LYHYT TARINA NUORESTA TYTÖSTÄ
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1917.
_Omistettu Sandra Holpan suurelle suvulle_.
LAPSUUDENTOVERIT.
Ukkossade oli lakannut. Aurinko paistoi ja kepeät kesäpilvet
soutelivat sinisellä taivaalla.
Kyllikki Vaarantaus työnsi ullakkohuoneen parvekkeelle avautuvan oven
auki, hengähti syvään ja jäi sitten kädet kierrettyinä ristiin niskan
taakse katselemaan kesäistä maisemaa.
Miten kaikki kimalteli ja loisti! Heinikkokin kastehelmineen oli
kuin hohtokivin kylvetty! Tuuli oli lakannut ja meri lepäili
auringon loisteessa kirkkaana kuin kuvastin. Silloin tällöin vain
kaislikonrajassa saalista väijyvä hauki loikkauksellaan särki
sen tasaista pintaa. Toiste tuli selältä päin hiljainen tuulen
henki. Kaislikko alkoi kahista, veden vihreä pinta väreili hetken
ja ulapalla nousivat lukemattomat, hopeanhohtavat pikku laineet
kimaltelemaan.
Oliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudesta
riemuitseva maa!
Kyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa,
ojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään ja
hymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkin
parvekkeen lattiata.
Tuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hän
oli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämä
huvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!
Hiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakana
käsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramo
rantaan päin. Hän aikoi uimaan.
Kyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Ja
ilta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.
Hän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.
Sitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.
Palatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen
laulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.
Juuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyi
rouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka,
ihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeet
tekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnon
keskellä.
Kuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuin
lihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.
Kyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.
Olisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonut
tuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteen
kepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannut
kallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoria
jäseniään -- noin -- noin.
-- O-o-h! -- Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuin
syleilläkseen kesäistä maisemaa.
Samassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.
Hyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!
Hän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisen
kesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen,
hänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeat
kalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Hän
tiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.
-- Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! -- ulkoa kuului hätäilevä
ääni, -- oletteko pitänyt huolta tyttöjen pukeutumisesta?
Kyllikki karkasi ulos huoneesta, nojasi portaiden kaidepuuhun ja
laski portaat iloisena alamäkenä. Sitten hän juoksi puutarhaan.
Suuren pihlajan juurelta hän vihdoin löysi oppilaansa. Pari kirjaa
työnnettiin hätäisesti piiloon hänen tullessaan. Tietysti 50-pennin
romaaneja.
Olisihan siitäkin pitänyt sanoa, sillä tytöt eivät koskaan osanneet
läksyjään. Mutta nyt ei siihen ollut aikaa.
-- Onpa sinulla kiire kylään! -- Alma, vanhin tytöistä työnsi
nyrpeissään kengät jalkaansa ullakkohuoneen parvekkeella Kyllikin
suoriessa Eevan hiuksia peilin edessä.
-- Ihan kuin olisit lapsi, säesti Eeva vanhanmakuisasti ja
pisteliäästi.
Kyllikki vain nauroi. Hän oli liian iloinen suuttuakseen. Hänestä
tyttöjen välinpitämättömyys oli aivan käsittämätöntä. Talossa, jonne
tehtiin lähtöä, ei tosin ollut heidän ikäisiään, emäntä vain ja joku
kasvava poikanen, mutta paikka oli vanha herraskartano muistoineen ja
kauneuksineen, upeine kukkaistarhoineen, siimekkäine käytävineen ja
vanhoine, tarinoita humisevine puineen. Eikö sellaisen näkemisestä
kannattanut iloita?
Kyllikki sieppasi Eevan syliinsä ja keikautti pariin kertaan pitkin
huonetta. -- Oh, tytöt, ettekö osaa iloita?
Almalta pääsi nauru: -- Sinä sitä ainakin osaat, vaikka olet köyhä ja
-- --
Polttava puna karahti Kyllikin poskille. Hän sitaisi kiivaasti
silkkinauhan silmukalle Eevan tukkaan. Katse oli tuikea hänen
kääntyessään Almaan. -- Ja, -- hän toisti käskevästi kuin jatkoa
vaatien.
Alma meni hämilleen. Hän ei vastannut.
-- Ja, -- toisti Kyllikki uudelleen. Hän seisoi Alman edessä katse
täynnä jännitettyä mielenkiihkoa. -- Ja mitä? Sano suoraan!
-- Ja vain koti-opettajatar, viskasi Alma ärtyisästi tulemaan.
Se sanottiin niin välittömästi ja arvelematta, että Kyllikin
epäilykset haihtuivat. Puna valahti pois kasvoilta ja katseen terävä
jännitys laukesi.
