutta minne hän
katsoikin, näki hän edessään Martta Siivosen loukkautuneen suoraksi
oiaistun selän.
Emäntä tarjoili enemmän mehua. Ja Kyllikki joi, joi epätoivoisena
edes voittaakseen aikaa. Hän kuuli rovastin taas puhuvan laulusta.
Ja Suvisuojan neiti yhtyi pyyntöön. Hänen ei sopinut kieltäytyä, ei
mitenkään. Mutta kuinka voisi hän laulaakaan?
Hän joi hitaasti, pienin kulauksin, laski lopuksi lasin arvelevasti
pöydälle ja kääntyi sitten hitaasti kuin venytellen viime
silmänräpäyksiä emännän puoleen kiittämään.
Ja nyt, nyt --! Täytyikö hänen todellakin nyt kääntyä päin
kokoontuneisiin, kuulla ystävällisiä sanoja, uudistettuja pyyntöjä ja
sitten kiusattuna kuin kidutuspihdissä astua laulamaan?
Silloin viime silmänräpäyksessä tuli apu. Ovi avautui hitaasti, ja
ujosti niijaileva tyttönen pysähtyi kynnykselle.
Tulija oli Anni, sama pikku Anni, joka oli jäänyt koululle
kotimieheksi Kyllikin lähtiessä omasta, rauhallisesta kodista tänne
toisten kiusattavaksi.
Kyllikki tuli niin iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli siepata
Anni syliin. Mutta Anni seisoi suorana kuin sotilas esimiehensä
edessä ja ilmoitti koululle tulleen vieraita.
-- Vieraita, vai vieraita! udeltiin eri tahoilta. Emäntä arvaili
sukulaisvieraiksi.
-- Ei, ei! -- Taas nousi paha, petollinen puna poskille. Jokainen
tuollainen arvelu tuntui kuin viittaukselta. Ihmiset olivat niin
halukkaat kajoomaan juuri siihen, jota heiltä tahtoi salata.
Pikku Anni kiiruhti toimekkaasti ja visusti selittämään, että tulija
oli vieras nuori herra. Hän oli tullut polkupyörällä.
Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Siltä Kyllikistä ainakin tuntui.
Hätäisesti ja hämillään hän pani työnsä kokoon, lupasi itse pian
joutua ja hoputti Annia lähtemään edeltäpäin. Kukaties minkälainen
maan kuljeksija oli jäänyt yksin taloon.
-- Kas vain, nuoria herroja vieraiksi, Amalia Ruusurinta sanoi
palatessaan etehisestä vierastaan saattamasta.
-- Ei kai siinä ole mitään pahaa? -- Rovastinnan muutoin lempeä ääni
tuntui terävältä.
-- Ei pahaa, ei, kiiruhti Amalia Ruusurinta vakuuttamaan.
Pastorskasta asialla kuitenkin oli monta puolta. Nuoret osasivat
harvoin olla tarpeeksi varovaisia. Santerikin oli sitä mieltä.
Sandra Holppa yhtyi pastorskaan. Hänestä neiti Vaarantauksella oli
tavallistakin enemmän syytä varovaisuuteen. Hänellä oli luonnostaan
rohkea käytös, eivätkä taipumuksetkaan taitaneet olla parhaimpia. Jo
hänen seminaarissa ollessaan oli hänestä nähty, ettei vesa kauaksi
kannostaan joudu.
Hilma Heponen punastui, rypisti hieman kulmakarvojaan ja kiinnitti
kaiken huomion työhönsä.
Rovasti nousi pahastuneena. Hän oli odottanut parempaa
ompeluseuralaisilta. Oli tunnotonta näin käydä nuoren poissaolevan
naisen ja hänen kunniansa kimppuun. Kansakouluopettajan työ oli
siksi vaikeata ja raskasta itsessään, ettei tarvinnut käydä taakkaa
lisäämään panetteluilla ja juorupuheilla.
Rovastinna pani työnsä kokoon. Työajaksi säädetyt tunnit olivat ohi
ja rovastilla oli kotona kiireisiä töitä. Hän oli lähtenyt matkaan
ainoastaan vaimonsa kyytimieheksi, kun ei huonolla kelillä tahtonut
laskea häntä yksin tulemaan.
