1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G.
Palménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita
Kihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F.
Reiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu
mielipiteensä: "Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin
Sinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella
laskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti
Suomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja.
Molemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden
toimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on
monta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus
saavuta enemmistöä säädyssä." -- Tämän asian käsittely päättyi
kuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen
seuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin
odottaa ratkaisuansa.
Vielä mainittakoon, että näillä valtiopäivillä hyväksyttiin uusi
ulosotto-laki. Kihlman mainitsi "sydämellisellä ilolla" huomanneensa,
että valiokunta mietinnössään puolusti samaa armahtavaisuutta
velallista kohtaan, jota hän kahdessa säätykokouksessa oli
puoltanut anomusehdotuksissa, jotka ajan puutteesta olivat jääneet
käsittelemättä. Hän myöntää, että toiselta puolen oli tehty
oikeutettuja muistutuksia sitä vastaan, että velallinen saisi pitää
työkalunsa y.m. "Mutta kun minun tulee valita joko säännös varallisen
velkojan hyväksi taikka säännös köyhän velallisen hyväksi, niin en
epäile kumman valitsen. Mieluummin kärsiköön varakas jotain, kuin
että köyhä saatetaan epätoivoon ja asemaan, joka estää häntä siitä,
mihin joka ihmisellä on oikeus, nimittäin oikeudesta tehdä työtä." --
Valtiopäivät päättyivät kesäk. 2 p:nä. "Valtaistuinpuhe: sävy
ystävällinen. Gott lob! mutta ei mitään vastausta, ei mitään
viittaustakaan adressiin", luemme päiväkirjasta. Pappissääty päätti
tämän päivän päivällisillä, joihin Jaakko Forsman, Otto Donner ja
Kihlman olivat kutsuneet sen jäsenet sekä muitakin vieraita muista
säädyistä ja säätykokouksen ulkopuolelta. "Mieliala oli erittäin
taipuisa (disponerad) herttaiseen seurusteluun." --
* * * * *
Vaikka valtiopäivät olivat päättyneet, eli Kihlman koko tämän vuoden
niin sanoaksemme valtiopäivien merkeissä. Hän kun oli valittu
toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, lepäsi koko huoli hänen
niskoillaan. Hän pyysi ja saikin ensin syyslukukaudeksi ja sittemmin
lukuvuoden loppuajaksikin vapautta rehtorinvirasta, ja valiokunta
antoi hänelle työtä uuteen vuoteen asti. Viimeinen valiokunnan
kokous (122:nen järjestyksessä) oli kyllä jo marrask. 3 p:nä, mutta
puheenjohtajalla oli puuhaa kauan sen jälkeenkin.
Muutoin on vuodelta 1894 merkittävä kuolemantapauksia ja muitakin
tapahtumia, jotka läheltä koskivat Kihlmania.
Helmik. 3 p:nä kuoli 88-vuotiaana Kihlmanin "anoppi", "vanha
isoäiti", rouva Sofie von Essen Hattulassa. Hautajaisiin hän
oli estetty lähtemästä, mutta "appi-isälleen" hän kirjoitti
lämpimän kirjeen. -- Lähes kolme viikkoa myöhemmin, helmik. 22
p:nä, kuoli Sortavalassa valtioneuvos Herman Hallonblad, johon
Kihlman jo 1860-luvulla oli lähemmin tutustunut Tampereen yhtiön
asioiden johdosta. Kirjeistä päättäen kehittyi heidän välillään
luottamuksellinen ystävyys. [Herman Hallonblad (s. 5/6 1825), ei
kuukauttakaan Kihlmania nuorempi, oli tavallaan sukuakin, sillä
hän oli N. L. Arppen ja Sofie Fabritius von Essenin serkku.]
Hallonblad on, niinkuin tiedetään, suurella Suomen taideyhdistykselle
tekemällään lahjoituksella pysyvästi kiinnittänyt nimensä
kulttuurihistoriaamme.
