asettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin
komitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn
käsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen
päättyvää mietintöä lausui Kihlman: -- "Anomusehdotuksen ja
myöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme
on menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka
ovat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla
enemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus
vaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin
koulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun
elämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on,
joka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä
elämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v:sta 1870 saakka,
jolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi." Todistukseksi,
että niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä
selostamastamme vuosikertomuksesta v:lta 1874, ja päätti sitten:
"Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava
pelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat
asianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä,
ihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on
velvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen
toteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen,
ja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja
vastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on
päästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä
hyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja
työtänsä." Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.
Muistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota
ansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:
Kun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä
taholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla
sopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa,
piti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin,
vaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät
teokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. -- Kihlman oli
vanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden
avustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän
niiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja,
niinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne
lahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan
hoitamaan kunnan asioita. "Koulu voi olla käytännöllinen olematta
ammattikoulu." -- Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta
maalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että
kuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä
oli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän
pyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei
hyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä,
joka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä,
oli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon
ensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon
alkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta
käskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen
pitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman
myönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa
-- sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana
on näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi
alituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti,
että hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa
evankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja
oppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä,
että raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. -- Ohimennen sopinee
tässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859
oli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä.
[Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni -- 1 juli 1859, s.
129 ss.] --
Vihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja
Kihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen.
Porvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski
saman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion
kouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että
sivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten
kieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja
erittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat
osoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut,
että he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi
kysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän
yleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten
kanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman
katsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli
säädyn enemmistönkin mielipide. -- Yhtä vähän Kihlman ja sääty
hyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin
kaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. -- Sitä vastoin Kihlman
lämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille
myönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien
palkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet
edellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty
hyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. -- Juutalaiskysymyksessä
Kihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen
kielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita
Ranskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti
jo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että
juutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he
siirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita
että Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin
hän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen
vastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen
säätyjen puolelta.
Molemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää,
lukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän
sentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan
kävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että
hän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen
oikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin,
ja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän
puolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen
ja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi
Kihlman tyynesti toimivansa "ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan
harkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä". --
Mainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki
erään saksalaisen kirjoituksen "zionismista", suunnitelmasta,
että Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri
maista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. "Ylen
merkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut
julkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä." --
Tällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan
jäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle
uskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen
viimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.
Valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p:nä kesäk.
Niinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan,
vaan jäähyväispuheiden tulvaan: "Vahvaa imartelua yhdistettynä
kristillisiin korulauseihin." -- -- "Jos kristinusko olisi sanoissa,
niin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä
kristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta.
Mutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki -- en
tarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä." Kun hän
sitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli
pidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän
päiväkirjaansa: "Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät
maatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos
puhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta,
niin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty
pitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen."
* * * * *
Seurauksena ylempänä mainitusta piispa Råberghin käynnistä
Kihlmanin uskonnonopetustunnilla oli, että helmikuulla 1897
saapui kouluylihallitukselta normaalilyseon rehtorille kirjelmä,
missä kysyttiin, oliko ruotsalaisessa normaalilyseossa suoritettu
määrättyjä oppikursseja mitä katkismuksenopetukseen tulee ja jollei
niin ollut tapahtunut, mikä oli syynä siihen? Kihlmanin ensi tehtävä,
kun hän oli vapautunut valtiopäivämiestoimesta, oli vastata tähän,
sillä luonnollisesti koski kysymys yksinomaisesti häntä. Säilyneen
alustelman mukaan selostamme tässä vastauksen.
