täksi vuodeksi.
Suvisuojan neiti yskähti kuivasti ja Sandra sävähti punaiseksi.
-- Mokomakin, sihautti hän ajatuksissaan. Pitikö häntä hyvitellä
herkuilla noin niinkuin Suvisuojan neiti, joka vaikka ei muuten
kylässä käynyt jo oli ennättänyt tänne.
-- Ei neiti ole ennättänyt käydä meillä, Sandra sanoi kääntyen
Kyllikistä Suvisuojan neitiin.
-- Harvoinhan minä kylässä käynkin. Suvisuojan neiti nousi tehden
lähtöä. Ja Sandra seurasi esimerkkiä. Hänen hevosensa oli nuori eikä
malttanut kauvan odottaa ja hänen piti vielä pistäytyä toisellakin
puolella.
-- Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen
kynnykseltä.
Kyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.
-- Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.
-- Olimme. -- Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut
sen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden
Kyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla
Suvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria
taipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa
tuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli
suuresti miellyttänyt häntä.
Hän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys
lehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut
emäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella
muistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin
sanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.
Voimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista.
Hän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi _voinut_
olla.
Kukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen,
Kastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki
lehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen
häntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta
ympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki
kahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit
ja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä
vierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka
ollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit
olivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja
koruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut
leimansa.
Suvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle
uunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui
tyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva
köynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui
sitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.
Mutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki
eteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein
pieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta
kätkössä riippui eräässä nurkassa.
Suvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa
kuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen
ulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.
Hän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit,
alapuolella ammottava syvyys.
Linnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja
pelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä.
Mutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään
räpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata
lakea pitkin.
Paikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet
syvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan
peräytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona.
Kukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on
pettänyt.
Suvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun
vanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen
omalla, oudolla murteellaan. Nyt _tapahtuu_ se hänen silmiensä edessä.
Linnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole
peloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty.
Ja hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän
uskaltaa tuskin hengittää.
Rajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta.
Ratsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu
linnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.
Kansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat.
Vanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan.
Voitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta
painua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun
jatkumisesta.
Mutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo
ainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.
-- Noin, noin -- riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut
kokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee
hallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä
hyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.
Hän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.
Ritari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele,
jonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.
Ritari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se
leimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.
Linnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi
sulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut
rakastamaan.
Mutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään,
se vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan
kiviseen permantoon.
Ritarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen
huulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki.
-- Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi,
sinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.
Hän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa
näkyvistä.
Sen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha
ruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee
ikänsä rakkautta, joka _oli hänen,_ mutta jonka _hän surmasi._
* * * * *
Suvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se
on kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa
kaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle
rakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.
Suvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista
naapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen.
Se musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan
tieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.
Ompeluseura.
Ompeluseura oli koolla Linnalan suuressa salissa. Sukkapuikot
kilahtelivat, silloin tällöin helähtivät jotkut sakset ja työaseitten
säestämänä luisti puhe eteenpäin kuin vuolas ja tasainen virta.
Emäntä Amalia Ruusurinta katsoi tuon tuostakin levottomasti ja
odottavana ovelle päin. Viimein hän nousi, käytti hyväkseen hetkeä,
jolloin jokaisella näkyi olevan tietty puhetoverinsa, ja pujahti
keittiöön.
Palvelija oli paraikaa järjestämässä talon parhaita kahvikaluja
tarjottimelle. Emäntä loi tarkastavan katseen tarjottimelle. Sitten
hän tarttui pöydällä seisovaan vahakankaalla peitettyyn kiviastiaan
ja rupesi irroittamaan vahakangasta sen suulta. Samassa hän vilkaisi
pihalle, jossa näki hyvän ystävänsä Sandra Holpan pyörähtävän
portista sisään.