Neiti Alm, Suvisuojan emäntäkin teki lähtöä.
Emäntä vuoroin pahoitteli, vuoroin pyyteli jäämään. Hän oli työajan
päätyttyä aikonut pyytää vieraansa isännän huoneeseen. Sinne oli
hankittu uudet kotikutoiset huonekalunpäälliset, -- samanlaiset
kuin ne, jotka pastorska oli kutonut miehelleen. Juhlan kunniaksi
olisi siellä tarjottu hyötymansikkahilloa. Mutta nyt jäi sekä hillo
syömättä että uudet päälliset näkemättä.
-- Jääväthän tänne Sandra Holppa ja Hilma Heponen sekä syömään että
katselemaan, sanoi Martta Siivonen etehisen kynnykseltä. -- Hänkin
tahtoi päästä kotiin.
Kaksin.
Kyllikki seisoi keittiössään hellan ääressä tuon tuostakin
kärsimättömästi nostaen kahvipannun kantta nähdäkseen eikö kahvi jo
kiehunut. Pöydän päässä astiakaappia vastaan painautuneena popsi
pikku Anni kauniinväristä marjapuuroa. Kyllikki antoi hänelle
muutamia määräyksiä toimitettavista tehtävistä, nosti uudelleen
kahvipannun kantta ja vilkaisi sitten kärsimättömästi keittiöstä
huoneeseen johtavalle ovelle.
Hän oli päättänyt mennä sisälle vasta kahvi matkassaan. Joutipahan
vieras olemaan vähän yksinkin. Mutta mielessä kyti malttamaton
toivo saada kahvi valmiiksi, päästä sinne sisälle ja saada nähdä
_hänen_ istuvan siinä pöydän ääressä ihailemassa Kyllikin kaunista
kotimaisemaa.
Puolijuoksua oli Kyllikki kiiruhtanut kotiin ompeluseurasta, pitkin
matkaa aprikoiden kuka siellä saattoi olla häntä odottamassa. Vähän
oli mielessä tuikahtanut toivo että jos, jos kuitenkin olisi -- --?
Mutta sitten oli taas tuntunut mahdottomalta. Jos Erkki olisi
maanmittari, metsäherra tai kauppa-asioissa kulkeva, voisi hän tulla
milloin hyvänsä. Mutta Erkillä oli lukunsa, vieläpä kiireiset. Ja
ainakin kevätlukukaudella hän aikoi olla Helsingissä. Mikäpä hänet
nyt tänne toisi!
Ja sitten se kuitenkin oli Erkki, -- lapsuusajan mäenlaskutoveri,
jonka kanssa hän pienenä joka päivä oli juossut kouluun ja sieltä
takaisin, -- se Erkki, jonka hän kesällä niin odottamatta oli
tavannut ja jonka käsivarsien kannattamana hän oli oppinut sen suuren
ihmeellisen salaisuuden, -- elämän suurimman.
Oh kuinka noita poskia poltti! Tuo hellakin hehkui niin kauheasti.
Kahvipannu pärskäytti hellalle yli äyräitten pursuavaa sisältöään.
Kyllikki nosti pannun hellanreunalle selviämään, pyöräytti kupit
tarjottimelle, johon oli levittänyt kauneimman tarjotinliinansa, ja
korjasi vielä viimeiseksi kaappiin pöydälle jäänyttä päivällisruokaa.
Sitten hän kaasi kahvia kuppeihin ja vei sisään.
Erkki istui pöydän ääressä selkä käännettynä oveen päin. Mutta
Kyllikin avatessa oven hän nousi ja tuli vastaan. Hän oli niin
totisen näköinen, että Kyllikin tuli oikein paha olla.
Olisikohan Erkki pannut yksinolonsa pahaksi? Tai sitä ehkä että
Kyllikki aikaisemmin oli häntä torunut?
Kyllikin tuli hätä. Hänellä ei ollut ystäviä poisantamiseen asti.
Kun hän vain ei olisi torunut liiaksi!
