ennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt
kyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti
hän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute
kävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi
eksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä
erehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli
toisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin
vähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa,
missä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin
tarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä
katsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi,
kuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti
onnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset,
niinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja
Bobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan
"kauheaa!" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta
hajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset.
erimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla
1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan
päälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut
asiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko
mentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä:
"Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme)
oikein hyödylliseksi!" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa
määrässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa
todellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna
onnena kuin valitettavana asianhaarana.
Päiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan
supistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin
aineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee
muistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun -- siis seuraa luonnon elämää,
johon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän,
milloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka
Rulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898
ostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan
oli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten
kesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin
joku hänen erillään asuvista pojistaan -- nuorin, Lennart, yksin
asui viime aikoina isän ja äidin luona -- taikka Hanna lapsineen
käy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen
kesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa,
ja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan
toisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat
huomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä
elokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan
tunnustuksen: "Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan
kanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin
saada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle
ymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis:
Jumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan
nauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta
rakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt
rikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla
onnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin
joskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala
on sitä siunannut." -- Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta
tottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien
asioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin
yhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa
romahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa
ja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä
oikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella
mainitsee sen päiväkirjassaan. -- Lukemisesta Kihlman ei myöskään
luopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet
siihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: "En ole jaksanut
lukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla." Ja viimeisinä aikoina
hän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan
selailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä
keveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin
Hirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei
kuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen
harrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja
teologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen
historiallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens
oli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut
kaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet
teokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn "Maailmanmarkkinat"
y.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen
varsinkin "Hermann ja Dorothea'n" korkealle), Wielandia, Herderiä
y.m. klassikoita. Claudiuksen "Wandsbecker Booten" oli oikea
lempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. --
Historiallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen
historia, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia,
Alankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin
Vallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las
Cases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin
muistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää
musiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen.
["Huvien kontto" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina
1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun
(4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin,
Ida Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran,
Merikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2
kertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli
Lindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa
(Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä.
Keväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén
jousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja "Christus"-oratorion
(2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman
nähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit,
joissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan
klassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja "isä" Haydn
Kihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen
kestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja,
johon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä
tavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua
hänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona
(18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan
-- viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman -- huolimatta
siitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa.
Uudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua
vastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni
hän sinne "vanhain rakkaiden virsien" vuoksi, eikä saarnan tähden,
sillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.
Näin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa
oli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys
elämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä
kyllänsä saanut. "Olen niin väsynyt elämään", lausui hän eri kerroin
omaisilleen. Hän oli tullut "levolliseen ikään", missä Abrahamin
sanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli
voitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää
kyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin
lauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille:
"Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika
ja olet tuottanut minulle paljon iloa."
Toukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä
hän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut
Marjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis
entiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään,
jolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli
hän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald
oli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan
viimeisen edellisenä päivänä on merkitty: "Tänään en ole ollut oikein
terve."
Parina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän
joko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen
tähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus,
jota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että
jotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta
jäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.
Vaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla
olevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan
kaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa,
jälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna
taas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad
-- viime vuosien perhelääkäri -- selitti, että taudinoireet johtuivat
vanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas
määrättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle
hänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät,
milloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä
välinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja
väsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut
ruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla
rauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan
viikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne
pahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja
ilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä
virkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä
heinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää
mitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut.
Hengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin
huomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän
vaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa
huoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet.
Vainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon
kamppausta, oli täyttynyt.
Samoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne
olivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää
suurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista.
Kihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk.
vaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli
edellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti
ruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä
oli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi
omaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet
rakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. --
Hilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko,
että hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän
kuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen,
sielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti
vaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana
ja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14
p:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet
tajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti
kuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5
kuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi
toht. Glöckner.
* * * * *
Jos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä,
ei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä
Alfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa
ihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä
kertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä,
että jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen,
toisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin
tekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen
sallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen
hahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen
kunnioitusta ja rakkautta.
Kun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän
itseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä,
että hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn
suunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja
onnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään
varsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä
elämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti
asian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei
sattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen
elämäntoimintansa ja kohtalonsa.
Ainoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä,
henkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät
meille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä
antaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen
liikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet
rajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän
aikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut
tulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä.
Olen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta
kuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi
itsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin
tiedoissa olevan vertaistensa edellä.
Muutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta
pian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään
julistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan,
vaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet
ulkomaille "etsimään kristityitä". Semmoisen hän löysi J. T.
Beckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla
järjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena
vakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi
kotimaahan.
Jos ulkonaiset vaikutukset ja olosuhteet olisivat olleet määräävinä
Kihlmanin elämässä, olisi hän kai nyt ensimmäisenä raamatullisen
suunnan edustajana Suomessa alkanut levittää uutta totuuttaan,
mutta sen sijaan seurasi pitkä ajanjakso (1852-66), jolloin hän
tavan mukaan vain pyynnöstä ystävilleen ja tuttavilleen lainasi
Beckin saarnoja ja kirjoja tyytyen itse toimimaan kielenopettajana.