Kihlman myöntää, että määräyksiä katkismuksenopetuksesta ei oltu
kirjaimellisesti noudatettu (minkä ylihallitus kyllä on voinut nähdä
vuosikertomuksista) ja syynä siihen oli, ettei hän ollut kyennyt
(saknat förmåga) sitä tekemään. "En tiedä, kuka on laatinut määrätyt
oppikurssit, mutta ei se ole voinut olla mikään uskonnonopettaja,
jolla on ollut kokemusta siitä, mitä parhaimmankaan uskonnonopettajan
on mahdollista suorittaa, jos nimittäin uskonnonopetus on oleva
tarkoituksenmukaista eikä alennu kaavojen (formler) ulkoalukemiseen,
kaavojen, jotka oppilaat niitä ymmärtämättä ainoastaan säilyttävät
muistissaan, ilman että ne mitenkään vaikuttavat heidän
uskonnolliseen elämänkehitykseensä." Sitten hän seikkaperäisesti
osoittaa, missä järjestyksessä kukin katkismuksen pääkappaleista
oli tullut tarkan selvityksen ja opetuksen esineeksi ja ettei
yhtä ainoatakaan oltu laiminlyöty. Olihan sitäpaitsi määrätty,
että oppilaan tulee tuntea kristinuskon pääopit Lutherin vähän
katkismuksen mukaan jo päästäkseen ensimmäiselle luokalle, joten
sen lukeminen ei välttämättömästi kuulunut lyseossa annettavaan
uskonnonopetukseen. Samassa hän viittaa Lutherin katkismuksen
syntyyn ja alkuperäiseen tarkoitukseen, ja että nykyään lyseoissa on
annettava täydellisempää uskonnonopetusta. Lopuksi hän huomauttaa
jo 30 vuotta julkisesti opettaneensa uskontoa noudattaen nyt
selittämäänsä menettelyä, ilman että kouluylihallitus, taikka
koulun tarkastaja, pedagogian professori, taikka kukaan kirkollinen
viranomainen olisi mitään muistuttanut sitä vastaan. "Tuntuu
sen vuoksi vähän odottamattomalta, että nyt vihdoin tämänlaista
selitystä on pidetty tarpeellisena." -- Mutta koska ylihallitus
kirjelmässään oli vaatinut, että ainakin vastedes uskonnonopetus
oli niin järjestettävä, että oppilaat koulujen alemmilla luokilla
lukisivat kansankirkon hyväksymää katkismusta, jatkaa Kihlman
vastakirjoitustaan todistaakseen, että sellainen muutos opetuksessa
olisi vahingollinen ja siis kaikkea muuta kuin toivottava. Ollaanhan
jo yleisesti sitä mieltä, että jos uskonnonopetus on järjestettävä
psykologisten periaatteiden mukaan, tulee sen alkaa historiallisella
osalla, jotavastoin uskonnon dogmaattinen puoli on lykättävä
myöhempään, jolloin oppilaiden henkinen kehitys on edistyneempi ja
he siis ovat alttiimpia sellaiselle opetukselle. Tämän nojalla onkin
ensin opetettu raamatunhistoriaa alemmilla luokilla, sen jälkeen
on seurannut raamatun lukeminen ja kirkkohistoria sekä viimeksi
dogmaattinen opetus. Ehdotuksen mukaan tulisi katkismuksen lukeminen
tapahtumaan rinnakkain raamatunhistorian kanssa. Seurauksena olisi
kummankin aineen hätäinen ja pintapuolinen käsitteleminen. Jos
puheenaolevaa oppikirjaa pidetään ehdottomasti välttämättömänä, niin
luettakoon sitä oppikoulujen korkeammilla luokilla, sillä joskin sen
käyttäminen haittaa opetuksen tieteellisyyttä, on se vahinko vähempi
kuin että normaalinen uskonnonopetus ehkäistään.
* * * * *
Kesäkausi 1897 muodostaa käännekohdan Kihlmanin elämässä. Hän näet
ei enää palannut koulutoimeensa. Ennenkuin aloitamme uuden luvun,
kerromme tässä kuitenkin muutamia seikkoja, jotka näyttävät paremmin
sopivan edellisen yhteyteen.
Tammik. 19 p:nä, sanotaan päiväkirjassa, oli perheessä keskusteltu
talon tontin ostamisesta, ja saman kuun 31 p:nä oli Kihlman jo
kauniin tontin omistaja, vastapäätä uutta (Johanneksen) kirkkoa.
Hän näyttää itse olleen asiasta hämmästynyt: "Pitääkö minun
72-vuotiaana rakentaa talo, minun, jonka talo kenties jo tänä vuonna
on ruumisarkku?" Tuuma toteutui kumminkin. Perustukset laskettiin
jo kevään kuluessa, ja muuraus alkoi heinäkuulla. Rakennuksen
arkkitehtinä oli Hård af Segerstad, rakennusmestarina oli Juho Ahde
ja työnjohtajana Nest. L. Eskola.
Syksyllä 1896 oli Oswaldkin mennyt kihloihin. Morsian oli
kansakoulunopettajatar Anna Brusila, talollisen tytär Janakkalasta.
