Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.
Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen
laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka
ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.
Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme
tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli
kärsimyksen mies.
Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim.
yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät
hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä
ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa
missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan
linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä
kallistaisi.»
Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.
Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän
rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.
Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa.
»Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa
maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon
hedelmää».
Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä
miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli
siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.
Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen
oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän
saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me
tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin
paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden
toteutumisessa näemme oman Eedenimme.
Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että
omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen
köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa
horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.
Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto
rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän
saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä
tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät,
joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet;
ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut,
on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena
puristanut, on iäksi kylmennyt.
Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on
astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen,
pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.
On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan
apua se ei käy.
Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi
maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä
pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa
meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.
Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.
Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: _Per
crucem ad lucem_ s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää
paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta
saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme
Jumalan avulla.
On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista
sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:
»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin teki
sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.
Niin tahdomme mekin tehdä.
Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen
esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon
tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy.
Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui.
Sillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet
verille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan,
jäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä.
Me kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon
tien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa
meitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että
hänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää
tähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.»
Ja siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä
auttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla
oli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin
veren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän
auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien
joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja
varmemmin. Amen.