Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.
Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta
hautaan kestää tämä kilpailu.
En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko
hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi
sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen
meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan.
Saammeko me voittopalkinnon?
Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin
kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä
siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi
kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan
yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia
kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin
hän, jotta sen saavuttaisitte.»
Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen.
Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen
ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada
tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän
alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada
voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen
elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä
katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.
Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.
Mistä on tässä kilpailussa kysymys?
Sielun pelastuksesta.
Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä.
Sielu... pelastus... sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena
puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden
toisensa jälkeen?
Olen sitä mieltä, että siitä sekä _sopii_ että _tulee_ puhua. Sillä
tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät
voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?
Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa
sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.
Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää
viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet
koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on
kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja
lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu
määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.
Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.
Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.
Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten
kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä,
varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen
mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman
huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.
Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan:
miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä
ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä
pohditaan näitä kysymyksiä.
Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää.
He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän
kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen
kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa.
»Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo
Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.
Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus.
Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi,
ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin
tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on
siis välttämätön.
Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä
yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää
kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.
Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä
olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin
pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt
mainetta suuren maailman kilpakentillä.
Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin
maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki
pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka
voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva
vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää.
Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»... he tosin
saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.