Se ei siis ollut sitä! Ei kuitenkaan, vaikka hän jo luuli, että nyt
se taas viskataan eteen ja vielä lapsen suusta, jonka ei pitäisi
tietää -- --
Hän huuahti kuin painon alta päästen. Hänen pelkonsa oli oikeastaan
ollut aivan mieletön. Mutta sitä kävi araksi, kun ihmiset aina niin
kerkkäästi tarttuivat asiaan, ja kun itsekin tunsi, että se oli
kohta, joka ei koskaan lakannut aristamasta.
Pihalta kuului kärrynpyörien ratina. Hevonen pysähtyi portaitten
eteen ja alakerrasta kuului rouva Haaramon hoputtava ääni.
Kyllikki Eeva rinnallaan joutui takaistuimelle. Ohjaksia hoitamaan
tottuneena maalaisena hän sai tehtäväkseen ajaa. Mutta Polle, joka
oli taitava ja toimeensa perehtynyt, tahtoi itse määrätä vauhdin.
Kyllikki sai siitä syystä rauhassa ajatella. Ja tämä ihmeellinen
päivä, jolloin hän ensi kertaa eläessään oli pannut alkuperäisten
kanssa yhtäpitäviksi juhlallisesti vahvistetut todistukset postiin
viranhakua varten, antoikin paljon ajatuksen aihetta. Oli aivan
kuin olisi seisonut mäentörmällä, jonne näkyi koko siihen asti
astuttu tie, mutta jossa korkea, ylipääsemätön muuri esti eteenpäin
kurkistamasta.
Totta kai siellä edessäpäin kuitenkin oli hyvää, ehkä sulaa hyvää.
Olihan hän niin ihmeellisesti päässyt eteenpäin näihin asti, hän,
joka kuitenkin -- --
Kyllikki nykäisi äkkiä ja aiheettoman kiivaasti ohjasten periä. Polle
loi nuhtelevan katseen taakseen ja pani Kyllikin samassa katumapäälle.
Polle-parka, eihän siinä hänen syytään ollut! Tuli vain niin
vaikea olla aina, kun ajatukset luiskahtivat varhaisimpaan
lapsuuteen ja siihen kipeään kohtaan, joka yhtenään kiertyi eteen,
usein kun ei ensinkään arvannut sitä odottaakaan. Tänäänkin oli
täytynyt sitä ajatella hakupapereita järjestellessä. Se ehkä
estäisi viransaannistakin. Kaikki muut paperit olivat erinomaiset
hyvät, paremmat kuin hän koskaan oli voinut toivoakaan. Mutta se
papintodistus! Sitä ehkä katselisivat arvelevasti. Puhuttaisiin
huonoista taipumuksista ja kansakoulunopettajan vastuunalaisesta
tehtävästä.
-- Kyllikki, sinä ajat ojaan! -- Eeva karkasi kiinni ohjaksiin, ja
rouva Haaramo rupesi torumaan.
-- En minä! Ei tässä hätää. -- Kyllikki käänsi Pollen valtamaantieltä
kartanoon johtavalle, vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja
kiskaisihe irti ajatuksistaan. -- Mennyt oli mennyttä. Edessäpäin
odotti elämä rikkauksineen.
Polle pisti tapansa mukaan laukaksi päästäkseen vastamäen päälle.
Siitä se hyvämielisenä ja kiireisesti kääntyi kartanon pihaan,
portaitten eteen, missä vantteravartaloinen emäntä myhähtelevänä ja
iloisesti otti vieraitaan vastaan.
Käväistiin pikipäin huoneissa, sitten vieraat saatettiin puutarhaan,
missä katettu kahvipöytä oli odottamassa. Rouvat, joiden miehet
olivat liiketuttavia, pääsivät kohta hyvään puheenalkuun
palvelijoista ja kevätkiireiden vaivalloisuudesta, Kyllikki
tarkasteli puutarhaa tyttöjen kanssa. Hän oli ihailemassa merelle
päin avautuvaa näköalaa, kun kuuli rouva Lehtolan äänen:
-- Ehkä saan esittää -- mieheni sisarenpoika, maisteri Palo.
Palo, Palo, mikä Palo? -- Ennenkuin Kyllikki ennätti kääntyä kuuli
hän vieraan äänen.
-- Täti, olenhan sanonut, etten tahdo arvonimeä, jota en ansaitse.
Minä luen vasta kandidaattitutkintoani.
Veret karkasivat Kyllikin kasvoille. Hän ei enää epäillyt. Se oli
Erkki. Hän tunsi tuon iloisen, soinnukkaan äänen.
Hän kääntyi. -- Erkki, päivää!
-- Kyllikki!
He seisoivat hetken käsi kädessä hymyillen toinen toiselleen.
-- Taitaa olla vanha tuttava? -- Rouva Haaramon ääni oli imelän hapan.