Erkki otti tarjottimen hänen käsistään ja laski sen pöydälle. --
Ymmärränhän minä, sanoi hän totisena, -- että oli vähän noloa kun
kesken ompeluseuran tultiin ilmoittamaan sinulle, että nuori herra
oli sinua hakemassa.
Kyllikki tarttui kiihkeästi sanoihin. Ei, ei Erkki ei voinut sitä
ymmärtää. Hän ei itsekään ennen olisi sitä ymmärtänyt. Hui, hai
ihmisten mielistä, kun tunto on puhdas, arveli hän ennen. Mutta
täällä hän oli käynyt kumman araksi. -- Sinä et tiedä minkälaisia
ihmiset täälläpäin ovat! Monesti aivan pelottaa. On kuin useimmat
heistä katsoisivat karsaasti minuun.
Erkki loi pitkän, tutkivan katseen Kyllikkiin. Hän ei ymmärtänyt
että kukaan saattoi katsoa karsaasti tuollaiseen. Eivätkö he nähneet
kuinka kirkas tuo katse oli, miten lapsekkaan ihastuttavat poskien
hymykuopat ja miten hennot ja itsepuolustukseen heikot olivat nuo
pienet kädet, jotka nyt niin lujusti ja päättävästi pitelivät tuolin
kaidetta.
Erkin täytyi hymähtää. -- Etkö ensinkään ole tavannut miesväkeä?
He kai ainakin ovat olleet suopeita sinulle, -- arvattavasti
ihastuneitakin.
-- Sinä olet tyhmä! Että viitsitkin! -- Kyllikki nosti Erkin
kahvikupin takaisin tarjottimelle ja kysyi saiko tarjota lisää.
Mutta Erkki ei hellittänyt. Hän tahtoi kuulla kaikesta mikä koski
Kyllikkiä. Ja kai hänellä oli oikeus kysyä?
Kyllikki kaasi kahvia Erkin kuppiin, vilkaisi huolettomasti ulos
ikkunasta ja viskasi ohimennen tulemaan että olihan täällä yksi aivan
erinomaisen ystävällinen. Erkkikin ihastuisi jos tuntisi.
-- Ei ole sanottu. Kuka hän on?
-- Se on -- se on -- meidän vanha rovastimme.
Molemmilta pääsi nauru, -- Kyllikiltä veitikkamaisen iloinen.
Erkki ei luvannut enää uskoa Kyllikin olojen ahtauteen. Ahtaissa
oloissa elävä ei nauranut noin.
Kyllikki kapusi sohvansa lämpimämpään nurkkaan, otti pienen
sohvatyynyn syliinsä ja nojasi miettivästi siihen. -- Sinä olet huono
ihmistuntija, Erkki, hän sanoi päättävästi. -- Muuten ymmärtäisit
että iloisuutenikin tavallaan on todistus vaikeuksista. Katsos, juuri
kun on vaikeata aina olla sellaisten kanssa, jotka eivät ymmärrä
eivätkä tunne, ja kun sitten pääsee vanhan, hyvän ystävän seuraan --
-- Olenko minä vanha, hyvä ystäväsi, Kyllikki? katkaisi Erkki.
Kyllikki joutui vähän hämilleen. Mutta mitäpä muuta Erkki oli kuin
hyvä ystävä, niin monet mäetkin kun he olivat laskeneet yhdessä.
-- Hyvä, hyvä! Kerrohan eteenpäin! Minä tahdon kuulla elämästäsi
täällä niin paljon kuin mahdollista.
Ja Kyllikki rupesi kertomaan. Hän esitti Holpat ja Ruusurinnat,
Siivoset ja Hilma Heposen. Hän kuvasi pappilan hienot, ystävälliset
vanhukset ja Suvisuojan neidin, läheisimmän naapurinsa ja "pitäjän
hienoimman naisen". Suvisuojassa hän oli käynyt vain kerran. Mutta
neiti Alm oli hyvinkin usein pistäytynyt koululle ja vielä useammin
hän oli lähettänyt kaikenmoisia hauskoja terveisiä Suvisuojasta,
milloin marjoja puutarhasta, milloin ihastuttavia kukkasia tai
kauniin, hyvälle tuoksuvan kakun. Suvisuojan neiti oli henkilö josta
täytyi pitää. Mutta kaikkein, kaikkein enimmin Kyllikki kuitenkin
piti koulustaan ja omasta kodistaan. Työ ja koti olivat hänen
suunnattoman suuri rikkautensa.
