Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.
»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän
lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota
kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo,
että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää
huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.
Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä
galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja
toista.
Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?
He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän
pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen
turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin
koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika
sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli
seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.
Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin.
Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi
järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi
häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin
tahollaan ja olivat tyytyväisiä.
Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he
viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut
alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen
poikansa kehto.
On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta
syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet
talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin
taivaallisiin asuntoihinsa.
Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi
tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef
höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä
asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.
Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi
hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.
Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen
syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on
lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä
istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme
muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt
on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika.
Millä mielellä alamme sen?
Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään
pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan?
Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä
kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta
ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu
olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä
keskellä arkielämän aherteluakin.
Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt
jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?
Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana,
joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään
talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti
kaihomielin.
Mistä johtuu tuo kaihomieli?
Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen
levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa
on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä
siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä
kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei
elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.
Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin
mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.
»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut
eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»
En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se
tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että
tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan
ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa
sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.
Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos
sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää
luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää
luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin
harmaalta ja painostavalta.»
Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.
Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi,
johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin...
onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan
arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»
Se on kyllä totta.
Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta
työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.
Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos
heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt
hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he
kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan
oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.
Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos
sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus.
Amen.