-- Lapsuudentoveri, Kyllikki vahvisti.
-- Kyllikki asui isossa pappilassa, aivan vanhempieni kodin vieressä
meidän käydessä kansakoulua. On kolme vuotta siitä kun viimeksi
tapasimme, jatkoi Erkki.
-- Ei kai neiti Vaarantauksen isä ollut rovasti? -- Rouva Haaramo
näytti melkein hätääntyneeltä.
Kyllikki tunsi taaskin punastuvansa. Hän tapaili sanoja. Mutta
ennenkuin hän ehti vastata, kiiruhti Erkki selittämään, että rovasti
Ask oli ollut Kvllikin kasvatusisä.
Emäntä kehoitteli nuoria ottamaan kahvia. Se oli jo jäähtymisen
vaarassa. Sitten hän rupesi suosittelemaan paikan nähtävyyksiä. Erkki
ottaisi kai ohjatakseen Linnakalliolle, josta oli kaunis näköala.
Lähdettiin heti kun kahvit oli juotu. Kyllikki kulki etumaisena,
Erkki hänen rinnallaan, Alma ja Eeva heidän takanaan huomioita
tehden. Pihalle ajettaessa olivat tytöt ullakkohuoneen ikkunassa
nähneet Erkin ylioppilaslakki päässään. Ja heidän toiveensa illan
suhteen olivat tuon valkolakin johdosta melkoisesti valjenneet. Mutta
nyt heitä harmitti. Heitä oli kohdeltu aivan kuin pikku lapsia. Tuo
ylioppilas ei näkynyt huomaavankaan muita ihmisiä kuin Kyllikin.
-- Kuule, ne puhuvat mäenlaskuista, käpylehmistä ja kuusijuhlista! --
Eeva tuuppasi Almaa kylkeen. -- Ihan kuin pikku lapset!
-- Ja katso, kuinka se hyppelee kulkiessaan! Luulee ehkä olevansa
tanssiaisissa.
-- Ja nyt ne puhuvat siitä, että hän on hakenut virkaa!
Tytöt nykäisivät toisiaan käsipuolesta, kun kuulivat Erkin ja
Kyllikin makeasti nauravan.
-- Mokomakin ilo! Opettajaksi maalaiskansakouluun!
Puiston polku teki käänteen ja tytöt näkivät Kyllikin kasvojen
säteilevän iloa hänen kääntyessään Erkkiin päin.
-- Niin, niin, pian on ehkä seisottava luokan edessä ja vasta sitä
itse istui lasten joukossa! Muistatko Erkki, kun sinä kerran sait
arestia?
-- Ettenkö muistaisi, -- kun se oli ainoa kerta!
-- Sinä olit lyönyt Ahosen Mattia niin, että silmän alle tuli
mustelma ja nenästä vuoti verta. Minä ihan itkin.
-- Sitä verenvuodatustako?
-- Ei, vaan sinun arestiasi. Eihän sinulla ollut tapana tapella. Mikä
sinuun silloin meni? Siitä ei koskaan tullut oikein selvää.
-- Ja nytkö se olisi selvitettävä?
-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oppisin siitä ehkä paremmin
ymmärtämään tulevia oppilaitani.
-- Opettele sinä sitä omin neuvoin. Kun on poikana osannut pitää
suunsa kiinni, tekee sitä miehenäkin.
-- Ettäkö et sano minulle?
-- En sinulle.
Kyllikki käpristi nyrpeissään huuliaan ja kulki kappaleen matkaa
vaijeten Erkin rinnalla. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi
nauramaan:
-- Minä aijoin vähän aikaa olla suuttunut sinulle, mutta en voikaan.
-- Erkki, elämä on niin suloista! -- Hän loi katseen taaksepäin
puutarhaan, josta vielä kuusten tummien oksien alla näkyi muutamia
helakanpunaisia pelargoonioita ja pari ruukuissaan kukkivaa ruusua.
Sitten hän ojensi kätensä koholle ja hengähti syvään.
-- Tunnetko kuinka suloista on elää? Ja eikö sinustakin ruusut kuvaa
oikein täyteläistä, uhkuvaa elämäniloa? Mutta meri-ilma on kuin
elämä itse. Se on jotain vielä paljon parempaa kuin ilo. Se on niin
suolaisen raitista ja samalla niin hivelevän pehmeää, että se tunkee
koko olemuksen läpi. Minä en löydä sellaisia sanoja, joita tahtoisin,
mutta minä tunnen sen niin avartavan ihanasti, että senlaista on
elämä -- suurta, kaunista ja voimakasta.
Erkki katsoi häneen syrjästä. -- Sinulla taitaa olla sekä ajatuksia
että tunteita.
-- Onko se yllätys?
