Kynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.
Tuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä
omituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.
Sillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja
kyyneleitä.
Kuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?
Ihmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?
Sotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin
täällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on
Jeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?
Ja kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi
virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»
Eiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein
suloisimmalta?
Varmasti.
Tältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään
katsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.
Jumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut
ennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan.
Mutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä
päivään hänen pelastustansa!»
Ja siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja
auttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin
mullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu
huuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin
luulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»
Mikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja
rohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta
kertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut
ja koeteltu mies.
Sellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut
elämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta
todistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa
Herralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.»
Se on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella
toivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa
ja rohkeutta.
Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän
on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet
niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa
kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies
sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä
nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että
Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun
me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska
meillä ei ole sitä aina ollut.
Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa
kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään
jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla
kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon
saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin
astua täältä kirkosta ulos.
Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa
edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan
apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen
pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta
sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»
Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko
maan. Amen.