Ruhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen
jälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa. Nurmipenkillä hän
pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa.
Nurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi
vinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia
silmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.
Oli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.
Ruhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä
vastaan ja huokasi raskaasti.
Noin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs
kuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin
olemaan herransa luona.
Vanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:
— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne... — He ovat
muuttaneet.
— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.
— Wygrycz.
— Mistä he ovat muuttaneet?
— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.
— Milloinka?
— Tänä aamuna.
— Minnekkä?
— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee...
Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta
tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun
jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli
ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:
— Etkö ole neitosta nähnyt?
Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää
pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä
tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä
sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi
puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä,
käsivarret ja otsa siihen nojaten.
Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja
katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään
ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta
kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti
sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista
välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt
pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut
tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan
eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.
Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli
puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:
— Sinä voit lähteä.
Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.
Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi
suruissaan ja mietteissään.
»Kuin unikuva mun armaani haipui...» Haipui? Mutta vähätpähän siitä!
Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa
Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi
Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli
paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut.
Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo
hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä
oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri
onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.
Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin
näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa
tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua!
Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä
koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin
hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä
ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja
luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä.
Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt... Mikä
onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän
viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! ... Jos ruhtinas taaskin Klaaran
tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa
häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut
hänelle sanomatonta tuskaa...
Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias
Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei
häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas
häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja
kumminkin...
Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen
villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä
suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin
ne viipyivät kuistin kohdalla.
Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän
kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.
— Varmaankin rouva Dut... kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi
Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään
ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen
hymy leveällä suullaan:
— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla
armollinen ja istuutua kuistini penkille... se olisi minulle suureksi
kunniaksi.
Näin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan
ollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava
kissa, joka makasi patjalla.
— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että
istuutuu tänne? Millä voin palvella?
Vielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin
saakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän
taas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.
Ruhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu
kädessä kohteliaasti kysyi:
— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?
— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain
aamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri... he, he, he...
— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa... alkoi ruhtinas
mitä pehmeimmällä äänellä.
— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.
— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on
muuttanut?
Hyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta
poskilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen.
Katsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän
päätään pudistaen:
— Se ei käy laatuun.
Samalla putosi villalankakerä polvilta, vierien epätasaiselle
lattialle. Hän koetti vetää sen luokseen langan päällä, mutta se ei
onnistunut.
Ruhtinas nosti kerän maasta ja ojensi sen hänelle. Hän nousi kiihkeästi
pystyyn ja niiasi taas syvään.
— Kiitoksia paljon, ei ruhtinaan olisi pitänyt vaivata itseään,
kiitoksia paljon.
Ruhtinas nojasi kuistin pylvästä vastaan, ja syvä ryppy kulmakarvojen
välissä ja tumma puna poskillaan kysyi hän:
— Luuletteko, että minun olisi vaikeata saada tietää Wygryczin
herrasväen uusi asunto, jos etsisin?
Eukko pani lihavat, lyhyet kätensä ristiin ja huudahti:
— Ruhtinaalle kai ei ole mitään mahdotonta! ... Herranen aika, kun on
tuollainen asema, ja tuollaiset keinot, mitä silloin olisi mahdotonta!
Ruhtinas heti kohta saisi selville heidän uuden asuntonsa, mutta...
Eukko hymyili ilkeämielisesti.
— Mutta ruhtinas ei varmaankaan tule etsineeksi.
Ruhtinas näytti haluavan luonteita tutkia, sillä hän tarkasteli
Vanhusta erikoisella mielenkiinnolla. Sitä paitsi pitsireunainen myssy
johdatti hänen mieleensä paljon asioita. Pari kertaa oli hän nähnyt sen
Klaaran käsissä.
Yhä nojaten pylvästä vastaan, pani hän käsivarret ristiin rinnan yli ja
kysyi:
— Miksi olette siitä niin varma, etten hae käsiini Wygrycziläisiä?
Eukko katsoi häneen vilkuttaen silmiään ja vastasi:
— Siksi että ruhtinas on hyvä ihminen ... sen heti huomaan... Kyllä
minä olen nähnyt enemmän kuin yhden ruhtinaan ja kreivin eläissäni.
Nuoruudessani palvelin kamarineitsyenä suurissa herraskartanoissa,
ja silloin näin paljon hienouksia... Minulle on varsin vähäinen asia
huomata, minkä arvoisia ihmiset ovat. Sekä ruhtinaat että tavalliset
ihmiset voivat olla erilaisia. Mutta ruhtinas on hyvä ihminen. Sen
huomasin jo pienestä asiasta. Ruhtinas nosti lattialta lankakeräni,
ruhtinas kunnioitti minun ikääni. Totta tosiaan on paljo tavallisiakin
ihmisiä, jotka eivät noin vaivaisi itseänsä vanhan eukko paran tähden.
