säädyssä. Tavallisesti jäin vähemmistöön. Mutta toiselta puolen oli
minulla se ilo, että mielipiteeni kuitenkin lopulta voittivat. Sillä
kun yhteensovitus tuli, kehoitettiin säätyä, eikä niinkään harvoin,
yhtymään mielipiteeseen, jota minä olin puolustanut, ja silloin
sain mielihyvällä kuulla vastustajain kehoittavan säätyä luopumaan
entisestä päätöksestään ja yhtymään siihen, mitä minä olisin suonut
säädyn heti kannattavan. Näin ovat tehneet Donner, J. Forsman ja E.
G. Palmén. Ja kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, sanoo Shakespeare."
Seikkaperäisesti kertoo Kihlman sitten, kuinka näillä valtiopäivillä
päätettiin valita ja todella valittiinkin 8 pankkivaltuusmiestä, 2
kustakin säädystä, sen sijaan että niitä ennen oli ollut vain 4.
Kihlmanin mielestä oli uudistus tarpeeton, koska pankin hallintoa
vastaan ei oltu mitään muistutettu, ja ensiksi pappissääty hylkäsikin
ehdotuksen, vaikka se sittemmin ritariston ja aatelin kehoituksesta
muutti päätöksensä. Viimemainittu ja porvarissääty olisivat tahtoneet
valita 3 kustakin säädystä, mutta (Donnerin ehdotuksesta) pappissääty
suostui valitsemaan vain 2, joten pankkivaltuusmiesten koko luku tuli
olemaan 8, minkä toisetkin säädyt hyväksyivät. Mitä itse vaaliin
tulee, oli pappissäädyn vaikea päättää ketä valita. "Donner oli
luonnollisesti itsestään tuleva toiseksi pankkivaltuusmieheksi,
mutta toiseksi? Käännyttiin minun puoleeni kysymällä neuvoa.
Kysykää Donnerilta, oli alituinen vastaukseni. Ja Donner ehdotti
minua, vaikka olin vastustanut lisäystä. Mutta silloin tulivat
Kansallis-osake-pankin ystävät liikkeelle ja selittivät, että
minä olin siellä korvaamaton. Otto Hjelt, Otto Stenroth, Ernesti
Forsman, Yrjö-Koskinen näyttäytyivät pappissäädyssä vaikuttaakseen
sen jäseniin, etteivät he valitsisi minua. Alussa pysyin minä aivan
passiivisena, välttäen keskustelua tästä aineesta ja lausuen,
kun minua ahdistettiin, ettei minulla ollut mitään toivomuksia,
vaan että olin kokonaan välinpitämätön. Mutta vihdoin, Äidin
kehoituksesta, aloin miettiä itsekseni: eikö velvollisuuteni ollut
luopua passiivisuudestani. Mietiskelyni tulos oli, että minulle
yksityisenä henkilönä olisi edullisempi tulla pankkivaltuusmieheksi,
sillä vastuu olisi vähempi siitä syystä, että siellä oli useampia
kokeneita henkilöitä ja että Suomen pankin johto oli vaikea
ainoastaan pulmallisina aikoina. Sitävastoin täytyi minun uskoa, että
voisin enemmän edistää yleistä hyötyä, jos jäisin Kansallispankkiin,
missä tähän saakka mielipiteelleni oli annettu paljon arvoa, missä
minulla sanalla sanoen oli kumupohjaa. Kun tämä oli selvinnyt,
oli ratkaisu helppo. Yksityisen oli väistyttävä yleisen edestä.
Kun siis vaalipäivä tuli ja minulta jälleen kysyttiin, vastasin
etten minä heidän sijassaan äänestäisi minua, s.o. minä neuvoin
että oltaisiin valitsematta minua. Itse olin päättänyt äänestää
kauppaneuvos Åströmiä Oulusta, ja niin teki säätykin. Siten jäin
Kansallis-osake-pankkiin ja minulla on nyt suuri vastuu tästä
pankista, jos siellä kävisi pahoin. Mutta olen tyytyväinen: olen
varma siitä, että olen tehnyt oikein, ja pankissa olen tekevä mitä
voin. Minun tehtävänäni siellä lienee jarruttaa, pidättää, noudattaa
suurempaa varovaisuutta."
"Pankkivaltuusmiesten varamiehiksi valittiin: 1) J. Forsman
(uudestaan), 2) minun sijaani Danielson ja 3) rovasti Nordström.
Tarkastajaksi valittiin uudestaan Z. J. Cleve. Tarkastajan
varamieheksi: 1) A. Kihlman, 2) J. Johansson ja 3) prof. Bonsdorff.