-- Melkein.
-- Kai sekin että minulla on sielu?
-- Niin, niin, ja sieluelämät ja sen semmoiset.
-- Saahan sinulta puhetta kun ei siitä välitä, vaikkei silloin kun
tahtoisi!
-- Täytyy kai härnäillä, kun se niin vähällä onnistuu!
He nauroivat kumpikin kuin kaksi iloista, vallatonta lasta. Sitten
puhe taas luisti yhteisiin muistoihin ja tulevaisuuden moniin
suunnitelmiin. Oltiin nousemassa Linnakallion jyrkkää rinnettä, kun
Erkki yhtäkkiä pysähtyi.
-- Täällä on luola, jota tahtoisin näyttää. Mutta pääsö sinne ei ole
aivan helppo.
Hän laskihe varovaisesti alaspäin liukasta rinnettä myöten, hypähti
kallionreunalta kapealle, luolan suulla olevalle penkereelle ja
kurotti siitä käsiään nostaakseen toisetkin sinne.
Alma ja Eeva nostettiin ensin penkereelle, jolta he rupesivat
laskeutumaan luolaan. Sitten Erkki kääntyi Kyllikkiin.
-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä aijot! Älä hyppää! Tämä on liian
kapea! -- Erkki sai Kyllikin peräytetyksi, ojensi kätensä ja nosti
hänet kallion äärimmäiseltä reunalta rinnalleen penkereelle. Sitten
he laskeutuivat luolaan.
Mutta Kyllikin sydän takoi. Tuo lyhyt hetki, jolloin hän jyrkänteen
partaalta laskeutui Erkin käsivarsien varaan ja tunsi itsensä
niiden kannattamaksi, oli ilmaissut hänelle paljon. Oli kuin sinä
silmänräpäyksenä kaikki se, mitä hän viime vuosina suhteessaan
miehisiin tuttaviinsa oli kokenut, olisi kiitänyt hänen ohitsensa.
Hän muisti tunteensa huumaavien tanssisäveleiden soidessa. Hän
muisti kuinka hän oli nauttinut siitä, että hänestä pidettiin, häntä
ihailtiin. -- Ja nyt! Miten paljon suloisempaa ja kauniimpaa oli se
mitä hän nyt kuin aavistaen tunsi sisimmässään!
Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt miten suuri sija luottamuksella
on rakkauden tunteessa. Rakkaus on sitä kaikkein rajattominta
luottamusta. Rakkaus on luottamuksen hedelmä. Luottamus on rakkauden
luja pohja.
Ja se, jonka käsivarsien turviin ilolla uskoo itsensä
äkkijyrkänteenkin partaalla, hän on rakas.
Kyllikki kulki vaiteliaana Erkin rinnalla luolasta kallionhuippua
kohden. Se suuri ja ihmeellinen, jonka kajastusta hän aavisti, teki
hänet vaiteliaaksi. Hänen sisimmässään vallitsi samanlainen, pyhäinen
rauha kuin luonnossa kesä-aamuin ennen auringon nousua.
-- Sinä et puhu mitään, sanoi Erkki viimein.
-- On niin kaunista.
Erkki oli hetken ääneti. Mutta sitten hän ei enää malttanut vaijeta.
-- Tiedätkö, minun tekisi mieleni sanoa sinua minun meritytökseni,
kun minä löysin sinut täältä merenrannalta -- ja kun sulla on
tuollainen pukukin -- enkä kai voi sanoa meripojaksi, hän lisäsi kuin
peläten alussa sanoneensa liikaa.
Kyllikki ei vastannut. Hän vain katsoi kauas kohti taivaanrantaa,
jossa maa ja taivas yhtyivät kuin toisistaan erossa olleet ystävät.
-- Vaikka paremminhan sopisi sanoa sisäjärveksi, Erkki yhä jatkoi --
tai vielä paremmin, että olet sininen ja valkoinen kuin kesätaivas.
Kyllikki pysähtyi. He olivat kallion ylimmällä huipulla, jossa
saaristomaisema lahtineen, niemineen, selkineen ja saarineen avautui
heidän katseilleen.
Aurinko oli laskemaisillaan. Meri lepäsi pintaansa väräyttämättä.
Lännen ranta hohti kullassa, vastainen puoli oli tummansinisten,
pehmeiden pilvien peitossa. Luonnossa vallitsi kesäisen illan
kirkkaus ja rauha.
Kyllikki katsoi Erkkiin. Heidän katseensa sulivat hetkeksi toinen
toisiinsa, sitten ne kääntyivät taivaan rannalle, jonka autereisen
sumuharson takana kesäisten päivien koitto uinui.
Kynnyksellä.
Pihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen
kuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta
vietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta
ei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä,
värivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen
ystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.
