satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta
käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli
syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa,
joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä
ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin
opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin
muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen
uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun
keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita
edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. -- Vaikka
tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan,
viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei
suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan
päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta
metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä
hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu
tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja
eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia
sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen
opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut
platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin
raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu
jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden
historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta
perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän
esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin
perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan
Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala
armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä
ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi)
ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä
lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa
ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen
vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan
puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä,
että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys
Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen
osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi
siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman
rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. --
Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die
Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen
Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle
kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki
harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton.
Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu
alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen.
Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen
kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.
Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin
sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit
aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa
kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa.
Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä
Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani",
s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä
hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi
Tukholmassa.
Näiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin
uskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta
viittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta,
jolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus
(31/1 1897): "Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun
virka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen
kehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan
päin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa.
Olen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä." [Eräässä toht. von
Rohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun _Die Geschichte der
deutschen Gemeinde in Helsingfors_ (Helsingfors 1914) ja jossa hän
puhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin
sanoin: "In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman
von Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und
seiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat."]
Ja mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä
vähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16
tuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: "Monessa kohden olen
vielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin
selvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha)
kristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on
sub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben
samoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä
y.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet
opintoni." --
Mutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille
kirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: --
Hän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden,
että hän ei muiden "modernien" tapaan anna vietellä itseään
mielenosoituksiin. "Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa." --
Edelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää,
jolla hänen mielestään on pysyvä arvo. "Ainoastaan yhtä lausetta en
voisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan
suurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle
elämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen
tuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden
keksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että
ainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että
totuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain
näennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche
Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä
tarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu
olisi voinut jäädä sikseen." --
Eräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka
tarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa:
"Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen
(landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p:nä yksistään
historiallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon
edustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen
mielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa,
vaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista
tiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli
kaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla
tykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta
sotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen
ollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat
liikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt
uteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat
mainehikkaampia miehiä. -- Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller
Güterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että
odotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa
asiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti
hämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin
tekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.'
Ensimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol.
kirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta
evank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se
esikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen
periaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa.
Hänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että
jälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja.
Johtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen.
Hänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia
evank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista,
mutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos
professorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa)
on laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä
on hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa
on roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa
Saksassa 19 vuosisadalla."
"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei
ainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan
myöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu
jo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin
on ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis:
kaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti,
ettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua
Deutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla
hyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa,
ettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista
puhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi
se käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti
kokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on
uskomatonta." -- Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu,
että hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus
kokonaan huomioonottamatta. "Totuus pakenee melua ja intohimoja."
"Täällä Suomessa", lausuu Kihlman vihdoin, "elämme jotenkin
naiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa
ovat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin
tietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi
selvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa
taistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun.
Olen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua
aikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä." -- --
Näistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti
oli eteenpäin pyrkiväin "uudenaikaisten" puolella, kuinka hän
kunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi
ahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta
toiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin
ennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä
taisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen
hän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä:
_yksinänsä_ hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on
ensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.
Ettei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään,
kuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa
seuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä
1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka
myöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa.
Silloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle
kristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen
saantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä
voimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan
kuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin
selvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole
odotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on
turva ja auttaja.
* * * * *
Syyskuun 25 p:nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat
(paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen
Kihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin
hyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat
kunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. "Minulle
annettiin hyvin suurta tunnustusta", luemme päiväkirjasta, "ja
katsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska
tiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni
sille useimmat päiväni ja tuntini." --
Kun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä
onnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle
hänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä
muodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista.
Tänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero
Järnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p:nä -- viimeinen istunto oli
20 p:nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin
muotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja
joka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta
meni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa.
Ainoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona
Kaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893
kuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias -- kenties piti
hän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja
avomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta,
jutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan.
Järnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin
määrin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa
hänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli
kuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta,
hän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla
kertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto ("olen aina
harrastanut selviä käsitteitä"). -- Sinä aikana, jolloin muotokuvaa
maalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y:n johtokuntaa oli
moitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin
oli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta,
hän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä
julkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti
puolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu
teologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän
erehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa
-- möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi
Kihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy:ssä,
jotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi
raittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi
osakkeet.]
