Päivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut
neulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti
joku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti
silmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.
— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa —
tulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi:
hyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys:
miksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon
pidätte?
— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona
noutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa
hänen kanssaan taloustoimista.
— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee
minulle paljon kiusaa!
— Kiusaa? Teille?
— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä
lehtimajassa tavalliseen aikaan.
Nämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin
eivät olisi voineet erota.
— Ettekö halua istua?
— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas...
Hän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä
iltana.
— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme
yhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne
mukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi,
kuinka se olisi hauskaa!
Klaara vilkasi veljeänsä.
— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.
Poika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti
käsivartensa sisaren kaulan ympäri.
— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni
itse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla,
ja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.
— Onko Varmaa, Stas?
— Onpa tietenkin!
Silloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi
epäröimään.
— Entäs samovaari?
— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta
taitoa — huusi Stas kiihkeästi.
— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?
— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua
silloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin
hän rupeaa taas sinua härnäilemään.
Klaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hän
Przyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.
— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski,
— olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken
loman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä
hän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä
härnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.
Klaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi
viereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena
huudahti:
— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat
tiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin
kultalankaverkkoa.
Oletteko koskaan ollut tuossa puistossa?
— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?
— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut
ajatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!
Klaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.
— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta
kieltänyt pääsyn.
Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.
— Mutta jos minä Teitä saatan...
Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli
se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.
Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa
edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää
vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta
hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.
— Mutta jos me kohtaamme...
— Kenenkä?
— Ruhtinaan.
Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei
ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.
— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti
Przyjemski.
— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.
— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan
sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni
saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä,
että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi
ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.
Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka
melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei
voinut vastustaa.
— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.
— Bravo! — huudahti Przyjemski.
He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat
vapaasti mellastella.
Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka
erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä
mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari
läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan
läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat
läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa.
Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset
silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.
Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.
Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.
— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.
Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja
varpaillaan.
Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen
kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä
komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.
— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.
— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä
käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin
Teitä.
— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin... — lausui Klaara,
koettaen leikkiä laskea.
— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä
pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä.
Menkäämme niitä katselemaan!
Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa
tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:
— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.
Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä
saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun
alla, pehmeällä nurmikolla.
Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki
sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti
osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän
päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka
vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.
Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi
punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.
Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan
kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.
— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.
— Ja kuinka kauniita kukkia!
Przyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä
penkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:
— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää
olko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.
Ja nopein askelin poistui hän palatsia kohden.
Klaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen
poika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski
virkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi
jonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä
kerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:
— Mutta joudu, joudu!
Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä.
Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan
karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.
— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?
— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.
— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.
— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku
veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa
Teitä häntä vastaan.
Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
vastasi hän työlästyneenä:
— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan
tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia,
jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.
Przyjemski puuttui puheeseen:
Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että
hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin
tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.
— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin
siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä
ompelu huvita... Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän
sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että
hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana.
Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla,
enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että
että minä olemme siitä suutuksissa.
Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan
keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa,
mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin
olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan,
joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä
vastaan.
Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän
käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä
taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui,
että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin
kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.
— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä,
läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella
kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella
kädellään kukkakimpun.
Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa
kukkiin.
Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita
ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran
mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo
kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut
silmänsä hänen silmiinsä.
Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen
mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:
— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on
ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan
maailmaan.
Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:
Kuin unikuva mun armaani haipui,
ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui.
Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa,
miks’ seuraa et häntä sa taivahassa,
miks’ korkeuksiin sa nousta et voi,
miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?
Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi
alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset
silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi
ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.
Przyjemski luki:
Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi,
vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta.
Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi,
ja kiivaammin aaltoili rinta.
Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän
kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään,
kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis,
liikutuksesta värähtelevä ääni:
On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut,
ei leivonen laula, ei orava kiiku,
kun puiden oksat ei tuulessa liiku
ja hiljemmin pulppuvi puro...
Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa
ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:
Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
Ja kaikki unholan virtahan kantaa...
Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin
unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:
Leivonen laulaa ja lähde kiehuu,
ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee,
ja tuskissaan se kuolevan luulee...
Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä
kimalti hänen silmäripsissään.
Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä
hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat
kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin
rusopilvi.
— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.
— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.
Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa
sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa
kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon
liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki
edelliset syrjään.
Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas
ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia
ompelukoriin.
— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui
etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot
hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa
puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.
Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja
uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei
käskevästi.
— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.
Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.
Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui
Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte
veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:
— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat
kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin
täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet
enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi
kuulisit sitä yksin?
Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen
välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin
uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja
muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!
He toisiansa niin arvostivat,
ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet.
He kasvojansa vaan katselivat
kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.
Niin he vihdoin erkanivat,
syömet aivan särkyneinä,
kauvas sitte kaikkosivat,
tuskaa toisen tietämättä.
— Kuulitteko... he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana
toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että
»he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja
epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on
se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole
maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt
tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka
olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin
aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja
enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma
kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.
Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.
— Te? Minulta? Mitä vielä?...Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.
— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta
lopettakaamme runo!
Kun menneisyytehen mieleni kiitää,
ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.
Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui
hitaasti ja huonosti.
Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein
kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan
sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi
hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt
pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.
Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:
— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?
— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?
— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei
ollenkaan.
— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.
— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin
suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.
— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte
palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut...
Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:
— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa
toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu
vaan kulloinkin tarkotuksesta...
— Syistä, — oikasi mies.
— Aivan niin, Te olette oikeassa.
Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?
— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta
häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa
myssyissään.
— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies
huoaten.
— Kuinka niin? — kysyi Klaara.
— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla
avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia
tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka
puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat...»
Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta
kajahti Stasin ääni!
— Klaara! Klaara!
Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä
sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.
Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.
— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä
ota?
— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen
kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.
Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen
hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän
Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen
päässä kysyi Przyjemski:
— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?
— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania
useimmiten jo menneet levolle.
— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin
saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen
seudussa. Haluatteko?
— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle,
jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.
Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen
allapäin.
— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä
aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme
yhtyvät.
Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.
Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi
verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä
kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa.
Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät
muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän
huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta
katkeruudestaan.
Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa,
puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi
olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen
lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän
matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat
näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.
Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat
melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua
paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua
pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, —
keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas
harhaillen.
Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella
korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin,
mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi,
kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi
veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli
palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli
kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:
— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on
tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän
siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle...
Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle,
ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.
Wygrycz kavahti pystyyn.
— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat
sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta
tai naimisiin menosta...
Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle
vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi
ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran
iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.
Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat
vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä
ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin
nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi
kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut
hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen
sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut
kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on
aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se
tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja
elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus.
Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän
Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta
ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin,
kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli
hänellä kaikista katkerin.
Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin
verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön
juopa heitä erottanut.
— Jos hän minua rakastaa... — ajatteli hän.
— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin
olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos
kuistiin.
Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä
kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara
tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven.
Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.
Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle
sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista,
kapeista, valaistuista ikkunoista.
Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona,
aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei
mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen
sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä,
tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan
ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi
kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita
kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.
Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän
syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja
läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.
Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa
lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja
ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin.
Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita
puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen
edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui
molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:
— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani
ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin
soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä
tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli
suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!
Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen
päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen.
Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan
kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.
— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua
tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko
huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa
minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä
kerran katsomaan? Oletko?
— Olen, — kuiskasi Klaara.
Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:
— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä
penkillemme lehtokujaan, tahdotko?
Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:
— En... elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!
Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas
painoi ne rintaansa vastaan.
— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon
meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan... kas noin,
rakkaani.
Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla ... Säveleet kaikuivat
pimeässä, kaihomielisinä... Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi
mies:
— Rakastatko minua?
Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin
hiljaisin huokaus:
— Minä rakastan sinua.
— Oi, rakkaani!
Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa
oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan
lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli
yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät
niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita
hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies
varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija
läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.
Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka
lepäsi hänen rinnallaan.
— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä
kumminkin löydän ne!
Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi,
että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita
hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!
Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri
sekä kysyi:
— Mitä tämä on?
— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun
ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne...
Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju
viha valtasi hänet.
Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:
— Mene tiehesi!
Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän
uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena,
ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.
Koettaen hymyillä alkoi hän:
— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! ...
Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani...
Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:
— Te... ruhtinas?
Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:
— Niin... entäs sitte? Pitäisikö sentähden...
Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne
päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti
sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi.
Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi
hämärään.