Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.
Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt
opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja
sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.
Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun
kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat,
kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle
pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut
juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt
muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen
ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen
kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut
syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»
Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta
ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka
lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja
lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.»
Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen
kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa
merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen,
sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa
tämän maan päällä.
Sillä se on _ihme_, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin
kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki
muuttuu ja häviää.
Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon
tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut.
Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet
ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän
asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja
kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus
siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi
raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon.
»Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni...» Nuo sanat lausuttiin
jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen
armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat
polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.
Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme
elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet
omaa elämääsi... lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka
paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi
aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei
silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja
vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.
Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit,
alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet —
puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on
siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa
samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu,
kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei
puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että
kielikin on muuttanut muotoaan.
Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon
voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana.
Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten
alainen.
Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna
merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan?
Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta _vanhuutta_ kohtaan,
niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta
ansaitsee kunnioituksemme.
Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä
olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja,
esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme
voida rahassa arvostella.
Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen.
Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman
tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys,
kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.
Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on
— siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää
huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan
vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita
puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan
joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on
hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä.
Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme.
Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen
esineeseen syventyä. Amen.