-- Älkäähän kiikkuko siinä tiellä, kivahti hän nuorimmaisilleen,
jotka vatsat painettuina pöytää vasten jännitettyinä odottivat mitä
oli ilmestyvä kiviastian sisältä. -- Lähtekää tätiä vastaan ja tuokaa
tänne keittiöön, hän lisäsi lauhkeammin.
Täti oli hengästynyt ja kuuma, kun lapset työntämällä työnsivät hänet
sisään keittiön ovesta. Hän painui ovensuussa olevalle tuolille
puhaltelemaan, otti esille ruusunpunaisella reunustetun nenäliinan ja
rupesi sillä leyhyttelemään kasvojaan. Katse sattui hilloastiaan ja
näytti tiedustelevan syytä sen esille ottamiseen.
Amalia-rouva kiiruhti selittämään, että hän, kun ompeluseuran työt
oli tehty ja kahvit juotu, aikoi pyytää vieraat isännän huoneeseen
syömään hyötymansikkahilloa. Marjoja oli tänä kesänä siunaantunut
enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikkakin liialliset tarjoilut
ompeluseurassa oli kielletty, sopi kai lopuksi syödä vähän hilloa.
Lapsille kihahti vesi suuhun, ja kaksi sormea ojentautui innokkaasti
lähemmä astian reunaan. Mutta äiti ei huomannut niitä. Koko hänen
huomionsa kohdistui Sandraan, joka päästyään hengästyksestään oli
tarttunut puheen päähän kiinni. Sandra oli oikeastaan aikonut tulla
paljoa aikaisemmin Linnalaan, mutta matkan varrella oli täytynyt
poiketa Metsämaahan. Siiriä ei ollut viime aikoina näkynyt missään,
ja se insinööri tai maanmittari tai miksihän karahtierasivat oli
yhtenään ollut siellä. Metsämaan pyykkärieukotkin olivat puhuneet
siitä. Sandra oli sentähden varmasti tuntenut, että nyt sinne kuuluu
jotain.
-- Ja kuuluiko? -- Amalia Ruusurinta oli niin jännityksessä, että
pisti hillokauhan ensin suuhunsa, sitten takaisin astiaan.
-- Tulin kuin tilattuna, -- juuri kun sormuksia oli vaihdettu.
Kihlakortit pannaan tänään postiin.
-- Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. -- Amalia
holautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.
-- Hei, hei, onpas teillä hauskaa! -- Keittiön kynnykselle astui
lyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät
ja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.
-- Kas Hilma! No terve, terve. -- Sandra kävi kattelemaan ja Amalia
työnsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei
välittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.
Sandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian
johdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.
-- Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista
liiemmästi anneta!
Sandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla
nykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen
opettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis,
hyvä-ääninen ja vaikka mitä!
-- Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin
etevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!
-- Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä.
Hän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.
Hilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon
vanhemman näköinen?
-- Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, -- vain
opettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella
ole lainkaan.
Amalia Ruusurinta oli nyt saanut tarjouksensa kuntoon ja rupesi
vaatimaan vieraitaan saliin. Rovastinna oli äskettäin kehoittanut
seuralaisia ahkeraan työhön. Odotettiin ankaraa talvea. Ja kalliin
ajan johdosta oli puutettakin paljon.
-- Mene sinä, joka olet emäntä, toimitteli Sandra. -- Kyllä mekin
kohta tulemme. -- Hän veti Hilmaa käsipuolesta keittiön viereiseen
huoneeseen ja suhautti hänelle salavihkaa korvaan:
-- Tiedätkös, Martta Siivonen meinaa varmaan sitä Eemelilleen?
-- Kyllikkiäkö? Eemeli on totisesti liian hyvä --
-- Sh, sh! -- Mennään nyt! -- Sandra avasi oven saliin, purjehti
sisään ja loi kynnykseltä nopean katseen huonetta pitkin.
