Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.
Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen
elämään.
Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman
jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää
kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen
tulee ikuinen yö ja pimeys.
Tyydyttääkö tämä meitä?
Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.
Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo
häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain
luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja
hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen
rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen
kärsimyksensä ovat liian suuret.
Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä
ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan?
Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, —
tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä
viettänyt?
Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin
ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan
tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja
kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu
olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on
elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä
meitä.
Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori
ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita,
monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi
hänen toivorikkaan elämänsä.
Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki
kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei
— nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein
kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne
eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme
jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa
sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon
iankaikkiseen elämään.
Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.
Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa
turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän
ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut
pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä
vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan
mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, —
olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.
Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden
päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia
hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei
niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se
nousi pääsiäisaamuna.
Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.
Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä.
Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä
ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä
kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.
Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein
ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti
ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan
myös jokaiselle, joka häneen uskoo.
Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan
kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni
kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin
odottaa omaa kuolemaamme.
Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole
meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt
tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka
matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.
Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme,
että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita
ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa
pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme
päättäneet _kestää_ ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä
avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi
ponnistelemme.
Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen,
että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon
Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.