vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri
tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan,
oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään.
Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja
sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut
enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin
aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä
onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui,
mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole
tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on
merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät
kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi
suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita
niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä
ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa.
Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että
Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän,
että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa
ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista
Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on
meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin
jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa
silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että
Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim.
Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai
evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin
Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman
koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen.
Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen
tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä.
-- Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen
yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin
milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä,
Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m.,
missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon
tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei
laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten
Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s.
huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina
suuresti nautti.
* * * * *
Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman
19-22 p:nä kesäk. otti osaa 4:nteen yleiseen koulunopettajain
kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen
vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista
merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän
haitaksi kuin hyödyksi. -- Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja
Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma
Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli
kuulunut v:sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p:nä elok.) pidettiin
hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta:
"Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan
-- tyypilliseen menneen ajan henkilöön -- Kihlman kuvasi hänen
elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa
kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua
elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. -- --
Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin
kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä
kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta
kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä
hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten
sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta,
hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi
hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella;
mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin
vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti
oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään
ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja
kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja
mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä
että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. --
Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]
* * * * *
Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon
hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen
Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton,
mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti.
Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman"
seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei
hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään
mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti,
että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken
oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää,
että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan
toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja
itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. -- Tälläkin kertaa tuli
Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori,
oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen
useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi.
Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava)
useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti
Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle,
että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä
tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse
asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä
suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen
itseänsä.
Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain
kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia
huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk
vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut
tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa.
Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen,
todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli
kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa,
joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen
erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.
Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien
olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet
kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen
säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa
säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta
oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat
Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä
sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme
vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman
näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen.
"Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille,
"että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä
kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä
tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että
voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta
voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla
otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten
yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä
oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen
kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista.
Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi,
missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa
reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli
Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan
tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se
pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista
varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m.
Kihlman pappissäädyn edustajana.
Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan
puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on
säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu
valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli
tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen
valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren
asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi
kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä,
oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja
tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890,
jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31
§:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena.
[Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta
teki, hyväksyttiin 20/6 1890. -- V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin
jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako
semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi
tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen,
näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi,
ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan,
mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli
tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja
arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä
pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai
toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää,
annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää.
Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet
perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran
tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät
kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. -- Syystä,
että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen
kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään.
Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta
arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä,
sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet
päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä
pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen)
valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia
taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan
ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti
oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily
häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin
vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin)
olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin)
piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme
tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti
M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme
myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska
M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme
saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31
§:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme,
kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. --
Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla
hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei
ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi
tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. -- Tanssiaisissa ei
minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei
erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua,
huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin
ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson
esitti erityisen maljan Mechelinille.
Näillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen
osittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia,
jotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn
samanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta
voinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta,
että osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman
puolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että
esitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi
laiksi vahvistetuksi. "Meidän aikanamme", lausui hän m.m., "on
olemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla,
vaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän
aikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota
senvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa
aseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille,
johon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys
on sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan
tarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin
on tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki,
jonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä
nyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen
hyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä
varma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme
valiokunnan mietinnön. -- -- Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen
samalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki
rajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään
hyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän
mielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen
kautta menettävät vähemmänkin'." Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys
26 äänellä 8 ääntä vastaan.
Toisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten
puolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta,
jotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista
sekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi,
mutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen,
että nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä.
Anomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja,
missä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan
olemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta
tarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman
ei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei
tahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa
puheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: "Jos
voisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin
sanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä
sitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. _Minä
voin_ ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan,
_enkä minä voi_ jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen
nähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä,
ja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista
alas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat
hänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui,
että eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse.
Hän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs
leviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta
ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni
ohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki,
miten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä
ja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä
voi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen
esimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme.
Ainoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti
ehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva
anomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta." Sääty
hyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.
Niinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä
sekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen
osaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi
anomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun
pappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia
puoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä
täydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että
yhteiskoulusta. -- Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka
koski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi
sivistysmaissa -- siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista,
milloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat
menneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän
oikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan
nähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu,
sillä se oli luonnoton -- heillä kun on erilaiset luontaiset
taipumukset -- yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan
nähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli
puhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena
oli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien
sukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan
nuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä,
että sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut
olemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä
yhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista
syistä -- nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat
oppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja
poikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä
käsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle
-- varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia
tytöt eivät tarvitse) -- oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa
(esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys
siitä kärsisi, päästä vähemmällä. "Jos nyt ensyklopedinen opetus
poikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille
ja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos
harrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että
naisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä
paha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen
erikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat.
Tämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä
hänen luonnolleen." Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt
erilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa.
Todistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä
pitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi
amerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin
lausuntoja asiasta.
Mutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä
oli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet
tekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi
työala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä --
ainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa
heidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti
ratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. "Ei mikään
ihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on
tehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias.
Jos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän
vaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä,
että hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä
elämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa
tätä tehtävää." Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja
oikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli
antanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.
Tämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä
suinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta
naiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei
lainkaan kieltänyt, että kysymys on "taloudellisten ja sosialisten
olosuhteiden" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle
on hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli
tyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän
päämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa
kuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä
kuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin
käsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun
synty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta
selvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon
enää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.
Juutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen
viimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä
porvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat
maassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä,
oli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin
esitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa
syntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen
ja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja
täällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa
ollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt
seikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut,
hänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä
senvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista,
joka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien
kansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen
muillekin juutalaisille -- "logiikka oli taipumaton". Sitävastoin
olisi hän -- jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt --
ehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan
noin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he
muuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla
on kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle
"loistavaksi liikeyritykseksi" (briljant affär), jos kansamme siten
vapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. -- Sääty hyväksyi kuitenkin
mietinnön 19 äänellä 16 vastaan.