Kun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui
uuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta
kimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko
näytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille
viskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.
Kyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta
ja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä
tehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi
hevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan
paikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle
ja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin
hän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun,
pihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.
Kuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja
juhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa
kultaa minne ikinä hän katsoi!
-- Täällä sitä nyt ollaan. -- Kyytimies talutti hevosen aisoista ja
viskasi päitset rattaiden pohjalle.
Kyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin
tositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli
saada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin
miehistä apua oli saatavissa.
Posket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden
purkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista
tavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit
omassa kodissaan.
Vasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja
matkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan
sitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan
kauniilla paikalla.
Hän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon
kultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä
hänen eteensä. -- Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi
pukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin
oma esine.
Kuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen.
Yksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella
oli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki
kysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin
halvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja
vaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa
kodissa!
Käsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan
veltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun
aurinko iloisesti paistoi huoneeseen.
Hän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja
katsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten
hän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi
sitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai
mitä ja missä hän itse oli.
Senjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä
vilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.
Pihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä
saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi
tässä tällaisessa asussa!
Hän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen
edellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati
ohjelman päivän töille.
Ensi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa
kaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen
koulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin
että opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla,
joka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä
pappilaan.
Kyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan
lähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä,
kun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. "Erkin
merityttö", sanoi hän peiliin katsoessaan. "Sininen ja valkoinen kuin
kesätaivas", kaikui hänen korvissaan.
Mutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa
pappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa
pappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut,
suuresti poikkeava tavallisuudesta. _Hänen_ pappilassaan ei ollut
paljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä.
Lempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen
ainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon
tasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä
ja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset
askeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin
pyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö
oli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden
rikkatunkiolta.
Arkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle
kiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla
kukkivat ruusut.
Kyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli
aivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän
monesti oli saanut kantaa vettä.
Ja kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin
kiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.
-- Vai uusi opettajamme! -- Rovastin katse pyyhkäisi isällisen
lempeästi hänen päälakeaan. -- Käykäähän sisään, -- tänne, tänne,
täältä kai emäntäkin löytyy. -- Rovasti astui edellä tietä näyttäen.
Sali, johon he astuivat, oli suuri ja valoisa. Maljakoissa tuoksuvat
kukat, rehevä kasvisryhmä huoneen perällä ja punertavan harsokankaan
peittämät taulut kiinnittivät ensimmäiseksi Kyllikin huomiota. Nekin
muistuttivat sitä kotia, jota hän oli saanut sanoa omakseen ja joka
hänen mieleensä oli jättänyt pyhän, haihtumattoman jäljen.
Mutta kuva entisyydestä särkyi, kun salin takana olevasta huoneesta
tulla sipsutti pieni tylleröinen, iloisen näköinen nainen.
-- Tässä on vaimoni ja tässä Vaaramäen uusi opettajatar, esitteli
rovasti. Ja niin vastustamaton oli vanhan valkopartaisen rovastin
Ja hänen iloisen pikku vaimonsa ystävällisyys, että Kyllikki pian
unohti mielipahan, jota hän hetkeksi oli tuntenut, kun yhtäläisyys
entisyyden kanssa särkyi.
Salista siirryttiin hetken kuluttua ruokasaliin, jonne rovastinna
kutsui kahvipöydän ääreen. Puhuttiin ensin koulua koskevista
asioista, sitten rovasti rupesi kertomaan paikkakunnan oloista.
Vaaramäen koulu oli etäällä kirkolta. Ja pappilakin oli jäänyt
kirkonkylästä kuin takahankaan. Se oli siitä syystä mukava
levähdyspaikka matkalla Vaaramäeltä kirkolle. Asutus pitäjässä oli
erittäin harvaa. Seurapiiri oli siitä syystä laajalle ulottuva. Ja
ystävällisille seuratavoille panivat Suopohjalaiset paljon arvoa.
Rovastin puhellessa tarkkasi rovastinna äidillisiä huomioita tehden
Kyllikkiä. Tuollainen nuori, elämänhaluinen tyttö piti tietysti
seurustelusta ja vilkkaasta elämästä. Mutta hän tuntui samalla niin
välittömältä, niin lapsellisen suoralta ja luonnolliselta, että
rovastinnan yhtäkkiä kävi sääli häntä.
-- Kirkonkyläläisistä, -- pisti rovastinna miehensä puheen väliin, --
tahtoisin erityisesti suositella teille opettaja Siivosen perhettä.
Rouva Siivonen on älykäs ihminen ja hänen miehensä samoin. He ovat
molemmat erinomaisen kunnon ihmisiä.
-- Eikös sitten kaikki täälläpäin ole sitä? -- Rovasti vilkutti
veitikkamaisesti silmää vaimolleen. -- Eikös kaikki?
