asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan,
päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin
tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään
asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain
tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon
maa parkaamme ja kansaamme!" -- Lokak. 10 p:nä tuli uusi
kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa
oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin
määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari
ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä
hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa
toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! --
Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin
uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon
isänmaatamme!" -- Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus
(hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden
asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä
kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys
vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en
tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme
kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei
kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat
hyvyyttä." -- Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista
perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus
seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi
kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien
päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta
tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista.
Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa
ja vastoinkäymisessä. _Lopulta_ Sinä kuitenkin autat niitä, jotka
Sinuun luottavat." -- Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin
kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko
oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui
allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti
ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin
senaattoreille.
Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että
senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla
kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se
ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja
anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi
ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista.
Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että
julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli
saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin
kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan,
sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee
täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä
helmik. -- Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta
merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain
turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta
mikä on tehtävämme? -- Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka
hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken
tehtävä?"
Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä,
koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa
oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan
juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä.
Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat
mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat
näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut,
sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa.
"Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei
tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". -- Yhtä vähän
piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska
hän ei enää ollut valtiopäivämies. --
"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni
Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä
ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen
tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun
vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen
tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan.
Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan
itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni?
Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen
täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin
epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta
luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja
päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä
uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin,
Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin
tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan
kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on
tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet
varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä,
tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi
menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä
tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä
oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan
tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä
epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa.
Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo,
koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä,
että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen
raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei
saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä
pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä,
Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja
pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä
voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja
toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta:
"Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein
toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin
taloudellinen häviö uhkasi.]
"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on
Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin
johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset
mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat
aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei
kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta
pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm
I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi
taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan.
Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet
esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta.
Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti
täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella
sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana
rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä
päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää
semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa
huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä
löydämme voimaa siihen?"
"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä
historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut
häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868!
Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui
kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka
niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan.
(Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat
köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät
taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä
heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa
nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita
kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen
keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa
kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin
antautua heikolle. Ihmeellistä! -- Edelleen: halpa saksalainen
munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta
katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja
kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan
epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547
Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee
apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko
ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä
elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla
huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta
on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa
vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen
kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta
kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko
luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla
on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun
vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan
joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei,
sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas
Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta
lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten
keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on
oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme.
Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa
Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon
pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi
tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen
sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me
saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan
määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme,
jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni
tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev.
19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus
ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et
puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla
on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi
mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.'
Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä.
Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis
uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt
Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme:
'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme,
joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä
pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät
todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon
ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta
me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet
sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan
valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib,
Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn,
das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole
helposti opittu." --
Kuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: "Vanha ystäväsi
Alfred", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä
mielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se
helpotti hänen sydäntään. "Olen sen kautta joissakin määrin
palauttanut rauhani", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2),
"olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni
kaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. -- Ei
ulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on
minusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in
ipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus
ei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän
rohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy
työssä joka paikalla. -- Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon
kallisarvoisia ohjeita." --
Kuri nyt tunnemme Kihlmanin "aseman", ei ole vaikea ymmärtää,
että hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin
hän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka
muka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty
kissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): "Ihmiset
arvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista,
mutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä,
niin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että
askaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä,
sen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä
tulee tehdä." -- Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta
satoine tuhansine allekirjoituksilleen. "Ei, ei meidän pidä
toivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt
olemme vasta _alkaneet_ maistaa katkeraa maljaa." Samoin hänestä
joukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota
hän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta
anomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin
ollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion
pois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja
kärsivällisyyden ylläpitämisestä.
Ennenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein
näihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut
yksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän
päätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle
helpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin
jalkakäytävällä ("Finnspången"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään
ja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten
teki pitempiäkin kävelyjä.
Keväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän
suorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä
eri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta
väsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin,
kumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen
aina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin
valtiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee
ehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai,
kun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta
kysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka
vaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: "Minulla ei ole tapana surra
onnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut." --
Harvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama
ja julkaisema "Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä".
[Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.]
Häneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä
kuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi
kansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan,
ja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl
Pietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan
hän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella
sisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava.
Loppupäätelmä kuuluu näin: "Kristinuskon totuus pysyy tosin
kaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma,
jossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa
(ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen,
niin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin
muutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa
suhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad
gestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen
todella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä
huomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin.
Semmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa,
se oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta
juuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan
lopulla."
* * * * *
Kuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt
74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan
viimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen
Saksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat
muistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin
teologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan
oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa
olisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa
teologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi
saanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan
avustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen
matkustaa yksin.
Lauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla
ja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin
matkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin
kautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen
hyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin
viehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella
hän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän
elämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan
merkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen,
vaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä
yhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät
näet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja
sieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit
luennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä
järjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät
itsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon
aikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä
ystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme
hartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin,
Häringin ja Heglerin luennoilla. "Jotenkin outo ilmiö mahdan minä
olla", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, "kun minä, vanha mies,
istun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin
jälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon."
Tübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. "Ei enää joka aamu
kadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita
avonaisilla paikoilla." Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen:
kaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli
tallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään.
Nykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin
jälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin
kunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää
hyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat
nykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen
puoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin
ylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. "Olin jo ennestään
hänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan.
Eikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava,
myötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty."
Häring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta
Kihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan,
oli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka
paljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin
muutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella
myötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli
heille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on
itsestään ymmärrettävää. -- Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi,
todistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6):
"Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof.
Gottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen
illan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia
miellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä
dogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof.
Hegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä
suurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä
kristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka
tekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi
olla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa,
kuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi
eletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää
luonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja
hallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään
salaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että
se, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli,
semmoinen on Jumala. -- Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan),
jossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu
puhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä,
ihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta,
på hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes
sjelf, kommer allt an.)" -- Kumminkin kertovat matkatoverit, että
Kihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin
luennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin
historiallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).