III.

Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti

hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka

vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui

vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät

säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.

Sä olet niinkuin kukka,

niin kuulas, kaunoinen...

Piano ja sello jatkoivat:

Ma taivaalt’ anon,

että sois kaikkivaltias...

Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa

tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi

vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen

sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen

hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:

Sun saastumatta olla

noin kaunis kuulakas.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei

koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta

tuntemaan... Minä ja ystäväni soitamme Teille...» He olivat kauvan

soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat

soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle

soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli

hyvä!

Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:

— Tarpeeksi!

Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja

otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin.

Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä

runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että

keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet

herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa,

jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä

tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin,

mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli?

Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään

sellaisia nähnyt!

Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä

kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä

helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä,

ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja

melooneja.

Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka

peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi

tuoreitten ruusujen tuoksu.

Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän

voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut

Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin

»hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli

kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.

Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.

— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan

minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään

muotoa!

Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle

sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten?

Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies

sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan

ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun

ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään

käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania

tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?

Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori

mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara

pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni,

että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja

kiiruhtaa torille —

Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin

tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että

tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin

mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi

tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi

olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä

epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle

puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia

oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää

tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara

ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski

luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli

paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat

ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin

Klaara ei häntä vielä tuntenut.

Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle

eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi

suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?

Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava

tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan,

asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti

silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.

Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen,

allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului

kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli

yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat

raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.

— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.

Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin

katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.

Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy

oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä

väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja.

Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän

ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara

kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan

takaa ja lausui hymyillen:

— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!

Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi

hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.

— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on

saapunut mukananne tänne.

Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:

— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä

tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja

lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.

Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski

teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:

— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää

syyn.

Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin,

leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen

Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:

— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta... me

emme koskaan... ei isäni enkä minä... voihan olla köyhä ja kumminkin...

— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.

Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään

harmia. Sitte hän jatkoi:

— Mutta otatte lahjoja rouva... eläinlääkärin leskeltä?

— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva

Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa

ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.

Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:

— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä

kuin ystäviään pitäisi vieraina!

Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:

— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?

— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.

— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?

Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.

— Olette, — kuiskasi hän.

Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen

katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman

askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:

— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.

Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:

»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta,

täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi

siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»

Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen

usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa

noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä

rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi,

sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!

Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta

läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki

tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.

Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin,

vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo

tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi

odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran

perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi

pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli

täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli

lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin

muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen

vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan

toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin

olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja

samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman

ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset

silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta.

Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä

näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen

leiman... Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet

hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu,

jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen

täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan

pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.

Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen

hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.

Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni

päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti

melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia

ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.

Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla

sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli

muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja

lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli

vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita

reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat

lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty

lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.

— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.

Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.

— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.

Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot,

kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten

tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat

toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät

älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin

Klaaran.

Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö,

jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö

yht’äkkiä sanoa tokasi:

— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?

Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta

hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen

tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan

sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta

kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin

sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta

lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:

— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut

puhtaan kauluksen kaulaani.

— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.

Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti

Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.

— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.

— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva

Dutkiewicz? ... Mutta eihän hän ole mikään vieras.

Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:

— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas

Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi

tulevansa isän luokse viereisille.

Wygrycz virnisti.

— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen

väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.

Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina

väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.

Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella

äänellään puheeseen:

— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.

— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään,

joka heti vaikeni.

Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:

— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin

poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että

ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon

pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista...

Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä

puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.

— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.

Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi

ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan

huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut

seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun

piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui

isälleen:

— Herra Julius Przyjemski...

Ja sitte vieraalle:

— Minun isäni...

Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.

— Minulla on varsin suuri ilo... Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin

hyvä!

Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti

ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän

pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää,

että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli

valkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle.

Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.

Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän

iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen

keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan

väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi

Przyjemski olla oikea taikuri!

Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle

kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli

ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz

oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen

yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.

Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on

tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta

vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat

ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja

vilkkailla liikkeillä.

Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:

— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti

keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa

anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa

varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari...

Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:

Niin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi

pitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.

— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan

suoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi

minun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka

ruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä

ja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin

syyllinen.

Wygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.

— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski,

onhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee

näillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen

isänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen

nimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä

olosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja

oppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin

kerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni

puhtaaksi... Ruhtinas kiertelee maita mantereita...