Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.
Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?»
En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi
eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi
lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.
Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo
monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat
näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.
Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan
tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi
ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin
sanoa: peloittavan rauhallisesti.
»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»
Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin
erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen
tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole
taistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan
alistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka
melkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.
Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen,
jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus
kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy
aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen
sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.
Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella
jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan
kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän
ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä,
mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen
huomiota.
Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa
huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut
ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän
oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus;
sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman
sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä
sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan
sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita
tapaamme hänen lähetyskirjeistään.
Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä
yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.
Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä
Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli
vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin
julistamiseen.
Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa
tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja
ottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui
maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset
nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa.
Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta,
millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät
apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä
jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa
tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa
valmiit!»
Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he
yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas
toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim.
Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien
ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset
luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki
ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin
toimittamista... jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa
puhuttelematta. Totisesti... sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me
kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka
hänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden
entinen tuli, kun hän jatkaa: »... jotta Jeesuksen elämäkin tulisi
meidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä
taas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää,
ystäväni... älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä
löydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu...
Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja
uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen
ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä
uudistuu», hän sanoo vain.
Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen
jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan,
niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä
heidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa
mukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei
käsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi
kirkon hyväksi.
Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi
näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso... tämä meidän jokapäiväinen
työmme... tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me
katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset
ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.