Erkki Palo keikautteli harvakseen toisen polven päälle kiertämäänsä
säärtä ja vilkaisi välistä ulos ikkunasta ilta-auringon valossa
loistavaan syysmaisemaan. Enimmäkseen hän kuitenkin katseli Kyllikkiä.
Tuossa ohimojen kohdalla kiertyi aaltoileva tummanruskea tukka
mukavasti pikku kiharaksi, joka uudelleen pistihe esiin aivan korvan
juuressa. Se kihara näytti yhtä iloisen vallattomalta kuin Kyllikki
itse.
Entä nuo pienet, pehmeät ja kuitenkin lujat kädet!
Erkki ei koskaan ennen ollut huomannut, miten paljon käsien muoto ja
liikkeet saattoivat ilmaista! Ihan samanlaista ristiriitaakin, jota
saattoi olla ihmisen sisimmässä! Nyt esimerkiksi ne pienuudestaan
huolimatta näyttivät oikein nuortean lujilta ja voimakkailta. Mutta
sitten ne yhtäkkiä muuttuivat niin avuttoman hennoiksi, että panivat
sydämen aivan vavahtamaan.
Kuinka turvattoman pieniltä ne nyt juuri näyttivät!
Erkin täytyi tehdä lujaa vastarintaa itselleen voidakseen olla
taittumatta niihin. Hän nousi äkkiä ikkunan äärestä ja rupesi
kiivaasti astumaan edestakaisin lattiata pitkin. Häntä ei
miellyttänyt kuulla siitä suuresta, rikkaasta oman kodin onnesta,
jonka Kyllikki täällä oli löytänyt.
Mutta nyt, mistä Kyllikki nyt puhuikaan? Eikö juuri siitä samasta,
jota hän itse vastikään oli ajatellut, -- tuosta omituisesta
vastakkaisuudesta ja kaksinaiselämästä, jota ei voinut ymmärtää
eikä itselleen selvittää, mutta joka oli olemassa ja jolla varmaan
oli sekä juurensa että selityksensä. -- Hän, Kyllikki, oli päivin
innostunut opettajatar, jolla oli valoisat ajatukset ja rohkeat
tulevaisuuden tuumat. Mutta illoin muuttui mieli. Hän tunsi olevansa
yksinjäänyt orpo, joka, vaikka olikin saanut päivänpaistetta
osakseen, tunsi olevansa sidottu synkkään, käsittämättömään kohtaloon.
Erkin mieltä karmaisi. -- Kukapa ei olisi kokenut tuollaista, hän
sanoi miltei tylyn jyrkästi. -- Se oli vain illan pimeydestä johtuvaa
herkkämielisyyttä.
Mutta Kyllikki intti vastaan. Hän siirsihe pois sohvan nurkasta,
astui lattiata yhä mittailevan Erkin ohi ja asettui ikkunaan. --
Ennen oli mielestäni kaikki yksinkertaista, selvää ja mutkatonta.
Kun olin surullinen, tiesin että sitä olin ja miksi. Samoin iloisena
ollessani. Ja iloinen olinkin enimmäkseen. Sen sinä tiedät. Suru ei
oikeastaan pystynyt minuun senjälkeen kun --
Hän ei tiennyt mitenkä jatkaa. Hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi,
että Erkki kai ei tietänytkään mitään hänen elämänsä pimeästä
alkuperästä. Hän oli syntynyt toisessa pitäjässä ja oli jo iso tyttö,
kun hän rovasti Askin kasvattina muutti Erkin syntymäpitäjään.
-- Senjälkeen kun elämä oikein alkoi, hän viimein hiljaa lisäsi.