Syyskuulla menetti Kihlman toisella tavalla toisen arvossa pitämänsä
ystävän, toht. von Rohdenin, joka muutti pois maasta. Paitsi että
Kihlman säännöllisesti oli käynyt hänen kirkossaan, olivat he
läheisesti seurustelleetkin, ja heidän kirjeenvaihdostaan, joka nyt
alkoi, ja josta alempana on enemmän sanottavaa, näkyy, että heidän
uskonnollinen kantansa oli pääasiassa sama. Syysk. 11 p:nä olivat
Helsingin papit kutsuneet poislähtevän päivällisille, 16 p:nä piti
von Rohden hyvästijättösaarnansa, ja 22 p:nä Kihlman seurasi ystävää
Linné-laivalle, käytyään edellisenä päivänä viimeisen kerran hänen
luonaan, "v. Rohdenin meno on hyvin suuri tappio Helsingille", on
päiväkirjaan merkitty. Mutta seuraajassa, toht. Johannes Glöcknerissä
tuli korvaus. Tämä saarnasi ensi kerran lokak. 14 p:nä, ja Kihlmanin
arvostelu kuului näin: "Hyviä ajatuksia täydellisessä muodossa,
suuri kyky, esittämistapa kevyt, täsmällinen. Voi kunpa meillä olisi
sellaisia kykyjä Suomen papistossa!" Ja myöhemmistä kiitoslauseista
näkee, että Glöckner hänen mielestään oli kerrassaan etevä, jopa
ihailtava saarnaaja sekä sisällykseen että muotoon nähden. Tietenkin
alkoivat he pian seurustellakin. "Meillä oli paljon puhuttavaa
toistemme kanssa", sanoo Kihlman, kun Glöckner 16 p:nä jouluk. oli
käynyt hänen luonaan.
Jouluk. 8 p:nä kuoli "luonnonlääkärinä" tunnettu toht. Friedrich
Ewerth, joka v:sta 1870 oli ollut Kihlmanin perheen lääkäri. "Hän
on tehnyt meille paljon ja suuria palveluksia. Hänen poismenonsa on
meille suuri tappio." Siinä Kihlmanin arvostelu lääkäristä, joka
1860-luvulta alkaen oli saavuttanut paljon ystäviä ja tunnustusta
maassamme. Kihlmanin tietämättä oli vainaja jälkisäädöksessään
määrännyt hänet ja varatuomari John Svanljungin testamentin
toimeenpanijoiksi. Se tuotti edelliselle muun puuhan ohella
pitkällistä kirjeenvaihtoa Ewerthin Preussin Prenzlaussa asuvien
sukulaisten kanssa. Vasta v. 1900 oli tehtävä loppuun suoritettu.
[Friedrich Wilhelm Ewerth, synt. 15 p. heinäk. 1823 Sternhagenissa
bei Prenzlau, Brandenburgissa, oli sikäläisen pastori J. F. W.
Ewerthin 8:s poika. Kasvoista päättäen hän oli semiittiläistä
alkuperää, mutta oli uskonnoltaan luterilainen. Muutti 1862 Suomeen,
missä toimi vesiparannuslääkärinä ja sai paljon potilaita. Hänen
erikoisalansa olivat vatsa- ja kuumetaudit. Syystä, ettei ollut
laillistettu lääkäri, täkäläiset viranomaiset häntä ahdistivat.
Ammatissaan hän oli tunnollinen ja osaaottavainen; saattoi kyllä olla
väsyttävän monisanainen, mutta oli myöskin väsymätön harrastaessaan
potilaan hyvää. Praktiikkansa ohella Ewerth on vaikuttanut
pysyväisesti kehittämällä vesikylpyhoitoa monipuolisemmaksi ja
järkiperäisemmäksi sekä kasvattamalla taitavia ammattikylvettäjiä.
