— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen
hän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja
linnassakin hän asui...
— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa —
huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli
pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua
katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai
pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta
varakkaampia kohtaan.
Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa
veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa
hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat
kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi
verkalleen, silmänsä alas luoden:
— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan
itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä
täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole
siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä
joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e...., niin ei hän ole mikään
poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä
merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin
perhonen kukasta kukkaan.
Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte
puhumaan:
— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan
maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele
kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri
heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat.
Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas
on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän
herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla
tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä... Mutta se,
joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä
sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta...
ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän
täällä maailmassa toimittaa?
Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin
silmin jatkoi:
— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?
Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?
Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.
Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään
mitään.
Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän,
keltaisen sormensa ylös.
Senkö tekin huomaatte! ... Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä
ensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä
maatiloja, siinä toinen...
Klaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä,
ompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja
puuttui arasti puheeseen:
— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti
arvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.
— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä
tarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme.
Kaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme
yhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.
— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän
totuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän
jatkaisi ystäväni puolustamista.
Przyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa
kirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:
— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten
ihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy
saada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä
meille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille
on velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta.
Ehkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään
niin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi... Ehkäpä hän on saanut
Vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet
imartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.
Przyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän
katsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz
sitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön
puheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.
— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää,
asia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään
huomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista
väkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan
käskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta,
taikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin
mainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen;
toisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin
on sen asian laita!
Przyjemski vastasi verkalleen:
— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo
kuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hän _on_ enkeli.
Ja antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:
— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole
aikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin...
Wygrycz hymyili karvaasti.
— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien
olen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä
kaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo.
Hän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte
tehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?
Przyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:
— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja
puhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä...
— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti
nauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne
talossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys
ei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra
Przyjemski... Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään
vieraan lausunnosta.
— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa
ollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja
toiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme
ja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa
tehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut.
Me olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi,
ja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen
etevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa
työstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme,
taikka soitti hän pianoa minulle... hän soitti sangen hyvin... Oi,
minulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen
maailmaan! ... Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa
tahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt
minulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä
elämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät
menojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää... Paljosta olen hänelle
kiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa.
Me erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin
kerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.
Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.
Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin hän lausui mietteissään:
— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa...
Wygrycz hymyili ivallisesti.
— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista
on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.
Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella,
joka kumminkin pian katosi.
— Niin... niin... — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää
monella eri tavalla.
Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.
— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi
pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.
— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.
— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat
runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa
kädessä.
Wygrycz puuttui puheeseen:
— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin
runoutta.
Ja hän lisäsi kohteliaasti:
— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän
tahtoo valita jonkun teoksen.
Klaara nousi.
— Se on minun huoneessani.
Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä,
missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä,
kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli
huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine
niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen
kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.
»Sveitsissä»... Ehkäpä se? ...
— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä
tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.
Ottaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että
sitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja
kuiskasi:
— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että
olette maailmassa!
He palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli
noussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan
ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:
Minä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja
pyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa
pyynnössäni olisi jotakin epähienoa.
Wygrycz kumarsi.
— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja jos
Teitä jotenkin voin palvella...
Przyjemski keskeytti hänen puheensa:
— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä
jollakin palvella...
Hän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä
pehmeimmällä äänellä:
— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka
eivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne
ei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen,
Vieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas.
Olen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä
onnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota
pientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen... Ehkäpä hän voisi
tarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän
työtä ja suuremmat tulot... Jos suvaitsette minun puhua asiasta
ruhtinaan kanssa.
Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.
Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut
päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti
kurkkunsa ja vastasi:
— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan
avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.
— Miksette? — kysyi Przyjemski.
— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten
avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni
ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa
tapauksissa vastannut puolestani.
Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan
säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:
— Siinä sen nyt näette! ... Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän
tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä
hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.
— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin
silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi
kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta
tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa
ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas
heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka
olenkin köyhä, en luita nosta maasta.
Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.
— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole
sellainen kuin hänen luulette olevan.
Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.
— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä
kukaan voi tietää.
— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille
kapean, valkoisen kätensä.
— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste...
— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —
Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?
— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan
maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että
me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.
Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin
silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi
isänsä kaulaan.
— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!
Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä
tuskistuneena.
— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja
tohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.
Klaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli
sisaren lausuvan terävällä äänellään:
— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan
rakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on
enkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin...
— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita,
— keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.
Frania loukkaantui.
— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita,
niin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä...
Vapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi
nuorimman tyttären puoleen.
Hillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi
kaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on
enkeli.
Näin sanoen meni hän huoneeseensa.
Frania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi
veljeänsä.
Tule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!
Stas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa
hänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:
— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja
ärsyttää!
Klaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.
— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää
meistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle
anteeksi annettava.
Yhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen
kasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:
— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti...
Klaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa
pojan vereville huulille.