-- Oikeastaan olen täällä onnellisempi kuin koskaan ennen, jatkoi hän
hetken kuluttua. -- Minulla on kerrankin oma koti ja oma tyydyttävä
työala. Ja sittenkin olen hetkittäin surullinen. Usein juuri silloin,
kun tunnen miten rakastan tätä kotia ja että tahtoisin jäädä tänne,
on kuin ääni sisimmässäni huutaisi: pakene, pakene.
Silloin ei Erkki enään voinut hillitä itseään. -- Kyllikki, Kyllikki,
tietäisit miten iloiseksi sinä teet minut!
-- Silläkö että tahdon paeta?
-- Niin juuri. Silloin ei sinulla ole liian hyvä täällä. Silloin
voit lähteä täältä, kun opettaja sinussa on saanut tyydytyksensä ja
kun tahdot kuulla sitä ääntä, joka kuiskaa: ajattele omaa onneasi ja
pakene. -- Kyllikki, rakas, reipas leikkitoverini, tahdotko silloin
lähteä siihen kotiin, jonka minä sinulle rakennan?
Kyllikki oli kääntynyt selin Erkkiin. Hän seisoi ikkunan ääressä ja
katsoi ulos.
-- Sanoinhan minä, että oli yksi --
Erkki vavahti. -- Yksi, joka --? Minä en ymmärrä.
-- Yksi täälläpäin olevista, joka oli hyvin ihastuttava, -- Kyllikki
koetti tehdä äänensä kylmäksi.
-- Eikö se siis ollutkaan rovasti? Leikkinäsikö sinä oletkin pitänyt
minua?
Ei kuulunut vastausta.
-- Oliko vai ei? Sano!
Samassa kääntyi Kyllikki päin Erkkiä, silmät olivat kyynelissä, mutta
suu nauroi. -- Oma, rakas Erkkini!
Hän tunsi Kyllikin kädet kaulallaan, ja rajaton riemu valtasi hänet.
-- Kyllikki, Kyllikki, sinä rakas vallaton veitikka!
Sydän sykki sydäntä vastaan ja huulet painuivat toisiinsa.
Mutta yhtäkkiä riuhtaisi Kyllikki itsensä Erkin syleilystä. Se mustan
musta ja raskas, josta hän ei päässyt eroon, joka oli hänen katkera
synnyinlahjansa, astui heidän välilleen. Se oli sanottava, vaikka se
oli sydänhaavan uudelleen auki repimistä. Se oli armotonta itsensä
alasti riisumista. Se oli selän kääntämistä kirkkaalle, kimmeltävälle
onnelle. Mutta se oli sanottava. Erkin täytyi tietää kenen hän otti.
Ja Kyllikki -- sanoi sen, -- väräjävin huulin mutta selvään ja
suorasti. Hän oli avioton lapsi. Torpan tyttö oli hänen äitinsä,
isäänsä hän ei tuntenut.
-- Ja tästäkö minun rakkauteni muuttuisi? -- Kyllikki, minä _tiesin_
sen. Kun koulussa annoin Ahosen Matille selkään, tein sen siksi, että
hän viskasi sinulle sen nimen, joka niin kauheasti leimaa kantajansa.
Kyllikki, sinä olet oma, rakas Kyllikkini! Etkö tunne sitä?
Kyllikki tunsi itsensä uudelleen Erkin käsivarsien ympäröimänä ja
rakkauden sepittämät sanat painuivat parantavana lääkkeenä hänen
sydämensä kipeimpään haavaan.
-- -- Vasta kun lamppu oli sytytetty ja iloinen tuli räiskyi takassa,
malttoivat he vakavasti ruveta keskustelemaan. Keskustelu koski
kihlauksen julkaisua. Erkki olisi suonut sen heti tapahtuvaksi, mutta
Kyllikki ei tahtonut sitä. Opettajatar hänessä pani vastaan. Hän ei
oppilaitten eikä yleisön silmissä tahtonut joutua opettajaksi, joka
kulki sulhanen mielessään, ja jolle työ oli tilapäinen sivuasia. Hän
tahtoi ehjästi ja kokonaan antautua opettajatoimelleen niin kauan
kuin se hänellä oli. Hän tahtoi saada lapset tuntemaan että hän
ajatteli heitä, rakasti heitä ja tahtoi heidän parastaan. Nyt kun
hänellä oli Erkin rakkaus, tunsi hän itsensä kykenevämmäksi siihen
kuin koskaan ennen. Onni antoi voimia. Onni teki rikkaaksi myöskin
antamisessa.
