II

Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi

usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä

puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä

puutarhassa tapahtui.

Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen,

kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku

kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli

Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen,

sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja

kiiruhti pois.

Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin

oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka

kuului talosta:

— Isä! isä!

Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä

hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.

Przyjemski myhäili.

— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon... Kylläpä tuo Benedikt

on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä

aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa

— todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta

tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää

ja kävellä mukanaan runoja korissa...

Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld,

vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta

tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä

erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!

Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni.

Taivahan kantta vain hattarat peitti

ja länsi purppurahohdetta heitti.

Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.

— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo

lapsuudessa... Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa

tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla... Hän ei tänään

kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen... Mitähän

tyttö nyt mahtoi hommailla?

Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille,

kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin

nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen

tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen

molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli

takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina

edessä.

— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno

olento... eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta

jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.

Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta

palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt.

Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä

hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin

nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin

sillalle.

Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen

oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas

ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.

Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää

palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli

oikein suloinen!

Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen

välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.

Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai

enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt

itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra

Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti,

ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin

erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin

kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut

kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin

erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät,

jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat

surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän

oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei

tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita

ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka

hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla

aivan sellainen kuin olette».

Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon

tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti

raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin

hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet

valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti

esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?

Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.

Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!

Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja

tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.

Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi,

jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?

Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti

kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui

pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat

posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä.

Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.

— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.

— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte

hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella

työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.

Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.

— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän,

pannessaan lahjat pöydälle.

Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla,

ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen

kättänsä uudelleen.

— Miksette tahdo istuutua?

— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni.

Nyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari

uusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.

Eukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi

ruskea lintallaan oleva nahkatohveli.

— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua

petkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä.

Lisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja

tule mukaan!

Klaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta

sitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:

— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.

He lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen

taskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan

kautta virkkoi vanhus:

— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaa

Stasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?

— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä,

kuinka voisimme pitää Stasia koulussa.

— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti

ja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?

— Oi, Varsin mielelläni!

Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti

sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.

— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen

tunnetta.

Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi

hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä

ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut

Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan,

mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli

tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä

pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta

oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat

joskus toisensa.

Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa,

syleili ja suuteli Klaaraa.

Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli

jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.

Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven

lukittuna.

Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei

ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin

kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle.

He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen

oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä

muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana...

— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata,

upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.

— Mutta isäsi?

— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin

läksyjä.

Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän

hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että

hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen

linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.

— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä

Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta

sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa,

Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski

tullut...

Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin,

ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:

— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä,

herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on

ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä

on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin

kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen

tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin

hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori,

komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen...

— Tummaverinen? — toisti Klaara.

Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä

oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.

— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona...

Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme...

Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei

totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei

hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta

Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku

tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja

iloinen, siinä kaikki.

Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan

huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä

tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee

hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana... Ja Klaara asetti kyynäräänsä

vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät

kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi

isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.

Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät

köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista

ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.

Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti

hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos

houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet,

jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.

Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara

istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena

ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä

kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen.

Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen

puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat

aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä.

Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja

saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.

Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän,

joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä

tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta

ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin

havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara

ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja

nyt oli kotona.

Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta

varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta.

Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä

ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta

tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin

jättiläiset ja kanerva kukkii...

Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja

kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain

kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä

hänen mielessään.

Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä

vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa,

harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari:

Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta... Mies katsoo

neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan

sellaisena kuin olette».

Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä,

mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman

pitkäveteinen ääni:

— Hyvää ehtoota, neiti.

Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana:

kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi

toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään

seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.

— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin

portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään.

Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin

kauniilta... Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?

Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen

sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski

miehen istuutua kapealle penkille.

— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski,

viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka

natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui

jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt

hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:

— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?

— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.

— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin,

että sitä oli olemassakaan.

— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta

lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?

Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli

hänen vastauksensa:

— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko

vasta kotimatkalla.

Mies katsahti häneen kummastellen.

— Ketkä?

— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että

Perkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla

varmaankin oli sangen hauskaa... Mutta miksi ette tullut Perkowskin

illalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.

Przyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili

äänessä salainen hymy.

— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään.

Mutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista ... kuin

Perkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte;

minä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta

kanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman.

Minä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen

todellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua... Mutta

sanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö

se ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä.

Mitä tänään olette tehnyt?

— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua...

— Kyllä, kyllä, kertokaa!

Klaara nauroi sydämellisesti.

— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut

päivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan

seurassa ... Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä

lukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut...

— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies

kysyi:

— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?

— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan

ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä

hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä,

joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin

oppilaana.

— Vai olette siellä ollut?

Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar,

oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että

hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.

Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin

kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta,

mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä

ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat...

— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.

— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka

paljo minulta puuttuu... mutta parastani koetan.

— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies

hiljaa...

Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat

vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.

Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.

Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:

— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?

— Mistä sen tiedätte?

— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä

ajattelin.

Se oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin

kummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän

todellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa.

Nyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.

— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.

— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja

palvelija.

— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:

— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen

omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on

viisitoista tuhatta...

— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.

— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.

Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia...

— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.

— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen

elämällään ei olisi mitään päämäärää... Hänellä ei ole lapsia.

Mies päätti:

— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa

parisilaista jumalanäidin kuvaa...

Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä

käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi.

Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan

miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi

Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy

kulmakarvojen välissä syveni.

Mies virkkoi:

Tähdet lentelevät.

Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:

— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun

tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin

tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu... Katsokaas tuossa

taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!

Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin

rastiin, ja lausui verkalleen:

— Lausua toivomus... niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina

jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.

Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä,

että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.

Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:

— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi

täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa

asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja

että heistä tulisi hyviä ihmisiä.

— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.

— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.

— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin

tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se

sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle,

korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.

Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui

leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän

virkkoi leikillisesti:

— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin

olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää.

Sitte hän lisäsi:

— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?

Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:

— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa

hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen

sydämen saisin omakseni...

Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:

Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni...

Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen

sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin

käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.

Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:

— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?

Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden

karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.

— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi

terveeksi... Eikö hän sitte ole terve?

— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.

— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?

— On jotakin vikaa rinnassa.

— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?

— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt

ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja

auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän

mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä

aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.

— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski,

— kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan

vieressä... Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.

Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se

tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja

että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa,

ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.

Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että

hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:

— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja

siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää

mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla

semmoisia täällä oli... Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara

huomautti:

— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.

— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö

mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita

ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.

He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden

latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti

soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta

äkkiä vaikenivat.

— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.

Przyjemski vastasi:

— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme

yhdessä.

— Vai soitatteko Tekin?

— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.

Pidättekö soitosta?

Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät

heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo

taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.

Klaara vastasi hiljaa:

— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.

— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?

— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari

kolme kertaa tuttavien luona.

— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut

soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman

musiikkia?

Klaara myhäili.

— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?

— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta,

varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.

— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.

Przyjemski katsahti ylöspäin.

— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.

— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella,

tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?

— Kyllä näin... Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».

Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa

näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista

soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!

Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:

Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla... Mutta Klaara keskeytti,

sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka

yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja

säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.

Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.

— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa

toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on

jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin.

Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?

— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.

— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi

minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.

Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin

muistellen runoa.

Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi

sametinhieno ääni, lausuen:

Sä olet niinkuin kukka,

niin kuulas kaunoinen;

Kun katson kasvois, murhe

mun hiipii mielehen.

Ma taivaalt’ anon, että

sois kaikkivaltias

sun saastumatta olla

noin kaunis, kuulakas.

Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja

painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:

— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme

Teille.

Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten

varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma

taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta.

Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen

puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka

nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.