matkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p:nä kesäk. yöjunassa Viipuriin
ja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p:nä oli yhtiökokous.
Sunnuntaina 30 p:nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias
Nissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä.
Maanantaina 1 p:nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon
"missä", sanoo Kihlman, "uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana,
viljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita
rakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja." Syystä, ettei
tiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä
siellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan,
varsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien
kanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin
katseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä
myöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain
työhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti
"ei-munkkimainen munkki") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista
kaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän
päätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan
mitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon
taivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia
matkailijoita.
Torstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km)
Pukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä
tapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä
kanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta
hoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen
vaimonsa -- kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa,
vaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset
kuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen
suuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet
pari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan,
kuvaavaan tapaan: "Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy
siinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä
elämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä,
että hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän
joutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on
valittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei
suinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden
että on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä
suurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on
kaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se
on menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme
tehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti
siitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi,
kohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai
toinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan
vaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan
sallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä
sydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän
vaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei,
tapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän
ei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti
johtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa,
lyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani
välittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän
tarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan,
väkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän
vaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi
iloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen
keskellä suruakin." --
Mitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää.
Mutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle,
näki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin
saapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut
aamulla 22 p:nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7)
kirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi
siinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman
15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa
vihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika
Fabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. "Yhteisten
mielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me
liityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen
meni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän
toistemme varassa." Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja
ystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut
vahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi
kertaa ollut hänen luonansa. "Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän
vainajassa oli meille antanut!" -- Essen haudattiin Hiitolassa, mutta
ainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.
* * * * *
Vaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja "reippaaksi", huomasi
hän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei
enää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt
päättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p:nä elok. kirjoittaa Lorenzolle:
"Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni.
Minulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä
työkykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä
työtä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä
leiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä,
etenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua
tyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn)
tarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua
sangen pian." --
Erohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että
hän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan
opetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi,
tosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta
koska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä,
pyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle
annettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa
supistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori
S. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla
(syyslukukaudella 1896 myöskin I:llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni
8:aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee
siihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty
toivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien
jälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä
vaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist
vararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet
nimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun
kouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat
saada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman
kumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä
jääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä
onneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.
Huolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut
koulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi
opettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli
hän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen
parin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän
erityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen
opetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten
hän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen
jonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena
lukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän
säännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin
selityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin
sanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei
yhtäjaksoinen selitys noin 10:een lukuun mainittua evankeliumia.
Oliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä
tutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa
jälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen
[_Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904._ --], eikä
syyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan
kohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen,
hänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka
ne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa,
kiinnittämään vanhempienkin mieltä.
Muita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan
syytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään
niistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää
tuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia
voimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 %
(1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen
jälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli
johtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän,
kun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy
seuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri
1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta
(11/12 1895): "Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan
osakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä --
sen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta
olet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut,
siihen loistavaan tilaan, missä se nyt on."
Uuden tehtävän tuotti näihin aikoihin Kihlmanille v. 1895 perustettu
OY. Suomen Kaupunkien Hypoteekkikassa. Kun näet hallituksen
ensimmäinen puheenjohtaja O. Donner Suomen pankin valtuusmiehenä
oli luopunut, päätettiin 13/1 1896 kutsua Kihlman (tavallaan suuren
osakkaan, Kansallispankin, edustajana) hallitukseen jäseneksi ja
valittiin hänet myöskin heti puheenjohtajaksi. Niinkuin muita
toimiaan hoiti hän tätäkin kaikella huolella ja tarkkuudella,
ylläpitäen mitä parhainta suhdetta toimitusjohtajaan, vanhaan
ystäväänsä Aug. Ramsayhin, ja laitoksen muihin virkailijoihin.
* * * * *
Vuosi 1895 kului sitten loppuun ja koko seuraavakin vuosi ilman
tapahtumia, jotka olisivat merkillisemmin vaikuttaneet Kihlmanin
elämään. Kumminkin mainittakoon joitakuita piirteitä tältäkin ajalta.
Edellisen vuoden joulukuulla oli rouva Kihlmanilla jälleen yksi
noita vaikeita, uhkaavia sairauskohtauksiansa, ja jouluaattona hänet
vuoteessaan kannettiin saliin ollakseen juhlailtana perheen keskellä,
mutta myöhemmin hän sentään taas vähitellen toipui.
Vuoden 1896 Kihlman aloitti rukouksella: "Ah, että tämä uusi vuosi
tulisi minulle hedelmälliseksi! Opeta minua, Jumalani, tuntemaan
Sinua ja siten rakastamaan Sinua, niin että totuus on kirkkaana
silmieni edessä ja että tahtosi noudattaminen on suurin iloni.