Kuinka on tämä selitettävissä? Ainoastaan niin, että muistamme
hänen luontaisen sulkeutuneisuutensa, varovaisuutensa --
"hitautensa". Eihän ihminen pääse irti itsestään. Toinen asia on
se, että tämäkin aika oli ylen tärkeä hänen kehitykselleen. Hän
oppi mielenkiinnolla seuraamaan maan ja kansan asioita, hän niin
sanoakseni harjoitteli liikemiehenä, hän keräsi kokemusta opettajana,
sanalla sanoen luopumatta uskonnollisuudestaan hän kehittyi avo- ja
teräväsilmäiseksi kansalaiseksi, ihmiseksi, jolle ei mikään
inhimillinen ollut vierasta, jos hän vastoin luontoansa olisi
ruvennut beckiläisyyden apostoliksi, niin häntä varmaankaan ei olisi
kutsuttu normaalikoulun yliopettajaksi eikä myöskään valittu suuren
Tampereen yhtiön johtokuntaan, mutta kun hän itselleen uskollisena
kehittyi kehittymistään niinkuin sanottiin, ei ole ihme että kutsu
hänelle lähetettiin Helsingistä ja että hänen kykynsä otettiin
huomioon Tampereellakin.
Kun Kihlman sittemmin suurenmoisesti menestyi toiselta puolen
pedagogina s.o. uskonnonopettajana ja myöskin maan etevimmän
oppilaitoksen johtajana ja toiselta puolen liikemiehenä, voitokkaasti
suoriutuen vaikeuksista, jotka uhkasivat viedä hänen johtamansa
liikkeen häviöön ja hänet itsensäkin taloudelliseen perikatoon, niin
kyllä selitys siihenkin on hänen luonteenlaadussaan. Ilman alati,
valpasta velvollisuudentuntoansa, ilman verratonta työintoansa,
ilman tahtonsa lujuutta, ilman henkisten ja ruumiillisten voimiensa
sitkeyttä olisi hän monta kertaa ollut hukassa. Ja kun Kihlman
edelleen valtiopäivämiehenäkin toimi niin menestyksellisesti, että
hän kahdeksassa säätykokouksessa kuului säätynsä ensimmäisiin ja
saavutti kunnioitusta laajalti sen piirin ulkopuolellakin, niin eihän
se johtunut muusta kuin siitä, että hänet tunnettiin mieheksi, joka
ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa kanssa, jonka isänmaanrakkaus oli
horjumaton ja jolla kansanedustajana ei ollut muuta johtotähteä kuin
kansan paras.
Entäs mikä antoi rikasta sisällystä ja onnea hänen sisälliselle
elämälleen, hänen perhe-elämälleen ja sille iltakaudelle, jonka
hän täysin palvelleena vietti rauhallisessa kodissa? Eihän sekään
johtunut muusta kuin hänen hengen- ja luonteenlaadustaan, hänen
uskollisuudestaan ihanteilleen. Hänen uupumattoman työnsä päämääränä
ei koskaan ollut oma nautinto, oma etu, vaan hän harrasti alati
omaistensa, oppilaidensa, kansansa, sanalla sanoen lähimmäisensä
hyvää; siitä tuli sisäinen tyydytys, onnen tunto. Jopa ajatteli hän
toisten hyvää totuudenetsinnässäänkin, joka kesti viimeiseen asti.
Kun hän näet ihmetteli, että Jumala pitkämielisyydessään oli antanut
hänen elää niin kauan, hän käsitti sen armonosoitukseksi, jonka
tarkoituksena oli, että hän yhä saisi edistyä tiedossa ja totuudessa
omaksi ja toisten hyväksi ("elän tullakseni itse vapaaksi ja
tehdäkseni toisia vapaiksi", hän kerran lausui). Todella ihmeellinen
olikin hänen henkensä joustavuus: 70 vuotta täytettyään pystyi hän
vielä monessa tärkeässä kohdassa, vapautumalla ennakkoluuloista,
laajentamaan, uudistamaan uskonnollista katsantotapaansa. Tällainen
sisällisen elämän virkeys lähentelee ihanteellisuutta.
Kihlmanissa oli jotakin alkuvoimaista, jopa siinä määrässä, että
luulisi sen riittäneen suurmiehelle. Hänelle ei kuitenkaan sallittu
semmoista tehtävää, jonka suorittajana hän olisi suurmieheksi
kohonnut. Aikansa merkkimiehiä hän kumminkin oli. Hän oli harvinaisen
eheä luonne aikakautena, jolloin sisällistä rikkinäisyyttä, tahdon
lujuuden ja pyrkimyksen puhtauden puutetta on pidetty miltei yleisenä
ihmisten tunnusmerkkinä. Hän oli tavattoman vapaa sovinnaisuudesta,
joka litistää aikamme ihmiset niin tasapintaisiksi. Asettaen totuuden
yli kaiken hän teki voitavansa ei ainoastaan taukoamattomassa
harrastuksessa syventääkseen ja kirkastaakseen sitä uskonnolliseen
elämäänsä nähden, vaan myöskin noudattaakseen ja toteuttaakseen sitä
ihmisten kesken, ja niin oli hän todella yksi niitä, joille Vapahtaja
sanoi: Te olette maan suola.