Rovastinna istui tavanmukaisella paikallaan sohvan nurkassa. Toisessa
nurkassa istui Martta Siivonen, jota kunnioitettiin paikkakunnan
vanhimpana opettajattarena ja vanhimman opettajan vaimona. Vähän
matkan päässä istui rovasti keinutuolissa. Hän jutteli iloisesti
muutamien nuorten talontyttärien kanssa. Mistä he puhelivat oli
mahdoton kuulla, sillä pastorska Saha, joka istui huoneen toisella
puolella emäntäparven keskellä, puhui vilkkaasti ja kovaäänisesti.
Hän puhui säästäväisyydestä. Se oli puoli, jota kasvatuksessa
kokonaan laiminlyötiin.
Pastorska Saha käytti aina lyhyitä, täsmällisiä lauseita. Hän
oli entinen opettajatar. Joskin hän naimisiin mennessään oli
eronnut opettajatoimestaan, oli hän selvillä siitä, että hänen
kasvattajatehtävänsä hänen uudessa asemassaan oli tullut entistä
laajakantoisemmaksi. Sentähden hän käytti tilaisuuksia hyväkseen.
Sandra Holppa väistyi kunnioittavasti huoneen toiselle puolelle. Hän
tunsi epämieluisella tavalla jonkinmoista puutetta tietopuolisessa
kasvatuksessaan aina, kun pastorska tai Martta Siivonen pohtivat
kasvatusopillisia kysymyksiä.
Lahtelan emännän vieressä oli tyhjä tuoli. Sandra otti sen haltuunsa,
ja sai samassa kun istuutui kerrotuksi Metsämaan Siirin kihlauksesta.
-- Vai kihloissa! -- Viesti vieri eteenpäin salaman nopeudella, ja
kohta oli sekä kihlaus että kihlautuneet yleisen arvostelun alaisena.
Sandra tiesi kertoa että morsiamella oli kirstut täynnä kapioita ja
että sulhasella oli virka. Häät olivat siis tulossa. Ja ne tulisivat
suuret ja komeat, talon arvon mukaiset. Paikkakuntalaistenkin pitäisi
ajoissa ajatella mitä heidän sopisi tehdä juhlan kunniaksi. Laulua
ainakin olisi hankittava ja hyvää.
-- Jo minä Siirille lupailinkin, että kyllä hommaan.
-- Vai hommaat! -- Martta Siivosen katse sipaisi ohimennen Sandraa.
Sanat lausuttiin yksikantaan ja painolla. Pieni pilkallinen hymy
väräytti Martan suupieliä.
Sandra ymmärsi koskettaneensa arkaan kohtaan. -- Tietäähän sen
jokainen kuka meillä laulua hommaa, hän kiiruhti selvittämään. --
Mutta siinä minä missä muutkin, -- jollei nyt syrjään sysätä, kun
paikkakunnalle on tullut uudet ja ihmeelliset kyvyt.
Martta Siivonen laski ompeluksen kädestään. Hänen älykkäät,
harmaanvihertävät silmänsä tähtäytyivät terävinä kuin naskalit
Sandraan. -- Jos tarkoitat neiti Vaarantausta, niin saattaa tässä
monikin käydä tarpeettomaksi. Se tyttö laulaa kerrassaan ihanasti.
Eemeli jo sanoi, että kyllä nyt kelpaa laulua johtaa.
Amalia Ruusurinta, joka huomasi yhteentörmäyksen olevan tulossa,
kiiruhti selittämään että uutta opettajaa ei tietenkään kutsuttaisi
häihin, hänhän vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Mutta Martta
Siivonen kertoi, että Metsämaalaiset heillä olivat tutustuneet
uuteen opettajaan ja kovin ihastuneet häneen. He olivat kehoittaneet
häntä pian tulemaan Metsämaahan, jonka johdosta Eemeli oli päättänyt
ajelluttaa neiti Vaarantausta sinne.
Sandra loi merkitsevän katseen Hilmaan. Tumma puna kohosi tämän
kasvoille ja hän painoi päänsä syvemmälle kuin ompelustaan
tarkastaakseen.
