Seksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.
Vaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan,
ennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät
kevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja
kasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.
Mutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava
kovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja
orjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää
maata.
»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet
olemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä
saarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on
kallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on
Jumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.
Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin
kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi.
Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo
jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat
ja söivät sen.
Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä.
Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta
pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi
varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.
Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti
kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin
kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi,
että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat
siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään
muistettavaa?
Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen
idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura,
joka sen kyntää?
Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia,
jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin.
Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.
Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa
ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee
helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin.
Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella.
Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen!
Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki
unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan
kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja
käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat
ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä
ei ole »juurta». Siinä syy.
Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa
kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne
kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.
Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat
päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja
lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta
odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista.
Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja
oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat
kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli?
Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle
hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia,
rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta
rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole
minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.
Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän
murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen
alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se
valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti
ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja
nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava,
sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät:
»Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta
ikuisesta levosta, rauhan maasta... Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne
vienee...? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat
kuulla, hän kuulkoon!»
Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa
satakertaisen sadon.
Ja mitä sanomme lopuksi.
Sanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi,
Jeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi,
Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia
eksyneitä, meitä ja muita! Amen.