Mutta ruhtinas on hyväsydäminen ja kunnioittaa sitä, mitä Jumala on
käskenyt kunnioittaa. Sen huomaan jo Teidän rehellisistä kasvoistanne,
puheestanne ja siitä, että kerän nostitte...
Eukko nauroi hyvänsuopaisesti. Ruhtinas Oskari seisoi alla päin.
— Teidän hyvä tarkoituksenne imartelee minua suuresti, mutta tahtoisin
tietää, kuinka asunnon muutos on tapahtunut. Mistä syystä? Kenenkä
alotteesta?
Vanhus nyökäytti päätään.
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän... Se tapahtui Klaaran pyynnöstä...
hänen omasta pyynnöstään. Hän juoksi luokseni kirkosta, missä oli
koko aamun rukoillut, heittäytyi polvilleen minun eteeni ja kertoi
minulle kaikki ... kenelle hän sitä sitte olisi kertonut, ellei
minulle? Minähän olen kantanut hänen äitiänsä ja häntä itseänsä
käsivarsillani... »Muuttakaa meidän asumukseemme», rukoili hän minua,
»ja antakaa minun muuttaa Teidän asuntoonne, siksi vaan että...»
niin, kyllä ruhtinas asian ymmärtää! »Mutta,» lisäsi hän, »minä en
voi puhua siitä isälle, sillä minä en voisi siitä puhua tyynesti, ja
hänen kanssaan täytyy puhua tyynesti...» Minä siis seurasin häntä
kotiinsa ja kerroin itse herra Teofilille kaikki tyyni ja tein hänelle
tuon ehdotuksen. Hän ymmärsi, suostui ja kiitti minua vielä kaupan
päälliseksi. Kun tytär tuli kotiin, syleili isä häntä, mutta, nuhteli
myöskin hiukan. Yöllä hän on tainnut yskiä tavallista enemmän, mutta
se on ohimenevää laatua... Minä annoin aamulla erään kaupunginlähetin
tuoda tänne köyhät kampsuni ja muuttaa heidän tavaransa minun luokseni,
ja tässä minä nyt olen. No, nyt olen ruhtinaalle kaikki kertonut,
sillä se oli minun velvollisuuteni. Sydän on aina samallainen, olkoon
se sitte ruhtinaan tai talonpojan. Sitä kirvelee samalla tavalla. Ja
hirmuista olisi jättää kirvelevä sydän epävarmuuteen. Olen kertonut
ruhtinaalle kaikki...
Ruhtinas oli kauvan äänetönnä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
totiset. Vihdoin hän katsahti ylös ja kysyi:
— Katsotteko, että olen liikoja pyytänyt, jos haluan tavata Klaara
neitiä vielä kerran täällä, Teidän läsnä ollessanne?
Vanhuksen siniset silmät vettyivät. Hän käänsi punaiset, ryppyiset
kasvonsa ruhtinaan puoleen ja kuiskasi:
— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin
köyhä...
Keltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään
vuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli
käpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.
— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!
Nenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti
kissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot,
kerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan
kohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi
pitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka
aikoi lopettaa alkamansa lauseen:
— Hän on tosin köyhä, mutta...
— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara
Wygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko
viedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?
Rouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.
— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?
Hän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen
nosti ja vastasi:
— En.
— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.
Ruhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni
hetkisen, mutta vastasi vihdoin:
— Minä annan kunniasanani.
Vanhuksen kasvot säteilivät ilosta.
— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen.
Sydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos
haavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä
tekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?
— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä
eikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja
kunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta.
Sanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei
mikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi
tärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta...
Ääni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:
— Voikaa hyvin!
Ja hän poistui nopein askelin.
Vanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui
penkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.
Keltatäplinen kissa, joka ei saanut käpäliään irti kerästä, istui
ympärillään sukka, puikot ja kerä, kuistin vastakkaisessa päässä,
katsoi säälien emäntäänsä ja naukui.
Palatsissa olivat jo lamput ja haarakynttilät sytytetyt kaikissa
saleissa. Ruhtinas Oskari astui komeasti sisustettuun työhuoneeseensa
ja kääntyi Benediktin puoleen, joka seurasi perässä.
— Onko Josef jo saanut eron? Kamaripalvelija joutui hämilleen.
— Ei, ei vielä, Teidän ruhtinaallinen korkeutenne. Poika itkee ja
rukoilee...
— Anna hänen jäädä paikoilleen.