Samassa ovi avautui ja Kyllikki Vaarantausta astui saliin.
Syntyi hieman hämminkiä. Muutamat joukossa katsoivat säikähtyneinä
toinen toiseensa, ja emäntä kiiruhti hätäisen ystävällisesti
toivottamaan vierasta tervetulleeksi. Linnalassa oli jo miltei
paheksittu sitä, ettei opettaja ennen ollut käynyt.
Ja nytkin hän tuli näin myöhään, vaikka koululla tänä päivänä oli
lupa.
Kyllikki lensi punaiseksi. Hänellä olisi ollut paljonkin jolla
puolustautua. Hänellä oli ollut suursiivous ja ikkunain sisällepano
omissa huoneissaan. Hän oli vasta äskettäin saanut apulaisen, pikku
Annin, ja tämän kera oli hän varhaisesta aamusta alkaen ollut työssä.
Mutta hänen oli mahdoton vedota tähän. Hän tiesi vastenmielisesti
lähteneensä Linnalaan. Metsässäkin hän oli viivytellyt poimimalla
syksyn punaamia lehtiä.
-- Anteeksi, mutta minä en yleensä pidä ompeluseuroista.
Amalia Ruusurinta tyrmistyi. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi,
katsoi vain Sandraan päin.
Martta Siivonen tuli Kyllikille avuksi. -- Tässä on paikka, sanoi hän
tehden tilaa vierellään ja viitaten Kyllikkiä siihen.
Hieno puna poskillaan Kyllikki painui tuolille Martta-rouvan
viereen ja tarttui innokkaasti työhön. Rovasti ja rovastinna
katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ajattelivat kumpikin rovasti
Ask-vainajaa. Ei ollut ihme, että hän oli kiinnittänyt huomiota
tuollaiseen tyttöön. Vahinko vain, ettei hän itse saanut iloita
holhokkinsa menestymisestä. Ja vahinko, että hänen äkkikuolemansa ja
ihmisten ilkeämieliset puheet olivat aikaansaaneet sen, että tyttö jo
oppiaikansa alkupäässä jäi osattomaksi kuin lintu paljaalle oksalle.
Rovastinnan katse kääntyi Kyllikkiin. Tämä teki paraikaa
Martta-rouvalle tiliä sekä taloustoimista että koulutyöstä,
kasvoillaan hänelle ominainen iloisenkirkas säteily. -- Oli siinä
tytössä silmäruokaa! Mutta oli muutakin. Tarmoa oli kysytty kun
opiskelun ohella oli täytynyt itse ansaita, olla työssä kesät,
talvet, yöt, päivät, jotta pääsisi seminaarin läpi niin vähin veloin
kuin mahdollista.
Martta Siivonen huomasi rovastinnan katseen. Hänenkin silmänsä
kiintyivät hetkeksi mielihyvällä Kyllikkiin. Hän ajatteli Eemeliään.
Harvat pitivät Eemelistä. He eivät nähneet hänessä sitä mitä äiti
näki. Mutta ehkäpä tämä tyttö näkisi. Hän ei ollut ainoastaan iloinen
ja kaunis. Hänellä oli sydän paikallaan paremmin kuin monella muulla.
Martta ajatteli lämpimiä, äidillisiä ajatuksia. -- Mitä sanotte, täti
Siivonen, olenko järjestänyt asiat hullusti päin?
Kyllikin kysymys herätti Martan hänen ajatuksistaan. Hän ei
oikeastaan tiennyt mitä Kyllikki viimeksi oli kertonut, mutta hän
kiiruhti vakuuttamaan että työ oli oikein ja järkevästi suunniteltu.
Rovasti ja rovastinna olivat samaa mieltä. He olivat syrjästä
kuunnelleet Kyllikin selostusta ja kiiruhtivat vakuuttamaan, että oli
syytä onnitella sekä nuorta opettajaa että paikkakuntaa, joka oli
saanut nuoren, innokkaan työntekijän entisten lisäksi.