Kyllikki nauroi. -- Minä päätän rovastin puheista, että
Suopohjalaisilla on jonkun verran pikkukaupunkilaisten heikkouksia.
Kyläilylle, kohteliaisuuksille ja kaikenlaisille pikku asioille
annetaan paljon arvoa.
-- Ai, ai, ai! -- Rovasti pudisti sormea. -- Vai on tämä meidän uusi
opettajamme sellainen, joka ymmärtää sitäkin mitä ei sanota.
Kyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi
kertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän
aikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin
paljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa
oli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle
ulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan,
mutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se
aivan kuin auttoi eteenpäin.
Kyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat
ja ääni värähti lämpimän innostuneena.
-- Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan.
Minä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille,
-- olenhan itse -- --
Lause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä
syntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.
Rovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn
Kyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa,
oli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua.
Muutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan
loukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen
vastustanut.
-- Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti
vakuuttamaan.
-- Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille,
jatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.
Salatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta
muutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli
peittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan
rovastiin. -- En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin
ainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään
huutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.
-- Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna
nyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt
samoin.
-- Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun
rovasti Ask kuoli.
-- Aukusti Ask! -- Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti
kädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.
-- Oletteko te Aukustin kasvatti, -- se sama, josta hän kirjoitti
meille vähää ennen kuolemaansa?
Rovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli
kertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä
eteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin
epäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.
-- Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin,
kiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan
ylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä
pienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.
Rovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin
pari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä
siitä.
Evästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki
vihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja
mieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä
käynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti
oli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä.
Koulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun
nähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot
muuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta
opettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut
valituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs
kaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin
joutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä
nyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli -- Hilma Heponen, sama
Hilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa
ensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.
Muutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma
koti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.
Iloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään
Kyllikin sisimmässä.
Tie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle
tie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada
puhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti
rovastinnan sanat.
* * * * *
Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta.
Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä
kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.
Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin
eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä
salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat
siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.
Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain
epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut.
Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi
tavannut vanhoja hyviä ystäviä.
Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet,
jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma
kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona
ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli
laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista
pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi
kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! -- Kovin mukava,
lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.
Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui
sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan,
jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen
jalkojensa juureen.
Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo,
katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.
Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen
soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta
hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta.
Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain
seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän
sellaisesta pitää!
Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi
tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa,
ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa
ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin
heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän
piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että
lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun
sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä
hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän
kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin
äiti lapsensa.
Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin
äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut
keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen
kokemustensa pistävimmät piikit.
Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin
oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin
katsominen lamautti, -- ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui
hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän
tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka
huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja
tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin
hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät
kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen
lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee
kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen
aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.
Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä.
"Eteenpäin", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, "eteenpäin".
Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen
ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo
vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa
jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet
notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu
rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman
olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen
luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat!
Ja hän osasi. -- Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, -- ja
rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.
Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.
Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt
ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi
ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se,
ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän
pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä
soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä
sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka
Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan
rupesi itkettämään.
Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi
katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.
Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse,
halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen
tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut.
Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen,
jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja
hymyileväksi.
Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä.
Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön,
valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut
voimia.
Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen.
Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani
edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.
Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma
johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla,
vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä
edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli
tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?
Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen
silmiään kirveli.
Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka
kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin
milläkin tavalla.
Tuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan
päälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen
omaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui
askeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen
varjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä,
laiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan
taakan painamana.
Hän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen.
Sitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut
arka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.
Tehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän
ei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin
edessä.
Vasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen
ääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.
Hän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja
varovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin,
yhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.
Hän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma
koulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja
onnea.
Suvisuojan neiti.
Hänen nimensä oli Linda Alm. Mutta häntä kutsuttiin yleisesti
Suvisuojan neidiksi.
Hän oli muuttanut paikkakunnalle kenenkään tietämättä mistä hän
oikeastaan tuli. Hän ei tuntenut ketään, eikä kukaan häntä.
Käydessään ensi kertaa katsomassa seutua hän mielistyi Suvisuojan
huvilaan, teki siitä kauniin talvisin asuttavan kodin ja liitti
siihen maata niin paljon, että siitä tuli erinomainen pikkutila.
Kaupat tehdessään hän maksoi käteisesti ja tinkimättä. Siitä hän sai
varakkaan nimen. Ja sen nimen hän sai pitää.