Kuule rukoukseni!" -- Samoin kuin tästä huokauksesta näkee useasta
muistiinpanosta, miten uskonnolliset kysymykset yhä kiinnittivät
hänen ajatuksiansa. Kun hän esim. tapansa mukaan oli käynyt
kuuntelemassa yliopiston rehtorin lukukaudenalkajaispuhetta,
kirjoittaa hän päiväkirjaansa (18/1): "(Th.) Rein puhui tieteestä,
filosofiasta ja suuresta elämänkysymyksestä, uskonnosta, s.o.
siitä, joka joka päivä on mielessäni. Arvokas aine ja arvokkaasti
käsitelty." --
Maalisk. 13 p:nä piti Kihlman kasvatustieteellisen yhdistyksen
kokouksessa esitelmän n.s. kouluraamatusta eli raamatullisesta
lukukirjasta. Hän selosti, millä perusteilla Saksassa oli puollettu
tai vastusteltu erikoista koululle tarkoitettua raamatunpainosta,
josta olisi poistettu vähemmän tarpeellisia osia sekä lapsille
soveltumattomia kohtia, ja ehdotti sitten, että asiantuntijain tulisi
Suomen kouluja varten toimittaa raamatullinen lukukirja ja että tämä
lukukirja olisi, sitten kun tuomiokapitulit olivat sen tarkastaneet
ja hyväksyneet, otettava käytäntöön maamme kouluissa ennen käytetyn
kokoraamatun sijaan. Kokous hyväksyi alustajan ehdotuksen, vaikkei se
enemmän kuin hänkään tahtonut tarkemmin määrätä niitä periaatteita,
joiden mukaan toimitus oli suoritettava.
Vuoden kuluessa teki Kihlman kolme pitempää matkaa. Helmikuulla hän
kävi Vaasassa, missä Henrik 15 p:nä vietti häitä neiti Eva Åkessonin,
hovioikeuden asessori K. Åkessonin tyttären, kanssa. Mennessään oli
hänellä matkatoverina nuorin poika, Lennart, palatessaan sitä paitsi
nuori pariskunta. Kesällä Kihlman taas, huolimatta siitä että hänen
jalkansa olivat ajettuneet liiallisesta seisomisesta, mikä joskus
pakotti hänet makuullekin, matkusti Ruokolahdelle tavatakseen A.
A. Favorinia. "Sitten kun Appelberg ja Essen ovat menneet toiseen
maailmaan, olet Sinä ainoa ystävä nuoruudenajalta", oli Kihlman
kirjoittanut hänelle (30/12 1895). "Siitä ajasta olen kokenut
paljon, joka luonnollisesti ei ole mennyt ohi jälkiä jättämättä,
vaan on vaikuttanut sisällisen ihmiseni sekä syventämiseksi että
parantamiseksi. Mutta sen tiedän, että elämäni parhaimmat hetket
ovat olleet ne, jolloin olen voinut tuntea hänen läsnäoloansa, joka
sanoi, että hän tahtoi olla opetuslastensa luona joka päivä maailman
loppuun asti. Hän sanoi myöskin, että missä kaksi tai kolme ovat
kokoontuneet hänen nimessään, siinä on hän heidän keskellään. Tämän
lupauksen totuuden olen minä kokenut ja erittäinkin silloin, kun
olen ollut Sinun seurassasi. Muistissani elää se hetki, jolloin
viimeksi kävin luonasi, ja niinikään entisaikojen hetket, jolloin
tapasimme toisiamme Alavetelissä ja Kruununkylässä. Haluaisin vielä
semmoista hetkeä, ennenkuin Sinä taikka minä menemme pois, ja
onhan se pian tapahtuva. -- -- Erittäin tahtoisin Sinun kanssasi
tarkistaa (justera) arvosteluani pietistisen liikkeen luonteesta,
mikä siinä, hyvän ohella, oli väärää. Kun katselen taapäin sitä aikaa
ja koko myöhempää elämääni, esiintyvät minulle elävästi Paavalin
sanat 'Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden
runsaudesta'. Niin, sen tunnen sieluni syvyydessä: Jumalan
pitkämielisyyden runsaus minua kohtaan on ollut suuri." [Favorinin
vastauksesta (22/1 1896) otamme seuraavat rivit: "Mitä kirjoitat
seurustelustamme ensimmäisinä pappisvuosinamme, sitä olen minäkin
usein muistellut. Se oli rauhan ja onnen aikaa. Kaikki oli silloin
vielä niin veljellistä, sopuisaa ja avosydämistä kaikkien kesken,
jotka kuuluivat heränneeseen joukkoon. Hedbergiläinen erimielisyys
antoi meille silloin aihetta keskustella _opista_. Vasta Malmbergin
lankeemuksen jälkeen ilmeisiin synteihin ruvettiin tutkimaan
_elämääkin_, ja se vei meitä tarkastamaan meitä itseämme ja muita,
oliko kaikki niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta siitä oli myöskin
se vähemmän kiitettävä seuraus, että alettiin epäillä sitäkin, mikä
suomalaisessa herännäisyydessä kuitenkin oli Jumalasta ja totuudesta.