Sandra Holppa nousi äkkiä ja työnsi oven etehiseen auki. Hänestä oli
tukehduttavan kuuma huoneessa. Ja keskustelu häistä oli katkennut
aivan kesken.
Pastorska oli toista mieltä. Hän vetäisi taskustaan pienen
sanomalehden ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli löytänyt erittäin
ytimekkään kirjoituksen epäkohdista nykyaikaisessa kasvatuksessa ja
pyysi ompeluseuralaisia kiinnittämään huomiota siinä esitettyihin
totuuksiin.
Vasta kun kahvitarjotin kannettiin saliin keskeytyi pastorskan luku.
Työt, joita tähän asti oli ahkeraan valmisteltu, siirrettiin syrjään,
tehtiin tilaa kahvikupeille ja valmistauduttiin viettämään suloista
lepohetkeä.
Kyllikki käytti hetkeä hyväkseen. Kenenkään huomaamatta hän pääsi
livahtamaan viereiseen nurkkahuoneeseen.
-- Oh! -- Hän painoi käden povelleen ja huoahti helpoituksesta.
Oli kuin henki olisi salpautunut tuolla toisten joukossa. Kotoa
lähtiessään oli hän ollut täynnä iloa ja elämän halua. Hän oli
hautonut mielessään kaikenmoisia iloisia työsuunnitelmia. Kun
hänen koulunsa oli kaukana kirkolta, jäivät sen puolelaiset ilman
kirkonkyläläisten etuja. Hän tahtoi sentähden työssään ajatella
ei ainoastaan lapsia, vaan myöskin paikkakuntalaisia. Hän aikoi
perustaa pienen lauluseuran ja koota siihen nuoria niin paljon kuin
mahdollista. Ehkä he myöskin voisivat saada pienen kirjaston toimeen.
Mielellään hän sitä hoitaisi. Niinä iltoina, jolloin kirjasto olisi
auki, saisi kai sali olla lukutupana. Hän varaisi silloin aikaa
seurusteluun ja keskusteluihin. Lisäksi hän ehkä voisi koota nuoria
tyttöjä luokseen, he lukisivat yhdessä jotain oikein hauskaa kirjaa
ja keskustelisivat kysymyksistä, jotka koskevat nuoria ja nuorten
elämää.
Tätä hän oli ajatellut matkalla tänne. Mutta nyt tuntui siltä kuin
sekä hänen toimintahalunsa että hänen iloinen uskonsa tulevaisuuteen
olisi ollut aivan lamassa. Tuntui niin tukahduttavan raskaalta.
Hän painui hiljaa läheiseen keinutuoliin.
Kun saisikin olla yksin täällä! Ystävällisiähän kaikki olivat
hänelle. Mutta hänen tuli sittenkin niin paha olla tällaisessa
suuressa seurassa. Tuntui aivan toisenlaiselta hänen ollessaan yksin
esimerkiksi pappilassa. Siellä tuntui niin turvalliselta. Hän tiesi
että pappilalaiset tahtoivat ja tarkoittivat hänen parastaan. Mutta
näin seurassa tuntui siltä, kuin suhde heihinkin olisi muuttunut. Oli
kuin olisi hänen pitänyt pyytää toisilta anteeksi sitä, että rovastin
väki oli niin ystävällistä hänelle.
Pitäjäläiset eivät varmaankaan pitäneet hänestä. Heillä oli kyllä
lipeät ja ystävälliset sanat kielellään, mutta sanoissa ei ollut
totuuden makua.
Tai johtuiko tämä pahantuntemus vain tietoisuudesta, että joukossa
oli eräs, jolla oli sekä halua että aihetta puhua pahaa hänestä?
