Hjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa
etua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja
epäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä
käsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja
tunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen
puoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli
näet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä
asti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja
virnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen
menestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin
sopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin
perusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen
mielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista
alistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä
muuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä
laajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen
saattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä
oli semmoinen "skandaali", miksi pankin pääjohtajan erottamista
arveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta
selvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin
tulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri
otti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan
saadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä
erilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että
hän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta
pankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja
etenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä,
painostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.
Todella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen
tyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se
tai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen
suuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin
oli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta,
muistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita,
syntisiä kohtaan. "Aivan niin", oli Kihlman vastannut, "mutta eihän
Jeesus ollut mikään liikemies." Sanoissa ilmaantuva huumori ja
ajattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.
Niistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on
esittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1
1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta,
jossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E.
Forsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon
Kihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen --
ehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu.
"Hallintoneuvosto on", alkaa hän varsinaisen selityksensä, "enemmän
kuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta
pankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut
siihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia
hänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet
sopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen
pankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni;
ja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen
asettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin
(oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota
pidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on
hoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden
toivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen,
niinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi
olen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta
minä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta
velvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut
hallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta
ja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen
ajatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että
niillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi
ollut toisia perusteita."
"Mutta, huomautat Sinä, olihan neljällä hallintoneuvoston jäsenellä
toinen mielipide. Totta kyllä! Mutta eivät nekään voineet eivätkä
tahtoneet kieltää niitä virheitä ja puutteita, joista O. Hjeltiä
syytettiin. He ainoastaan eivät pitäneet näitä virheitä ja puutteita
niin suurina, ettei O. Hjeltiä voitaisi uudestaan asettaa virkaansa
ainakin lyhyemmäksi ajaksi ja edellyttäen parannusta. Erotus
enemmistön ja vähemmistön mielipiteiden välillä on siis oikeastaan
se, että vähemmistö on arvellut, ettei pankille pitäisi syntyä mitään
vaaraa tai vahinkoa, jos O. Hjeltin sallittaisiinkin pysyä paikallaan
tämän vuoden loppuun, jolloin umpenee se aika, joksi hänet on toimeen
otettu."
"Sinä sanot: ainakin täytyy Sinulla olla oikeus aikaansaada
vastalause (protest). Sitä ei voida Sinulta kieltää. Mutta minä
kysyn: uskotko todella, että Sinä siellä Oulussa paremmin tunnet
kaikki asianhaarat kuin minä, joka useina kuukausina olen käyttänyt
paljon aikaa asiaan ja voinut tarkoin ottaa huomioon kaiken, mitä
siihen kuuluu? Ja uskotko Sinä, että hallintoneuvoston päätökseen
kohdistettu vastalause, jonka Sinä ja jotkut samoin ajattelevat
oululaiset ovat allekirjoittaneet, missään oleellisessa määrässä
vaikuttaisi yleisöön ja saisi sen vakuutetuksi siitä, että päätös on
väärä?"
"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt
osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin
parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla
taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle
epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole
siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta
ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi
minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun
poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri
mieliä." --
Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan.
Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut
laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag
endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli
antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä
syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut
vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten
haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja
Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.
Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten
Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa
syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli
toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan
ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa
määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki
julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin
ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä
huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä
olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa
määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta
palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat,
jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti
hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin
koko hallitukselle vastuunvapaus.
V:n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja
1 p:stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi
vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön
luottamusta, mutta v:sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka
ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme
rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon
esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin
epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O.
Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet
on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia
melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää
O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty.
Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman
vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa
myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin,
että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi
kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin
nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä
taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava,
että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen
verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten
odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä
tämä rahalaitos on kehittynyt.
* * * * *
Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia
Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa
paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille.
"Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä
viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli
100 %, s.o. 20:stä 40:een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt
on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille
ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova
isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa
kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia
aikoja."
Tulos v:lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden
voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että
jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat
17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. -- Samassa kokouksessa,
joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin
tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut
paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli
ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen.
Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston
määräämästä hinnasta, 350,000 mk:sta, vaikka johtokunta oli ostoa
vastaan.
Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena,
että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti
selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi
vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin
Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan
päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa
vuokrasopimuksen 50:ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat,
katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla
sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi
valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin.
Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu -- ja saisi se 5 %
korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v:een 1906. Tätä hintaa
katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli
asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra
oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena
maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 - 1200), tuli hän
siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta
puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa;
yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin
oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan
mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan
(Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen
kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä
kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen
välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa
miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa,
vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi
arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään
kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi
tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi
odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on
hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia.
Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö
kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla
yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen
nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset
laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko
yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen
tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata
koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää,
ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin
kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei
tiedetä."
"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni
tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta
kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä
tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan
rakentamatta mitään v:n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa
muuttua parantumattomaksi tappioksi."
Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että
tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin
silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän
oli väärässä -- ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus
ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut
sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli
hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että
varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella.
Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa,
todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan
ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista
kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus
näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan
lakkautettiin. --
Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen
menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi,
jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut
siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa
oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että
johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman
vaikeni -- pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian
ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta
Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret
osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin
johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan
asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan
valtaan."
* * * * *
V:lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava
muutamia seikkoja:
Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY:n
johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi
olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka
tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin
oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa
liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan,
että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle
osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja
siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden
päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.
Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun
hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet
puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi
leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p:nä lokak. 1892, eikä
työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.
"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut,
lakkasi ilmestymästä 1892 v:n ummetessa eikä enää saanut varsinaista
seuraajaa. Kumminkin alkoi v:n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran
viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin
kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli
Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79)
suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss.
Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme
huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin
uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin
henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja
hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä
ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla
lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi
lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin
lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen
vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään
Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin
kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia"
Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä
kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli
marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna,
jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.
Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti
(josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo
oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli
laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi
työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä
vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut
Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä,
että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi
ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä
avattiin vasta 16 p:nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta
jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.
V.
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897.
Säännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin
ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta
nyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi.
"Mitä minä tein?" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8
p:stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi,
mitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli
käynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen
ovat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän
liittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän
lauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan
keskustelun tai tapahtuman.
Mielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka
paljon Kihlman näinä vuosina luki. "Minä lueskelen (studerar)
ahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä
ajattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että
elämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin", oli hän 19/10
1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin
päivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen.
Päivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää
kuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä
hänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa
lamppunsa k:lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.
Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen
voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen
perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä",
kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt
sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin
osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa,
jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta
tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää
pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää.
Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko,
vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei
ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa
laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy
onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat
pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy
edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä,
ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot
ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi.
Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja,
kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" -- Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut
saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti
päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin
Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen
ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle
kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka
asettuu sen lipun alle.' _Olla siveellinen_ merkitsee: kovassa
työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida
luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta
siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse."
-- Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja
valtiollisten asiain kehitystä.
Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista
teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka
sunnuntai kävi kirkossa -- tavallisesti Helsingin saksalaisessa
-- ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti
hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta
aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä
itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja
Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella
hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa
Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja
oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete
aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. _Kuinka_ hän
luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa
ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet
hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3:nnen kerran
lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z.
f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa
silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k:lo
8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891)
pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre"
valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli
innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki
Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen
tunnille, jolla siitä oli puhuttava.