-- M. F. Roosin teokset tulivat meille silloin sopivassa ajassa
hyödyksi -- tarjoten meille terveellisen johtonauhan; ja minulle on
vielä viimeisenäkin aikana hänen (Roosin) hartauskirjastaan ollut
paljon hyvää itsetutkimuksekseni ja rakennuksekseni. Myöhemmin
ovat J. T. Beckin teokset, enemmän kuin muiden, tuottaneet minulle
verratonta hyötyä." --] -- Matka meni nytkin Lappeenrannan kautta,
ja Kihlman viipyi Ruokolahdella perjantain keskipäivältä lauantain
keskipäivään asti (17 ja 18 p. heinäk.), jonka jälkeen hän lähti
Inkeroisiin tarkastamaan tehtaita ja sitten kotiin. Ainoastaan
seuraavat sanat viittaavat ystävien yhdessäoloon: "En voisi ajan
pitkään pysyä yksimielisenä (sammanstämma) Favorinin kanssa, hän kun
yksinäisyydessään on jäänyt jälkeen, niin vakava kuin hän muutoin
onkin. Hän ei kaipaa selvityksiä, koska hän ei tiedä vaikeuksista."
-- Vihdoin Kihlman vaimonsa kanssa matkusti jouluksi Vaasaan
tapaamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omituista on, kuinka hän nyt
-- arvatenkin jonkunlaisesta yksinäisyyden tunteesta -- haluaa
tavata niitä harvoja tuttuja nuoruudenajoiltaan, jotka kuolema oli
säästänyt. Edellisellä matkalla hän oli käynyt 76-vuotiaan rouva
Augusta Grönbergin (s. Roschier) luona, ja nyt hän meni useamman
vanhuksen puheille. Niin neiti Amelie Wasastjernan, jota ei ollut
nähnyt v:n 1840 jälkeen, jolloin hän itse oli 15- ja Amelie
17-vuotias. Jälkimmäinen oli tullut niin kuuroksi, että Kihlmanin
täytyi kirjoittaa, mitä tahtoi sanoa. "Puhelu kääntyi tietysti
muinaisiin aikoihin. Nykyaika oli Amelielle vieras. Hän elikin
toisessa maailmassa, mihin ikävöi. Täällä hän vain tuotti toisille
vaivaa. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka hän vilpittömästi ikävöi sitä
maailmaa, minne muut rakkaat ennen olivat menneet. Me syleilimme
toisiamme useita kertoja." Ebba Stenbäckin Kihlman tapasi kaksikin
kertaa. "Ebba (80-vuotias) on hyvin puhelias ja ennakkoluuloton.
Mieluisa yhdessäolo." Kumminkin oli Kihlmanilla Vaasassa nuorempiakin
ystäviä, nimittäin teologian lehtorit V. T. Rosenqvist ja L. J.
Ingman, joita kumpaakin hän piti suuressa arvossa. Hän toivoi,
että toinen tai toinen tulisi hänen seuraajakseen -- ja niinkuin
tietty tulikin edellinen myöhemmin normaalilyseon yliopettajaksi
ja rehtoriksi, jota vastoin jälkimmäinen, Kihlmanin tieten ja
onnentoivotusten saattamana, oli suunnannut harrastuksensa
yliopistoon päin, missä hän vanhan suosijansa ja ystävänsä kuoleman
jälkeen olikin saava professorinviran. Heidänkin luonaan Kihlman kävi
Vaasanmatkallaan, ja erinomaisen kiitollinen hän oli Ingmanille, kun
tämä lupautui rupeamaan hänen sijaisekseen kevätlukukaudeksi 1897,
jolloin hän valtiopäivien tähden tahtoi olla täysin vapaa virastaan.
Hän vapautui siten "tuskallisesta velvollisuuksien ristiriidasta".
Perjantaina 11 p:nä syysk. vietti Suomalainen alkeisopisto
25-vuotis-riemujuhlansa. Kihlmanista oli Kaarle Krohnin juhlapuhe
sydämellinen ja erittäin etevä. Päivällisillä Seurahuoneella
pidettiin paljon puheita, joissa huomautettiin milloin minkin
henkilön ansioista kouluun nähden. Kihlmaniinkin kohdistettiin puhe,
jonka jälkeen häntä samoin kuin muitakin kannettiin. Sen johdosta
hän lausuu: "Äärettömän tuskallista minulle. Miksi ei minun sallita
seisoa taustalla, missä aina olen tahtonut olla vaikuttaakseni
sovinnolliseen suuntaan?" -- Lokak. 9 p:nä oli Kihlman mukana A.