"Herrojen hempukka" ja "onkeensa pyydystäjä" saattoi Hilma milloin
hyvänsä sanoa. Ja se sana kiertäisi tietysti pitkin pitäjätä.
Kyllikille tuli vedet silmiin. Hän ei koskaan ollut tahtonut eikä
tarkoittanut pahaa. Elämän ilo oli vain siihen aikaan pulpahdellut
hänen sisimmässään niin voimakkaana ja yli äyräitten tulvivana, että
se oli valanut kuin sähköä koko hänen olentoonsa. Se oli pannut
silmät pakostakin säteilemään. Se ilo se häntä oli innostanut noilla
yhteisillä hiihtoretkilläkin, jotka sekä Hilmalle, hänelle että
Korkelalle olivat muodostuneet niin kohtalokkaiksi.
Hilma oli kai luullut kiemailuksi, mielistelyksi ja vaikka miksi,
mutta tiesihän hän itse.
Hän painoi päänsä hetkeksi käsien varaan ja veri karkasi poskipäihin.
Hän punastui itseään. Vaikka hänen tahtonsa ja tarkoituksensa oli
ollut viaton, oli hänessä sittenkin ollut syytä. Kun toiset puhuivat
hänelle Korkelan rakkaudesta, nauroi hän vain. "Tykätköön", hän sanoi
suoraan. Se oli hänestä sulaa leikkiä. Ja hauskaa leikkiä. Ei hän
silloin ymmärtänyt, että siitä koituisi kipeitä haavoja sekä toiselle
että toiselle.
Sandra-rouvan sametilla reunustettu hameenlieve suhahti oven suussa.
-- Vai täällä opettaja istuu yksikseen!
Kyllikki aikoi nousta, mutta Sandra oli jo asettunut sohvan nurkkaan
ja painoi ystävällisen pakoittavasti Kyllikin takaisin keinutuoliin.
Sitten hän alkoi puhua häistä. Hän ei nyt osannut muuta ajatellakaan.
Ja hauskaa ajateltavaa se olikin. Se lauluasiahan vain tuotti vähän
huolta, kun ei ollut oikein sopivaa johtajaa.
-- Eikö herra Seppälä johda?
-- Niin miks'ei, johtaa niin kuin johtaa. Kuulittehan jo koulun
alkajaispäivänä.
Kyllikki myönsi että tilaisuuteen valitut laulut oikeastaan
olivat olleet liian vaikeat nuorille, tottumattomille laulajille.
Mutta herra Seppälä itse näkyi olevan hienon musiikin ihailija ja
erinomaisen innostunut johtamaan laulua. Ja se oli mainiota. Jota
enemmän laulajia ja lauluseuroja, sitä parempi. Kyllikki oli itsekin
tuuminut oman kuoron perustamista tälle puolikunnalle.
Sandra Holppa hätkähti ja painautui syvemmälle sohvan nurkkaukseensa.
Hän oli niin äkkiä päässyt toiveittensa perille, että päätä aivan
huimasi. Hän oli kuin liian huimaavassa mäenlaskussa. Teki mieli
jarruttaa.
Vitkalleen ja niin levollisesti kuin hän taisi rupesi hän kertomaan
Siivosista. Eemeli ihastuisi tietysti, jos joku toinen paikkakunnalla
rupeaisi laulua johtamaan. Mutta Martan suhteen oli toisin. Hän oli
hullunkurisen arka Eemelistään, luuli aina ettei pojalle annettu
tarpeeksi arvoa ja tahtoi joka kohdassa olla häntä eteenpäin
työntämässä. -- Tiesi kai neiti Vaarantaus, ettei Eemeli ollut
opettaja Siivosen poika. Nimikin sen ilmaisi. Taisi kuitenkin olla
kunniallisesta avioliitosta.
Kyllikin kasvoille karahti polttava puna. Hän pani vastaan koko
tahtonsa voimalla, mutta sitä pahemmin poltti.
Sandra-rouva jatkoi kertomustaan.