— Käske Przyjemskin tulla tänne!
Hän alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin suuressa, valaistussa
huoneessa. Muutamien minuuttien kuluttua astui sisään noin
kolmekymmenvuotias, lyhyenläntä mies, jolla oli älykkäät, ruskeat
silmät, eloisat liikkeet ja iloinen, luonteva katse.
— Ruhtinas on minua kutsunut. Soitammeko vai kirjoitamme?
Ruhtinas pysähtyi hänen eteensä.
— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu
kuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi
kirjoittaisimme... Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme
maalle... ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja
kaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano
heille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni
maalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä,
unhottaa... ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä
hän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa
minua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä
luulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta...
Przyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:
— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?
Tämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:
— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse
arvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia...
Przyjemski tuli vakavaksi.
— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat
tyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta
jätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut
aavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on
minun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.
— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä
minä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin
tuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä....
— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.
— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin
kevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa
ruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.
— Senkin olen jo kuullut.
— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo,
tuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka
koko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä,
joka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä
höyheniä...
— Tuonkin olen usein ennen kuullut.
Ruhtinas keskeytti puheensa.
— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta.
Minä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en
enää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on
jotakin, jotakin...
— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski
kummastuneena.
— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles,
että voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain
tietää, että voi löytyä...
Ja uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:
— Tiedätkö, Julius... Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi
kuinka hän on viehättävä! ... Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta
minä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan...
hänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.
Ruhtinas heittäytyi nojatuoliin.
— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».
Hän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman
näköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.
— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli
yhä vakavammaksi.
Hetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja
suosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:
— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa,
näin pienessä kaupungissa.
Ruhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.
— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.
— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.
— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti
minussa tuskanne.
Przyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli
mustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.
— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa
on vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt
totista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita
tuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken
tytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan
sen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!
Ruhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut
omia korviaan.
— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.
Przyjemski toisti pelkäämättä:
— Naikaa hänet!
Ruhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean
huoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:
— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!
Ja yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:
— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä
luulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella
kuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!
Hän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes
nauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.
— Ha ha ha haa! Ha haa!