Voitkos ajatella, säädyn sihteeri (C. Lindeqvist) oli vähällä tulla
valituksi 3:nneksi varamieheksi. Hän sai koko 11 ääntä ja Bonsdorff
14. Niin turmeltuneeksi (depraveradt) on pappissäätykin tullut.
Lyra on käynyt ympäri ja kerännyt ääniä ystävälleen. Ajatteles
mikä skandaali! Qvist pankintarkastajana! Niin, loppu tuli hyväksi
säädyn sihteeriinkin nähden taikka oikeammin mitä tulee säädyn ja
sihteerin keskinäiseen suhteeseen. Vaikka jälkimmäinen oli ollut
säädyn järjestelmällisen vainon esineenä, oli hän kuitenkin niin
jalomielinen, että hän ruotsin, suomen ja latinan kielillä kutsui
säädyn kaikki jäsenet teelle ('lukkarivaarin') alhaisen kattonsa alle
viimeisenä iltana, kun olimme koolla, 27 p:nä toukok. Ja koko sääty
noudatti kutsua paitsi muutamia parantumattomia O. D(onner), E. G.
P(almén), A. K(ihlman) ja veljekset Johansson. Sovinto siis yleinen."
Viimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä
mainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin.
"Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena
oli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat
päivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta,
jota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof.
C. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti
siitä yksimielisyydestä, joka _tänä_ lukukautena oli vallinnut
opettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut
rehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa
elämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla
ja -- olin vaiti." Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin
kohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli
tarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.
Valtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa,
jonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut.
Eikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen
onnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut
jo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa
(30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin
kuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa
sydämellinen. "Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan
suuntaan!"
Näiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa
juttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain
neljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran
hänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty,
oli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka
kumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja
paneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena.
Tapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet
nukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut
halvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi
ylös terveenä ja virkeänä!
* * * * *
Kesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän
ainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja
rauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika,
Lennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on,
että isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin
edistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä
kuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian
kandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle,
ja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa
lääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.
_Kuinka_ Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen
todistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. "Nyt kun
olen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo
4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a
16 tuntia."
Paitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että
Kihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä
Cleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä,
jonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen
kiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu
uudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta.
"Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää
voi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII
luokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää
voimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on
antanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo
menettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei
ainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli
myöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa
oli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen
virassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti
valmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine
suomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä
on ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin
oli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän
poistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen
hänen sijaansa." -- (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka
Cleven vävynä oleskeli tämän luona.) --
Syyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa,
Kihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun
hän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta
vuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle
käsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää
ja jotka muodostavat ikäänkuin "oppilaitoksen elämän sielun".
Vaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien
vaikutusta. "Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen
ja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa,
silloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka
eivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa
oikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se
vaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa
todellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa
nojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin,
mutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu
edellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna
siitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen
totuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen
minä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen
piiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve
julkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka
jokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla
voimalla minulle itselleni selvinneet." -- "Olkoot nämä lausuntoni
testamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat
kuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt
käsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän
hyväkseen."
Ylempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:
"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan
nauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä
niinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa
virkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman
nautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan?
Me ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten.
Meillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan
suoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota
eletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan
eläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä
ainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan
mennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä
ainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään
elämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa,
onnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se
on keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi.
Semmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että
opettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa
todellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta,
kukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri
siihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin
elämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme
onnemme elämässä ja kuolemassa."
"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo
oppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan.
Mutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa
rinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut
maan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala
on asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan
tahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin
asemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia
ja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla
kumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja
siis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä
seikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se
on Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o.
luonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa
Jumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän
suoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi
omansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen
semmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä
Jumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden
opettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin
opettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän
palvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala
on antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä
taikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota
opettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka
henkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän
suorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut.
Jumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina
rukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia
kirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa
kokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu
kunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista,
jonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on
Jumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin
oppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus
on opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti
ja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen
siinä, on Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_. Oppilaan
kutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen
kasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet
kykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen
paikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki
oppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja
sentähden Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_." --
"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa
Jumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan
jumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme
Jumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan.
Ja niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin
taikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme.
Voidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä,
jopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen
tiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa
jumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää,
miksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys
maallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea
käsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen,
tietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä
käsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä
ihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja
maallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään
maailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan
kanssa. Me saamme siis pitää _varmana ja kalliina totuutena_, että
_joka työ maallisessa kutsumuksessamme_, olkoon työ henkistä tai
ruumiillista laatua, _on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon
pyhittämää_, ja että _työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus
yleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä_. Me saamme siis ottaa
omaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi,
sillä sellainen on Jumalan käsitys meistä."
