Pitkäperjantai. — 5:des ahti.
Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille,
jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä.
Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin
mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt
meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on
Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.
Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen
kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo,
korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?
Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten?
Se on meillä ikäänkuin verissä.
Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä
hyvin ymmärtää.
Vastaan kysymykseesi.
Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen
vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.
Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos
kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään
asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt
toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa
aina luottaa.
Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin
osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa
näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.
Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme
sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan
osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.
Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli
niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon
huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.
Kuinka olisi nyt voinut käydä?
Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata
luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko
elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada
tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien
tuskien runtelemana!»
Mikä seuraus siitä olisi ollut?
Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut
ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu
mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa
kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse
päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen
jäljessä.
Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin
yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään,
minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii
äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen
kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin
hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: _Jumalaan_. Jos
koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin
ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi
minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun
puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni.
Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni
on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se
on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta
kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»
Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan
kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä
ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä
väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin
kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas
poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä
autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan
sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne
laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»
Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha.
Hän oli päässyt perille. Niin ... todellakin hänen korviinsa kantautui
ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua,
jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta
tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli
paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun
käsiisi minä annan henkeni!»
_Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä._
Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee
sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta
oli lunastettu.
Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan
rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa.
Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä.
Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti
siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen
kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen
näköinen.
Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden
edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.
Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi
kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin... miksen sanoisi: synnistä.
Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.
Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun
menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen
ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin
olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty!
Amen.