Jokainen työhön pystyvä otti mielellään työtä Suvisuojassa. Siellä
maksettiin runsaat päiväpalkat ja ruoka oli hyvää. Alussa yritti kuka
hyvänsä sinne. Mutta neiti teki siitä pian lopun. Hän osasi itse
kaikkea. Mutta hän ei puhunut siitä. Se tuli tietoon vasta hänen
korjatessaan kelvotonta työtä. Kirvesmies, joka vähän sen jälkeen,
kun neiti itse oli muuttanut Suvisuojaan, oli tullut tekemään
korjauksia tuvan puolella, joutui ymmälle neidin tarkastaessa hänen
työtään. Ovi oli vino ja portaat korjattu sellaisiksi, että vesi
sateella jäi niihin kuin säiliöön.
Neiti nosti itse raskaan oven saranoilta ja sanoi kuinka se oli
korjattava. Sitten hän rupesi purkamaan portaita. Tehtyään sitä
kappaleen matkaa miehen voimalla ja tottuneen taidolla, antoi hän
työkalut kirvesmiehelle: Korjatkaa ja tehkää kunnollista tai annan
työn toiselle.
Ja samanlaista komentoa seurattiin sekä puutarhassa että pelloilla.
Paikkakunnalle muuttaessaan oli Suvisuojan neidillä matkassaan kaksi
uskottua ihmistä. Toinen oli taloudenhoitaja vanha Leena, toinen
isäntärenki Matti. -- Molemmat huolehtivat kaikesta kuin omastaan.
He tunsivat tarkalleen emäntänsä tavat ja tahdon. Avunpyytäjien
tullessa tiesi Leena milloin ja missä muodossa apu oli annettava.
Ja jos Matti-renki rattaat tyhjinä ajoi tietä pitkin, tarjosi hän
tavallisesti kuten emäntä itse kyytiä hevosettomille, -- etenkin
naisille ja lapsille.
Kun Suvisuojan viljelysmaita kiitettiin niiden mallikelpoisesta
kunnosta, suuntasi emäntä kiitokset Mattiin. Mutta isäntämiehet,
jotka Suvisuojan emännän kanssa olivat keskustelleet maanviljelystä
koskevista asioista, tiesivät, että hänellä silläkin alalla oli
selvät ja tarkat tiedot.
Suvisuoja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, mutta kukaan ei
päässyt kotiutumaan sinne. Se oli jollain näkymättömällä tavalla
perheen varsinaisille jäsenille eristetty pyhäkkö. Ja tämä oli kipeä
kohta Suvisuojalaisille, -- etenkin kun neiti itse harvoin kävi
kylässä.
Suvisuojan neiti hankki itselleen runsaasti sekä ihailijoita että
kadehtijoita. Nuoret kuuluivat poikkeuksetta edellisiin, sillä
nuoret olivat hänen erityisessä suosiossaan. Jos hän vain näki
nuoren yrittelevän ja pyrkivän, oli hän kohta valmis auttamaan. Hän
ei voinut sietää ajatusta, että nuori elämä tuhoutuisi tai kuluisi
hukkaan. Hän tiesi mitä se maksoi.
Ihmiset näkivät hänessä varakkaan tilanomistajan. Hän tiesi
itse olevansa katuva parannuksentekijä. Ihmiset sanoivat häntä
runsaskätiseksi antajaksi, hän tiesi vain maksavansa vanhoja velkoja.
Hänen johdonmukaisesti samanlainen käytöksensä köyhiä kuin rikkaita,
alhaisia kuin ylhäisiä kohtaan herätti monesti huomiota. Hän itse
tiesi vain tasoittelevansa oman vääryytensä jälkiä.
Suvisuojan neiti ajatteli harvoin menneisyyttä, -- oikeastaan
vain silloin, kun se oli tarpeellista ohjaukseksi nykyhetken
velvollisuuksissa. Silloin se kuului hänen katumustöihinsä.
Sinä iltana, jolloin Kyllikki lauloi mieleensä iloa ja uskallusta,
kulki Suvisuojan neiti puutarhassaan. Kuu kumotti koivujen lomasta.
Ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Suvisuojan neiti kulki hitaasti
eteenpäin kukkiensa keskellä. Hänen olennossaan oli kelmeän kuutamon
hiljaisuutta. Entisyys oli hiipinyt hänen rinnalleen ja teki hänet
hiljaiseksi.
Silloin yhtäkkiä kantautuivat kirkkaat, värähtelevät säveleet halki
ilman.
Suvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Laulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni
kasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla
kumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.
Suvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat
valkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen
omituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat
laulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa
kytenyt kipinä.
Noin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni,
jota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä,
tuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän
kokemuksiin.
Hänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka
äänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen
perussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin
pyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen.
Sentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.
"Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut.
Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan."
Suvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän
tuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa.
Hän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut
monelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja
elämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema
usein toi muassaan.
Hän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista
nuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi
ahdistaa.
"Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu -- --
-- -- Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen."
Hänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka
yksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon
säveleitä.
Hän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän
hitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.
Seuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta
naapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä
koulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.
Seuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta
kantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota
pitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi
tuloksettomaksi.
Kuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja
tuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa
hänen tervehtiessään vierasta.
Suvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen
selville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi
terävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku
haihdutti katseen ankaraa arvostelua.
-- Onko tämä minulle? -- Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. --
Miten _hirmuisen_ ystävällistä.
-- Vai oikein _hirmuisen,_ -- Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki
kuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän
hän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin
paljon.
Hänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan
vastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä
ja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä.
Mutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat
tavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. -- Niin nähkääs, eihän sitä tule
vanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan
viran.
-- Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi!
-- Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava
seisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken
vaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet
lähteensilmässä.
Kyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.
Huoneen yksinkertainen, mukavuuksia puuttuva kalustus kiinnitti
Suvisuojan emännän huomiota, mutta samalla myös soma, viihtyisä
järjestely.
Suvisuojan emäntä rupesi kertomaan omasta kodistaan. Sinne oli vain
viiden minutin kävely Vaaramäeltä ja siellä otettiin mielellään
vastaan vieraita. Kaipasihan nuori ihminen joskus toistenkin seuraa.
Ja kun täällä, missä asutus oli harvaa, joku sattui asumaan lähellä,
oli syytä ahkerasti käydä häntä katsomassa.
Kerrottuaan omasta kodistaan Suvisuojan neiti rupesi puhuttamaan
Kyllikkiä. Hänellä oli taito houkutella toisia puhumaan. Ja hän
käytti sitä etenkin tahtoessaan ottaa selkoa lähimmäisistään.
Kyllikki meni suoraa päätä ansaan. Hän kertoi avomielisesti siitä,
miten rajattoman iloinen hän oli kodistaan, mutta myöskin siitä, että
pelkokin jo oli vavauttanut hänen sisintään. Hän kertoi käynnistään
pappilassa ja kirkonkylän kansakoululla ja lopuksi siitä mustasta
varjosta, joka oli tehnyt niin kaamean vaikutuksen häneen.
-- Siivoset ovat erittäin kunnollista väkeä ja herra Seppälä samoin,
neiti Alm huomautti sivuuttaen muun.
Kyllikki ei epäillyt minkäänmoisia sivutarkoituksia. Hän ei ollut
tottunut sellaisiin, jotka laskinluoti kädessään ottavat selkoa
ihmisolennon pohjamuodostuksista. Hän jatkoi yhtä avomielisesti kun
oli alkanutkin.
-- Aivan niin, niin minustakin. Herra Seppälä tuntuu vähän jurolta ja
kömpelöltä, mutta pohjalta paistaa suuri hyvyys.
Suvisuojan neiti vavahti. Hän istui huoneen nurkkauksessa eikä
Kyllikki nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänen tarkka korvansa huomasi
omituisen väreen äänen soinnussa.
-- Joko te noin nuorena osaatte antaa arvoa hyvyydelle? Sitä minä en
osannut. -- Äänessä oli kuin itkua.
Kyllikki jäi vastausta vaille. Mutta hänet vapautti pulasta
etehisestä kuuluva kopina. Hän nousi. Samassa ovi avautui ja pyylevä
rouva purjehti sisaan.
-- Kas vaan, täällä on vieraita! Tervetuloa, tervetuloa
paikkakunnalle! -- Vieras kätteli Kyllikkiä, samalla kun katse kiersi
huonetta pitkin kuin pannen uuden opettajan varallisuussuhteet
vaa'alle. Sitten hän esitti itsensä asioitsija Holpan rouvana. Hän
oli ohi ajaessaan päättänyt pistäytyä tervehtimään uutta opettajaa.
Tiesihän sen miltä mahtoi tuntua oudoissa oloissa. Ja kun pikkukoulu
huomenna alkoi, teki siitäkin syystä mieli tutustua opettajaan.
Hänelläkin oli yksi kouluun tuotava.
-- Tulitte ehkä katsomaan uskaltaako lähettää lasta tänne! --
Kyllikki nauroi.
Sandra Holppa suori leveillä kotitekoisilla pitseillä koristettua
liivin etumusta, samalla kuin hän salavihkaa vilkaisi Kyllikkiin. Hän
ei ollut oikein varma siitä, mihin sanottu tähtäsi.
-- Nähkääs -- kun on äiti -- ja äidin tunteet. -- Minun
Kaarlollanikin on ehdot.
-- Käykö hän kansakoulua?
-- Olisi pitänyt päästä neljännelle luokalle. Mutta entinen opettaja
oli tiukka mies. Hän antoi semmoiset numerot, että kesällä piti
lukea. Ei muuten lasketa luokalta, niin hän sanoi. Mutta eihän ne
pojat kesällä malta.