Odottaminen oli parasta heille itselleenkin. He olivat kumpikin
nuoria. Toisen velvollisuus oli ajatella lukujaan, toisen
opettajatyötään.
Erkki sulki Kyllikin suun suutelolla. Hän ei olisi uskonut että
tuollaiseen pikku päähän mahtui niin paljon elämän viisautta.
He olivat vielä pohtimassa julkaisukysymystä, kun ulkoa kuuluva
kopina keskeytti heidät. Kyllikki muisti verhottomia ikkunoitaan ja
kavahti säikähtyneenä pystyyn.
-- Tule tänne toiseen huoneeseen, missä ei lamppu pala. Hilma Heponen
on varmaan tullut kotiin.
Hilma Heponen? Erkki ei aluksi ymmärtänyt mitä Kyllikki tarkoitti.
Mutta sitten hän muisti Kyllikin kuvaukset ja Hilma Heposen.
Hänhän oli se opettajatar, joka ei ollut oikein hyvissä väleissä
Kyllikkiin?
-- Ei se ollut Hilman syytä yksin, kiiruhti Kyllikki selittämään. --
Tänään ymmärrän paremmin kuin koskaan ennen miten pahasti tein. --
Äänen sointu oli lämmin ja hyväilevä. Kyllikki painautui lähemmä
Erkkiä. -- Minä tahtoisin kertoa sinulle niin paljon.
Taas kuului kolinaa. Nyt saattoivat selvästi kuulla askeleita
portaissa.
-- Erkki, Erkki mene! -- Kyllikki avasi oven koulusaliin ja työnsi
hänet pimeään luokkahuoneeseen.
-- Mitä kummassa? -- Erkin ääni oli kärsimätön.
-- Mene, -- minä pyydän! Hilma, tai rouva Holppa tai joku muu tulee.
Ja he tiesivät, että sinä tulit jo aamupäivällä.
Erkki koetti vastustaa, mutta Kyllikki työnsi hänet takaisin saliin.
-- Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni sinulle. -- Sanat kuiskattiin
hätäisesti Erkin korvaan. Sitten Kyllikki sulki oven ja Erkki seisoi
yksin pimeässä.
Hetken kuluttua hän äänistä kuuli, että tulijoita oli kaksi. Pian
senjälkeen hän kuuli nimetkin, ensin Hilman sitten rouva Holpan.
-- Onpa täällä valaistua ja hauskaa! --
Rouva Holpan katse kiersi uteliaana huonetta pitkin. --
Ihan on kuin olisi vieraita talossa.
Kyllikki nauroi makeasti. Tiesiväthän he että hänellä oli ollut
vieras, oikeinpa päivällisvieras -- ensi kertaa tässä talossa. Oliko
ihme jos tulet vieläkin tuikkivat.
-- Ai, ai, vai oli se herra oikein päivällisillä! Taisi olla hyvä
ystävä! Vahinko ettei satuttu näkemään. -- Sandra puhui suu imelässä
hymyssä.
Kyllikki käännähti äkkiä poispäin vieraistaan ja rupesi korjaamaan
kokoon pöydällä olevia kahvikaluja. Sandra ja Hilma vilkaisivat
merkitsevästi toisiinsa ja Hilma nyökkäsi päällään koulusaliin päin.
Samassa Kyllikki käännähti.
-- Tuota -- noin -- niin, tapaili Sandra hämillään.
Hilma kiiruhti hänelle avuksi. He olivat oikeastaan tulleet puhumaan
siitä lauluasiasta. Sitä oli Linnalassa perinpohjin pohdittu. Martta
Siivonen oli loukkaantunut eikä Eemeli enää missään tapauksessa
ottaisi johtaakseen laulua. Sentähden oli paras, että Kyllikki otti
koko homman huolekseen. Hänet kutsuttaisiin joka tapauksessa häihin.