* * * * *
Hämmästyttävä on se kirjojen paljous, jonka Kihlman näinä vuosina
itselleen tilasi Akateemisen kirjakaupan kautta. Marraskuulla 1897
hän m.m. tilasi prof. Julius Kaftanin (Berlin) vastailmestyneen
Dogmatiikan. Se saapui 10 p:nä jouluk., ja hän istui koko päivän
kotona lukien tätä Ritschlin oppilaan uutta teosta. Kirja kiinnittää
häntä sitten päivä päivältä aina tammikuun 16 p:ään 1898, jolloin hän
k:lo 12 yöllä merkitsee päiväkirjaansa: "Lukenut loppuun Kaftanin
dogmatiikan, tämän erinomaisen merkillisen ilmiön dogmatiikan
alalla, merkillisen erittäin sen vuoksi, että tekijä tekee täyttä
totta uskonpuhdistuksen periaatteesta kristillisestä uskosta.
Kaikki opinkappaleet suhtautetaan kristilliseen uskoon ja saavat
merkityksensä tästä suhteesta. Kaikki, joka on sopusoinnussa tämän
uskon kanssa, säilytetään, jonka vuoksi tätä dogmatiikkaa voitaisiin
eräässä merkityksessä sanoa suurimmassa määrässä vanhoilliseksi
(konservativ), jopa kirkollisesti vanhoilliseksi (esim. kaste- ja
vanhurskauttamisopissa actus forensis-toimena), mutta toiselta puolen
vapaamieliseksi s.o. epäkirkolliseksi, tekijä kun kuorena poistaa
paljon, jota on pidetty välttämättömänä oikeauskoisuudelle (huomaa
esim. suhde pyhään raamattuun, perisynti, kristologia, eskatologia).
-- Olisi mielenkiintoista kirjoittaa ilmoitus kirjasta, mutta se
olisi luettava vielä kerran ja mistä saada aikaa siihen? Tosiasia on,
että kirja puhuu omalletunnolle niin voimakkaasti kuin mikä tahansa
lukemani kirja. Se on korkeimmassa merkityksessä rakentava, samalla
kuin se on alasrepivä."
Vuoden lopulla oli Arthur Hjelt käynyt pyytämässä, että Kihlman
kirjoittaisi jotain Teol. aikakauskirjaan. Vastaus oli kielteinen,
mutta nyt kun hän oli täynnä Kaftanin kirjan vaikutelmia, päätti hän
kuitenkin kirjoittaa, ei varsinaista ilmoitusta, vaan selostuksen
teoksen alkupuolesta s.o. uskontoa, kristinuskoa, ilmestystä ja p.
raamattua koskevista periaatteellisista kysymyksistä. Tämä selostus,
joka jakaantuu neljään numeroon, on objektiivisen tarkka ilman
mitään arvostelua. Kumminkaan lukija ei epäile, että Kihlman yleensä
hyväksyi Kaftanin periaatteet, sillä lopussa hän kehoittaa ostamaan
kirjaa, kuitenkaan takaamatta, että johtopäätökset olivat "yhtä
hyväksyttävät kuin periaatteet". Vihdoin hän ilmaisee tuumivansa
jatkaa ja silloin myöskin ryhtyä kritiikkiin -- mutta se jäi
toteuttamatta. --
Edellisen yhteydessä pieni kuvaava piirre. -- Lydia Hällfors,
Kihlmanin vanha oppilas ja ystävä Pietarsaaren ja myöhemmiltäkin
ajoilta, oli tänä talvena käynyt Helsingissä. Vanhan tapansa
mukaan oli Kihlman puhunut hänen kanssaan uskonnollisista asioista
ja nähtävästi myöskin erinäisistä muuttuneista käsityksistään.