Meurmanin 70-vuotisjuhlassa, missä oli 400 henkeä saapuvilla, ja
missä Jaakko Forsman oli juhlapuhujana. "Kyllähän Meurmanilla on
hyvin suuria ansioita, mutta kyllä niitä tunnustettiinkin, jopa
siinäkin, missä ne eivät ole niin suuria, tarkoitan uskonnon alalla."
Pappien puolesta pidettiin näet erityinen puhe, jota Kihlman ei
voinut kiittää.
Koulusta on vain kerrottava, että lokakuulla toimeenpantiin
muutos lukujärjestyksessä, josta Kihlman lausuu (10/10): "En ole
pedagogisella alalla kokenut mitään semmoista, että melkoinen muutos
oppilaitosten lukujärjestyksessä päätetään senaatissa, ilman että
edes Ylihallituksen mieltä on kysytty, että asetus ilmestyy elokuun
viimeisenä päivänä ja on noudatettava alkavan lukuvuoden alusta,
ei vähitellen, vaan heti neljällä luokalla. -- Olemme syyskuulla
ja osan lokakuuta noudattaneet toista järjestystä ja tästä lähtien
tulee meidän noudattaa toista." -- Marrask. 7 p:nä k:lo 2-3
oli Kihlmanilla, kun hän opetti IV luokalla, korkeita vieraita,
nimittäin piispa Råbergh, asessori Gummerus, rovasti Lyra, rehtori
Lindeqvist, yli-inspehtori A. Streng y.m. "Olen taipuvainen uskomaan,
että opetustunti oli hyvä", on päiväkirjaan merkitty, mutta tämä
piispantarkastus ei kuitenkaan mennyt ohi muistutuksetta, niinkuin
alempana saamme nähdä.
* * * * *
V. 1897 oli Kihlman kahdeksannen ja viimeisen kerran mukana
valtiopäivillä. Niiden juhlallinen avaus tapahtui tammik. 25 p:nä.
Kirkossa oli hän tyytymätön saarnaan. "Semmoisessa tilaisuudessa
ei ole paikallaan kiinnittää huomiotaan eskatologisiin kuvauksiin;
jos vanhurskaus toteutetaan vasta uudessa maassa, voivat säädyt
matkustaa kotiin, koska eivät kykene edistämään vanhurskautta. Mutta
jos vanhurskautta voidaan nyt jo edistää hyvillä laeilla, niin sopisi
huomauttaa siitä ja teroittaa lainsäätäjätoimen merkitystä." Sitä
vastoin oli hänestä keisarin tervehdys valtiosalissa sydämellinen
ja teki erittäin hyvän vaikutuksen. Samoin oli maamarsalkan (S. W.
von Troil) puhe "arvokas ja merkityksellinen". -- Ensimmäisiltä
valtiopäiviltään asti oli Kihlman käytännöllisenä ja toimeliaana
miehenä ollut osallisena pappissäädyn kanslia-asiain järjestämisessä.
Kun sittemmin säädyt v. 1891 alkoivat toimia omassa talossaan, uhrasi
Kihlman paljon aikaa uuden talon kaluston täydentämiseen, hankki
kirjakaappeja ja järjesti valiokuntien ja erittäin oman säätynsä
kirjastoja ja arkistoja, jotka melkoisessa määrässä olivat hoidon
tarpeessa. Kun sääty 1897 tapasi kansliahuoneensa kaikin puolin
siististi kalustettuna ja asianmukaisesti järjestettynä, puhemies
(28/1) julkilausui Kihlmanille säädyn kiitokset "siitä huolesta ja
taidosta", millä hän oli kaikki suorittanut.
"Keisarintanssiaiset" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita.
Ne olivat "pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta,
kohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta,
ylellisyyttä y.m." -- Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän
oli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), "vihdoinkin saanut eron.
Jumalan kiitos!" -- "Heiden menetti", lisää hän sitten, "koko sen
myötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella,
vaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi
vanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä,
jonka sanoihin ei voitu luottaa. -- -- Suokoon Jumala meille uuden
kenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä
menestyksemme vaatii."
Omassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski
toimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista.
Aloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta
Tampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten
ottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut
anomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi
esitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen
tärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa
työväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen
sekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten
aseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen
y.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. -- Päinvastoin kävi
toisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja
niiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja
talousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen
puolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että
hyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä
johdolla.
Sitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa
allekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta
koskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista
virasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti
semmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja
perheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti.
Yleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja
kysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman -- joka maalisk. 12
p:stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa -- juuri
sinä päivänä, huhtik. 1:senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi
tullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan
perustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana
"saavutti loistavan voiton", toisin sanoen sääty hyväksyi
anomusehdotuksen ponnen.