Se tiedettiin.
Kuin aikoja takaperin unohtunut asia sukelsi aamupäiväinen
ompeluseura Kyllikin muistoon. Samalla hän muisti mielipahansa ja
häntä alkoi harmittaa.
-- Rouva Holppa, te teitte kerrassaan pahasti tänään! Te lavertelitte
minun aikeistani, mutta omat asiat ja aikeet teillä oli mielessä.
Minut työnsitte vain edellänne jonkunmoisena uranaukaisijana.
Rouva Holppa hätääntyi. Hän ei ollut aikonut kerrassa mitään pahaa,
ei kerrassaan mitään. Hän oli vain niin innostuksissaan häistä ja
teki mieli saada asiat paraimmalle tolalle, sentähden hän oli tullut
keikauttaneeksi sanansa siihen suuntaan minne ajatuksetkin menivät.
Kyllikki katsoi hetken tiukasti häneen.
-- Rehellisesti sanoen: minä suutuin.
-- Unohdetaan, unohdetaan, hätäili Sandra. -- Antaahan tuollainen
nuori, ystävällinen opettaja anteeksi. Eikä sitten puhuta koko
asiasta tään enempää.
Kyllikki arveli hetken. Hänen suuttumuksensa tuntui hänestä siksi
oikeutetulta, ettei vielä tehnyt mieli antaa anteeksi. Mutta kuinka
voisi hän panna vastaankaan? Suuri onni oli suuri sovittaja.
Onnellisen oli mahdoton kantaa kaunaa ja katkeraa mieltä. Hän tunsi
sen.
Hän naurahti. -- Täytyy kai minun antaa anteeksi, -- siitä
yksinkertaisesta syystä, etten _voi_ olla suuttunut.
Hilma Heponen huomasi onnen säteilyn Kyllikin olemuksessa. Hän teki
johtopäätöksiä. Sekä vanhat että verekset asiat johtuivat hänen
mieleensä. Korkela seminaarissa, -- Eemeli Seppälä aluksi täällä,
-- nyt kolmas, muutamien viikkojen kuluttua neljäs -- sellainen oli
Kyllikki.
Mustasukkaisuus, kateus ja viha nousivat hänen sisimmässään kuin
pedot saaliinajoon.
Hilma oikaisihe ja antoi merkin Sandralle. Heidän oli jo aika lähteä.
Samassa kun ovi heidän jälkeensä painui kiinni, kaikui hilpeä,
hillitty "hurraa" koulusalin ovella. Pimeään tulvehti äkkiä kirkasta
valoa ja kädet ojennettuina Erkkiä kohden julisti Kyllikki arestin
päättyneeksi.
Haavoja.
Martta Siivonen istui välikamarissa kangaspuitten ääressä.
Ikkunalaudalla heloitti vielä syksymyöhällä kukkiva iloisenvärinen
pelargoonia ja Matti-kissa kehräsi tyytyväisenä auringonpaisteessa.
Mutta Martan otsa oli rypyssä. Hänen kasvoillaan oli paljon valvoneen
raukeutta, ja silmien ilme oli kärsivä.
Ompeluseurasta asti hän oli kulkenut kuin haava rinnassaan. Joka
valkenevana aamuna hän päätti mielessään: tänään minä valmistan
Eemeliä siihen mikä on tulossa, joka ilta vakuutti hän itselleen,
että se juuri tänään oli ollut mahdotonta.
Eemeli oli näihin aikoihin ollut erittäin hyvällä tuulella. Hän
laski usein leikkiä ja sanoa vihjaisi silloin tällöin jotain neiti
Vaarantauksesta, jonka hyvä ääni totisesti oli toivottu lisä
paikkakunnan kuoroon.
-- Hän on ihastunut, poika poloinen, ihastunut siihen kelvottomaan
ja kiemailevaan, vaikeroi Martta sisimmässään. Mutta kun hän yritti
sanoa jotain, kuoli sana jo ennen syntymistään. Oli kuin häntä olisi
vaadittu pistämään puukko oman poikansa poveen. Eikä hän voinut.