Epäilemättä Lydia silloin käsitti enoansa väärin, sillä palattuaan
Ouluun hän kirjoitti kirjeen, missä hän m.m. lausui: "Rakas eno, älä
mene pois Jeesuksesta Kristuksesta!" Siihen Kihlman vastasi: "En
ymmärrä sanojasi. Kun tiedän, etten ole semmoisella tiellä (nimittäin
poispäin Kristuksesta), koska täydestä vakaumuksestani pidän kiinni
siitä, että Jumala juuri Jeesuksessa on ilmaissut olentonsa, niin
että me Jeesuksessa voimme nähdä Jumalan, niin täytyy minun uskoa,
että Sinä olet väärin ymmärtänyt sanojani, ja koska minä toivon,
ettet Sinä ilman syytä ole levoton minun tähteni, niin kirjoitan
tämän Sinun itsesi takia." Tietysti kirjeenvaihto ei mitenkään
häirinnyt heidän ystävyyssuhdettaan. --
* * * * *
Keväällä 1898 tuli uuden talon rakennus valmiiksi, ja toukok. 30
p:nä tapahtui Kihlmanin kodin muutto. Itse työn aikana oli perhe
mielenkiinnolla seurannut sen edistystä. Ylijohto oli Oswaldilla,
mutta Kihlman itsekin saattoi usein pistäytyä työmaalla, sillä olihan
viimeinen vuokra-asunto, Kasarmikadun n:o 22, itäpuolella samaa
korttelia, jossa uusi talo nousi. Rakennus on 4-kerroksinen ja tuli
maksamaan noin 400,000 mk. Kihlman itse asettui 2:seen kerrokseen, ja
oli hän silloin niin virkeä, että hän juosten, niinkuin nuorukainen
("som en yngling"), sanoi hän itse, meni rappusia ylös uuteen
kotiinsa. Oswald sai myöskin heti asunnon perhetalon 3:nnessa
kerroksessa, mutta Henrik ja Lorenzo muuttivat sinne vasta myöhemmin.
Kesä vietettiin Rulluddilla. Hänen terveytensä pysyi hyvänä,
samalla kuin läheiset kuolemantapaukset muistuttivat hänelle elämän
epävakaisuutta. Kesäk. 14 p:nä "vanha ystävä", rovasti A. O. Törnudd,
joka sairaana oli tullut Helsinkiin ja tunsi kuoleman lähestyvän,
kutsui hänet luokseen hyvästijätölle; 29 p:nä hän kuoli. A. A.
Favorin taasen kuoli sydämenhalvaukseen 15 p:nä heinäk., ja vihdoin
16 p:nä lokak. arkkipiispa Renvall. Kunkin ystävän poismeno herätti
Kihlmanissa saman ajatuksen. "Piiri supistuu supistumistaan; pian olen
yksin jäljellä. Hyvä jumala! Minä kiitän Sinua, että olet antanut
minun elää parannuksekseni." Kun hän kuuli kerrottavan Favorinin
helposta kuolemasta, hän huudahti: "Jumala suokoon, että saisin
kuolla yhtä helposti."
[V. 1894 oli Kihlman tavannut Christh. Welt-lehdessä seuraavat
Em. Geibelin säkeet, jotka hän kirjoitti muistikirjaansa:]
[Eng und enger wird der Kreis
Täglich deiner Lieben,
Die im Jugendmorgenroth
Dir Geleit gegeben.
Ach, wie viele nahm der Tod,
Wie viel mehr das Leben.
Neue Freundschaft schliesst sich schwer
An des Winters Grenze,
Wurzeln treibt das Herz nicht mehr,
Wie dereinst im Lenze.]
Kihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen.
Uskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki
Carlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n.
Kun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän
kirjoittaa: "Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin
poistettu", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys
protestantismille'.
Lokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia
esti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä
vastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä
lupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä
lukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä
nimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi
viipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri
Ingman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa,
halusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon.
Tehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa,
mutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. -- Kipeä jalka ei
kuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua,
huomattiin että "oikea silmä, jolla minä luen" oli tulehtunut.
[Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas
näki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva
Kihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti
kädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää
hoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. "Minun
täytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua
omissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua
välttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Isonnuslasin avulla
hän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon
päästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä
ulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. --
* * * * *
Terveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se
ei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet
muistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta
lähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan
vaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme
itsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti
koskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka
luonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan
epätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan,
totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.