-- Kihlmanin perheessä ei epäilty, että Ewerth tarkalla hoidollaan
pelasti sekä nuorimman pojan, Lennartin, hengen, että myöskin
aikaansai äidin parantumisen vaarallisesta vatsahaavassa, joten hän
sen jälkeen eli vielä 25 vuotta. -- Ewerth oli naimaton ja jätti
jälkeensä talon Vuorikadun varrella ynnä muuta omaisuutta, joka
rahaksi muutettuna (yhteensä n. 84,000 mk) lähetettiin perillisille
Saksaan.]
Tässä yhteydessä merkittäköön vielä, että tänä vuonna tapahtui
Venäjän valtakunnan hallitsijan muutos. Lyhyistä muistiinpanoista
huomaa, millä ahdistuksella Kihlman odotti tietoja keisarin
sairauden kulusta. Torstaina marrask. 1 p:nä hän kirjoittaa: "k:lo 9
aikaan (i.p.) saapui virallinen sanoma, että Keisari Suuriruhtinas
Aleksanteri III on kuollut tänään k:lo 2.15. Niin lyhyeksi tuli
siis tämän ruumiillisesti voimakkaan ruhtinaan hallitusaika. Kuka
olisi uskonut sitä vuoden alussa? Hänen tunteensa Suomea kohtaan
olivat ystävällisiä. Hän soi meille varmaan hyvää? Sen hän on
osoittanut useamminkin. Mutta hän ei voinut kaikkea, mitä tahtoi.
Epäilemättä joko sen vuoksi, ettei hän pystynyt oikein käsittämään
asemaansa perustuslaillisena hallitsijana, taikka sen vuoksi, ettei
hän uskaltanut loukata eräitä voimakkaita mielipiteitä Venäjällä.
Hän koetti välittää. Niin varsinkin kirjelmässään säädyille 1891.
Mutta tähän välittelyyn yhtyi nyt niinkuin aina selviämättömiä
ristiriitoja. Kumminkin on hän noudattanut cunctatorin politiikkaa,
joka on ollut meille hyödyksi. Se, joka voittaa aikaa, voittaa
paljon, kenties kaikki. Se on meidän politiikkamme, ja siinä hän
oli puolellamme. Jumalalle kiitos siitä. Mitä tulee nyt? Onko
uusi Keisari edeltäjän tapaan allekirjoittava valtavakuutuksen?
Se on ensimmäinen koetus." -- Sunnuntaina marrask. 11 p:nä
"tuli tieto, että keisari Nikolai jo tiistaina oli muuttamatta
allekirjoittanut valtavakuutuksensa Suomelle. Kivi on pudonnut
Suomen kansan sydämeltä, sillä jollei hän olisi allekirjoittanut,
mikä aihe epäilyksiin y.m.!" -- Seuraavana päivänä oli "päivälliset
(Seurahuoneen) 35:nnessä valtavakuutuksen johdosta, joka tänään on
julistettu. Meurman esitti H. M:nsä Nikolai II:n maljan toivottaen
hänelle voimia hallita ja toimia suuren valtakuntansa ja sen pienen
osan, Suomen, onneksi. Eläköön! Y(rjö)K(oskinen) piti puheen,
missä hän muistutti, miten meille suomalaisille oli välttämätöntä
käyttää menestyksen hetkeä maltillisuudella ja viisaalla
varovaisuudella, olla ylvästelemättä, olla esittämättä vaatimuksia,
olla pyytämättä pikaisia muutoksia, ja ainoastaan hiljaisesti ja
kärsivällisesti odottaa aikaamme! Eläköön Suomi! Donner esitti
ministerivaltiosihteeri Daehnin maljan. Eläköön! Siitä oli hänelle
tieto annettava, ei sähköteitse, niinkuin joku ehdotti, vaan
yksityisesti Yrjö-Koskisen kautta." --
* * * * *
Vapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen
jokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä
vielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä
kaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin
nyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas
olisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9
tuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä
tarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?
Päiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi
Helsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi
voinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht.
Glöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme,
että hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan
tapaamaan Esseniä. "Iltapäivällä taikka illalla", on hän merkinnyt
päiväkirjaansa, "tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus
menneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos
kuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu
suomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba,
rakas isä?" -- Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman
on pannut muistiin: "otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli
Kristuksen kuolla?" -- Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen:
"Näinkö Essenin viimeisen kerran?" --
Tuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin
seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista
tulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan
poikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän
papin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä)
olla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä
että hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain
lahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä
1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen
oppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen
Johnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa
vastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja
myyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion,
joka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis
ollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto,
jota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut
heidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen,
että lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m.
sentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa
lapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.
Vihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka
valmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias
hän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään.
Keväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen
aloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka
hän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin
vastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton
mies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän
vaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä
myönsi satulasepälle 1000 mk:n "lainan" hänen liikkeeseensä, ja kun
siihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä
uudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut
asiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen
saatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla
oli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin
varrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin.
Tämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain,
että isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai
tietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen.
Ovela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka
oli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.
Tänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat
päättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä,
ja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli
sunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki
Hiltyn "Stufen des Lebens" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan
"Jubileum-Seuche und Festbummelei" (Riemujuhlatauti ja juhlailu).
Hän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan
ilomielin. "Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä",
hän näet lisää, "ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä
loukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman
teeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?"
Itse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: "K:lo 7-1 eri
oppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi.
Lähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan
pitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII
luokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei
sanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena
olin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä
ihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö
ole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja
asiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen
tarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin
sulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin
kerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut
Leixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon
korulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin
ankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun
poloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat
täyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi
toista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään
samojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin
eivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole
antanut lisäänsä kylpyyn."
Kihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta
annamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä
lausui puhuja: "Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana
siinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka
on ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin,
että minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään
kysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut
onni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa
terästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä." Sen jälkeen
seurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja
tuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua -- "ensimmäinen suuri
onnettomuuteni" -- matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään
ja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota
ulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän
kuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja
sitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. "Minä hain
virkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys
opettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta
sopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi."
-- "Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen", nyt
vaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi
pääsee vaivoin olematta tohtori; "mutta normaalilyseon yliopettaja ja
rehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon." -- Sitten puhuja
kertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta -- jonka tarkoitusta,
se kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin
isänmaalliseksi (patriotisk) -- ja sitten myöskin pankkialalla.
Kaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. "En ole
koskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä,
miksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi
se on tullut." --
"Nämä eri toimintalajit", jatkoi puhuja, "ovat tuottaneet minulle
laajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin
olen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan
kulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan
monessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan
etu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat
rajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman)
useimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi.
Siitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä
aikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää." Arvattavasti olisi ollut
parempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä
tehdä parastaan. "Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin
täytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää
ole mitään tehtävänä." Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen
täyttäminen vaatii työtä ja aikaa. "Minä opin säästämään (hushålla
med) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin
tekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän
kuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen
siunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä
opin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon
sille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän
päätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut
täyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita
lisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni
voida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun
yhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä
onni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni." Elämänsä
läpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa
koettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa
kysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan.
Sen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen
läheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen
tähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja
valtiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi
asevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä
kannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että
hänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan
sen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista
muodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. --
Mutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen
ja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä
lopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes
oli saanut paremman. "Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut
johdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun
esiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole
ollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut
näin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt
eikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä
olen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin
olen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana
en ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla
prima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä:
keskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen
valmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää
kehittymästä." --
Loppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: "Ihminen voi ja hänen
tulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei
pelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä
todellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva
ainoastaan kielteinen. -- -- Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on
suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta
harrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa
tehtävässä! -- Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään
kiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan.
Ensi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa,
nimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat
ne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten
pitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka
kauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja,
muotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan
toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan;
olen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä
on paljon opittavaa. -- -- Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa
Teille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua:
'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'"
K:lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän
kirjoitti päiväkirjaansa: "Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut."
* * * * *