Kun sulhanen toukokuulla 1897 oli nimitetty ylimääräiseksi
professoriksi, vietettiin häät 22 p:nä kesäk. morsiamen kodissa,
ja oli Kihlman niissä saapuvilla samoin kuin kahden nuoremmankin
poikansa häissä, vaikkei hän vihkinyt paria, kun toimitus oli
tapahtuva suomeksi. Miten hellästi hän otti osaa poikansa kohtaloon,
todistavat sanat: "Tulkoon Oswaldin avio siksi, mitä kristillinen
avio voi ja mitä sen tulee olla. Niin suokoon Jumala. Minä rukoilen
sitä ja minä uskon, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme Jumalan
tahdon mukaan. Tunsin Jumalan läsnäolon." -- Kun Kihlman seuraavana
päivänä, juhannusaattona, pyrki Porkkala laivaan mennäkseen
Rulluddiin, oli se niin täynnä, että hän ei olisi päässyt mukaan,
jollei eräs matkustaja vapaaehtoisesti olisi poistunut jättääkseen
hänelle tilaa. "Erinomainen altruismin osoitus. Kuka oli se mies?" --
Oswald ja hänen nuori vaimonsa lähtivät häämatkalle Saksaan ja sieltä
Norjaan; koko kevätlukukauden 1897 oleskeli jälkimmäinen pastori von
Rohdenin luona Werden a.d. Ruhr'issa oppiakseen saksaa.
Viimein eräs seikka, joka kuuluu Kihlmanin liikemiestoimintaan.
Kun Kihlman porvarissäädyn puhemiehen, J. Kurténin, toimeenpanemilla
päivällisillä 4 p:nä huhtik. oli saanut pöytänaapurikseen senaattori
O. Bergbomin (Vuorenheimo), kertoi tämä senaatin vast'ikään
päättäneen tiedustella 7 eri konetehtaalta, millä ehdoilla ne
ottaisivat ennen vuotta 1903 rakentaakseen 40 lokomotiivia.
Asiantuntijat olivat kyllä sitä mieltä, että kotimaassa tehdyt
veturit tulevat ulkomaisia kalliimmiksi, mutta niinkin ollen
oli kuitenkin arveltu tärkeäksi, että meilläkin syntyisi
veturiteollisuus. Tämä tieto vaikutti erittäin innostavasti
Kihlmaniin, ja vaikka sekä johtokunnassa että osakkaissa ilmaantui
vastaväittäjiä, sai hän kumminkin jo tänä kesänä aikaan, että
päätettiin Tampereen yhtiön puolelta tehdä tarjous. Kumminkin
syntyi lopullinen sopimus valtion kanssa vasta 1898. Tietysti
oli alussa vaikeuksia, mutta ennen pitkää saatiin yritys kaikin
puolin hyvälle tolalle, ja v:sta 1901 on Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusosakeyhtiö tyydyttänyt Suomen rautateiden tarpeet
vetureihin nähden. Vuosina 1900-05 rakennettiin yhteensä 100
kappaletta, joiden arvo nousi yli 7 milj. mk. Ilman johtokunnan
vanhan puheenjohtajan yritteliäisyyttä ja intomieltä olisi asiaan
tuskin ryhdytty.
Heinäkuun 19 oli Kihlmanille merkkipäivä. Silloin hän aamupuolella
kirjoitti puheen, jonka hän Tampereen yhtiön puolesta iltapäivällä
oli pitävä Sixtus Calamniuksen hautajaisissa, ja myöskin
erohakemuksensa yliopettajan virasta. "Siis samana päivänä kuin
hautaan uskollisen ystäväni Sixtuksen, haen minä eroa virastani
tullakseni emeritukseksi ja pian seuratakseni häntä hautaan. Oltuamme
ystäviä elämässä, emme luultavasti kauan ole kuoleman toisistamme
erottamina." Molemmat olivat Vaasassa syntyneitä ja koulutovereita,
mutta heidän ystävyytensä oli vakaantunut kovina aikoina yhteistyössä
Tampereen yhtiön puolesta.
Senaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on
päivätty 4 p:nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28
p:nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon
rehtorille professorin arvonimi.
VI. EMERITUS 1897-1904.
V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely
kuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi,
ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen
kongressi elok. 31 -- syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa
kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli
Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä
hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla
Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi
Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin
englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei
kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin,
suomea. -- Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia
Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa
oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne
tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen
avaus jo oli tapahtunut.
Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan
keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti
(3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut
uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan
muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja
henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi
etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer
(Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet
(Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin
kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin
muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja
tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9)
Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.
Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof.
O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin
palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin
kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.],
joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään
syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä
ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla
kannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä:
ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen
olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään,
joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti
käsitetään. -- Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf
Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen,
saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään
Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk
deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana,
mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista.
Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia
täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja
Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen
komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta
näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat
eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista
y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että
hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen
rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana
iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei
ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi
kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin
ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa
toistensa kanssa. -- Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston
päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt
Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja
toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. -- Vihdoin hän kävi
kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr.
Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman
vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä.
Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa:
Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja
piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa
sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause:
"Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä
valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona
tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]
Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri
osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan.
Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa
kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin,
mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti
uuden. -- Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa
kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. -- Jonkun
ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi,
myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli
löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa
ja kaksi palttoota!
* * * * *