"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu
siitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä
taikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin
vaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti
täyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan
voi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään
enempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta
uskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän
tahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa,
vaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai
mitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä
ja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden
ja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus,
joka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli
nimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala
pitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän
mukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu
ainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä
olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene
herrasi iloon!"
"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille
onnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä
pyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa,
sekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan
tyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea
käsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme
siitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani
aion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia,
niin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan
ja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme
tuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme
sopusointuun Hänen kanssaan!"
Tämä merkillinen puhe, joka johdannon mukaan sisältää puhujan
alituisessa totuudenetsinnässä saavuttaman vakaumuksen, on jotain
enemmän kuin tavallinen koulupuhe, se on tunnustuksentapainen viitta
Kihlmanin sisällisen kehityksen tiellä. Se ei ainoastaan ilmaise
kuinka kauas hän oli ehtinyt nuoruudenaikansa herännäisyydestä (sillä
olihan juuri heränneiden mielipide, että maalliset harrastukset
ehkäisevät ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa), vaan myöskin kuinka hän
oli selviytynyt niistä epäilyksistä, joita hänessä oli herättänyt
hänen elämänsä kaksinaisuus, siinä kun uskonnonopettajan ja
liikemiehen toimet olivat yhtyneet. Ensin hän oli lohduttanut itseään
sillä, että erilaatuiset harrastukset, henkiset ja käytännölliset,
pelastaisivat hänet yksipuolisuudesta, toisena asteena voidaan ehkä
pitää hänen allianssikokouksessa 1886 lausumaansa ajatusta, että
hengellistä elämää parhaiten edistettiin siten, että kukin etsii ja
ylläpitää yhteyttä Kristuksen kanssa ja täyttää velvollisuutensa,
kolmas oli puheessa esitetty, että kunkin elämäntehtävä, kunkin
velvollisuudet olivat Jumalan tahdon pyhittämät ja niiden uskollinen
täyttäminen jumalanpalvelusta. Että tämä käsitys vasta nyt oli
hänelle selvinnyt, voimme päättää siitä, että Kihlman kirjoittaessaan
(7/9) Essenille, jolle hän oli tottunut avaamaan sisällisen elämänsä,
lausuu itsestään nämä sanat: "Olen edelleen hyvissä voimissa, minulla
on kylläksi työtä, ja minä teen mielelläni työtä, koska katson sitä
Jumalan tahtomaksi s.o. jumalanpalvelukseksi." Jos ajatus olisi
ollut vanhempi, niin arvatenkaan hän ei olisi ilmaissut Essenille
käsitystään työstä jonkintapaisena uutuutena. Samaa todistaa myöskin
lupaus, millä puhe päättyy, että hän näet aikoo elää ja toimia
sanojensa mukaan. Siitä näkyy, että saavutettu vakaumus vaikutti
häneen virkistävästi, vahvistavasti.
Kun Kihlman, niinkuin ylempänä on kerrottu, kieltäytyi rupeamasta
pankkivaltuusmieheksi ja jäi mielestään vastuunalaisempaan asemaan
Kansallis-osake-pankin hallintoneuvoston jäsenenä, hän tuskin
aavisti, että hänen tunnollisuutensa siinä tehtävässä jo samana
vuonna oli joutuva mitä vaikeimman koettelemuksen alaiseksi. Vaikkei
rahalaitoksen toiminta ollut kestänyt kuin puolitoista vuotta, oli
näet jo ilmaantunut vakavia aiheita epäillä, eikö pääjohtaja hra
Otto Hjelt ollut sopimaton toimeensa. Kysymys oli hallintoneuvoston
ratkaistava, ja se päätti erottaa hänet toimestansa pankissa, ensin
väliaikaisesti syysk. 8 p:nä 1891 ja sitten lopullisesti seuraavan
joulukuun 23 p:nä.
Tämän aikoinaan mieliä kuohuttavan jutun seikkaperäinen esitys on
tässä tarpeeton ja tilankin puutteesta mahdoton, mutta Kihlmanin
suhtautuminen arkaluontoiseen asiaan ei ole sivuutettavissa.
Onneksi onkin meillä käytettävänä riittävän valaisevia lausuntoja
yksityisissä kirjeissä, jotka vapauttavat siteeraamasta pankin
julkaisemattomia asiakirjoja.