Halleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat
asunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien
Köhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat
kuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een,
toisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin --
voimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä
persoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin
s.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä
oli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin
Leipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä
käymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa.
Marburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan
toht. Radeen, Jenassa "ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia
olen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta
pätevän maailmankatsomuksen", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut
tavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea "mitä
sydämellisintä kohtelua" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti
Berliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä
Stettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen.
Berlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja -- professorien Kaftanin,
Ad. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin
-- sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä
kuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun
pahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua,
eikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona.
Luonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä
yleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan
saanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että
hän Hallesta kirjoitti: "Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa,
etten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä
tulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta
ikäänkuin minä olisin hänen isänsä." Ingman seurasi Kihlmania myöskin
laivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol.
Tidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan
teologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta
matkalta.]
* * * * *
Haava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani
hitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta
kävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen.
Kumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899
ja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen:
niin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut
Saksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen
syynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen
yksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on,
että tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi,
joksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni
vanhuus muistin heikkenemisessä. "Sattuu", kirjoittaa Kihlman itse
tammikuulla 1900 von Rohdenille, "etten muista tavallisimpia nimiä
tai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni
sen omakseni."
Vastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla
1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa
hän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä
puheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun
teollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa
hänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista
tehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi,
erityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien
kirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan.
Eikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin
ollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti
esiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa
Ateneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran
perustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet,
joita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään.
Samoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen
Fennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa
mukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko
Forsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies
(R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan
ansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan
koulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas
oli täysissä hengenvoimissa ja moitti "ylellistä kristinuskoa, joka
ei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est
alienum". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin
rautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei
huomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman
prameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve
oli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli
saavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja
puhdassydämisyyttään. "En voi ajatella häntä, tuntematta olevani
suuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin
pieneksi verrattuna tähän suureen mieheen." -- Osaksi samoja
sanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän
-- kiitollisena tekijälle, Th. Reinille -- luki kaksikin kertaa.
Hän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää,
mitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä
kiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa,
että vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.
Vaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa
mukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin
ja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä
syventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet
Oswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi
tämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta
1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että
Kihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään
ole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä,
joissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi
hänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain
muistiin: (12/2) "Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin
ajatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten.
Sancta simplicitas." -- (16/2) "Jatkanut kirjeitteni lukemista.
Kirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta
pidättäytyväinen arvosteluissaan." -- (18/2) "Kirjeiden lukeminen
mielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni." Luettuaan
ystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli
vanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika
Fabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) "Kuinka paljon lapsellista
ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat
niiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme." -- (3/3) "Mieltä
kuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin
semmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon
kautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen
alku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden
mieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut
mieltäni."
[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä,
koska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen
v. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: "Olen viihtynyt aika hyvin
täällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei
omatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani
toisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla
ollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta
tuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi
kauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa
minua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua
ja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun
nähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut
sisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman
rakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta
pahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka
kauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on
ilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla.
On ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni
Jumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut
niin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei
työnnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle
tunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän
saakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala
armahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua
ja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa
Jumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei
sentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen."]
[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]
["Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli
kasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa."]
["Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen
epätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko
minusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli
olla?"]
[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]
["Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan,
että me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle
ja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän
tie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta,
saadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja
kurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on
vertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset
aiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta
senvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että
harrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme
tahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan
edessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme
tahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla
miekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan,
tulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu
työntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut
pyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä
anna toiselle kunniatani. Es. 42:8."]
["Todella kuvaavaa."]
Sinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain
vaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila,
[Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin
tällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.]
ja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on
uskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet
tavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli
tämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana
oli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja
antanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli
hän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan
ja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen.
Angelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen
ensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan
jonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet
olivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli,
niinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin
järkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa
näyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.
Kuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä
kirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen
kirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze
-- johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman
jo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä
vastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui
uskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella
lukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta
["Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi." Christliche
Welt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut
teesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia
tehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: "Ja kumminkin on teologinen
ja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea
toivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä,
Jumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla
nousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen
semmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi
näin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut
joukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani
niitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja
typeryyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina
(svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta
toimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842
(!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta
kutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun
nyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia
(Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!"
Toiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä
ajallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon
miehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten
hän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin
ollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa
Jumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia
verrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. -- Reischlen
suurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4)
merkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että _tunteemme_ ei ole
kristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä
kokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen _ilman_, jopa vastoin sitä
mitä näki ja tunsi. Pelastuksen _tunne_ on erilainen eri ihmisissä
ja on se kyllä _osaksi_ uskomme voimassa, mutta _vain osaksi_:
missä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu
Jumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta
(Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. -- Kirjeensä mukana
Reischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan
luentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: "Olen täynnä
kiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä."
Tästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä
yksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut
ja tärkeä.
* * * * *
Keväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää
unohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti
valokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs.
Sama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta
1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle
opettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi.
Sen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä
mainittuun "kenraalitarkastukseen": "Kummallista: minä elän
syyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että
Kihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa,
johon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai
sanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että
hän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa.
-- Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman
vanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi.
Kerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä
hengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla
auskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?'
Kun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty
ja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi
hän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on
aina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.']
ja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia
hyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava
tuosta ajasta? Onko _minun_ vai _heidän_ arvostelunsa oikea? Eihän
toimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna
jumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja
tuskaa sydämessäni." -- Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n
kokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen
hopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi.
"Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!" todistaa lahjan saaja.
Suomalainen laulujuhla Helsingissä 18 -- 20 pnä kesäk. tuotti
Kihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten
kaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän
kirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta
konsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka.
"Suurenmoista!" hän huudahtaa, "kaikkialla maassamme harjoitetaan
laulua ja soitantoa. -- Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea
erota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä
juhla olikin jotain erinomaista."
Lyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla,
kun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin
viralliseksi.
Kihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin
määrin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) "Raskasta on
aloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä."
-- (30/6) "Ylen vaikea on pysyä rohkeana." -- (3/7) "Valtiollinen
maailma pimeämpi kuin koskaan ennen." Mutta silti hän pitää kiinni
entisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse
senaattia: hän "ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu"
syystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen
hän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien
eroamista -- se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat
epäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.
Näihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka
aiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän
kirjoittaa: "Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut
Turussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen
luonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!" --
Kuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on
meillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin
Göttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja
Erkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut
muistiin käynnin ja sanoo vieraasta: "tavattoman vilkasluontoinen ja
monipuolinen nuori mies", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut
pitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin,
lisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.
Epäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan
ymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes
neljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset
muistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä
harvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.
Syksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois
pappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys,
vaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille
selittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän
ymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. "Minulla oli
niistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta,
ilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää." -- Edelleen
mainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla
luki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums
ja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman
viehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti:
"Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein
olento, joka on _kaiken_ alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä,
oikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen
(praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun
tulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä
löytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. -- Miten monta ihanaa
kohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:
"Nun weiss und glaub' ich's feste,
Ich ruhm's auch ohne Scheu,
Dass Gott, der Höchst' und Beste,
Mein Freund und Vater sei,
Und dass in allen Fällen
Er mir zur Rechten steh'
Und dämpfe Sturm und Wellen
Und was mir bringet weh."
[Nyt tiedän, uskon varmaan
ja riemuin todistan:
Isäni, ystäväni
on Herra taivahan.
Hän elon kohtaloissa
mua hoivaa, vartioi,
asettaa ajan aallot
ja huolet häätää voi.
Suom. Ilta Koskimies.]
Mitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan
suuresti herättämään Kihlmanin osanottoa -- olihan hän ollut
sukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran
laajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon
hän arvostelee sitä sanoilla: "Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen".
Toisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: "Minulle mielenkiintoinen
teos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun
ansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä
Sinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!" --
Kevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden
voimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin
tarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty,
"kaipauksella" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi
v:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä
luopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli
hoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä
vuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902
kieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta,
mutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään
tammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston
jäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa
16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien
hypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun
hallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli
hän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen
etevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla
odottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen.
Kihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin
jäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut,
päätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan
puheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen
ja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä
vilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.