sisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta,
jolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi
oli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen
kuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta
vieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja
jälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain,
kanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä
suhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin
syystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui.
Melanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa
täyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin
muuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi
sanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla
oli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja
heidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta.
Eritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan,
jotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja
takausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi.
Sen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa
kirjeensä sanoilla: "Hyvä veljeni ja hyväntekijäni." Kumminkaan ei
heidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella
oli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin
yksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa
antoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen
johtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman
arkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta
maltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa
tapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi
muuttumattomana.
Muidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä
parhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai
hän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa
uskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja
Lauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin,
F. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.).
Missä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin
olemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen
rehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä
kannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka
rehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla
ja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat
merkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala;
puheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja
verestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla,
muun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden
ja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt
hoitamaan emännän tehtäviä.
Edellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.)
valitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi
erimielisyyttä "uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa
mielipiteissä ja pedagogisellakin alalla" ja mainitsi erittäin
kansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän
kärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki
olisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli
kielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa
vaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa.
Mutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan?
Kaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet,
että Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita
eikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua.
Valtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus -- johon ei
uskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan,
ei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia.
Sanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja
että hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli,
onko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin
ikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston
mallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna
uusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli
nimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan.
Näin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja
tarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen
rakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa
todistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin
nuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin
epäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui
ennen kaikkea _opettajan_ arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä.
["Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu", kirjoittaa
Kihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty
erään kurinpitoasian johdosta, "katson velvollisuudekseni ottaa
huomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin
opettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia
(disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta
tunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka
opetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa
suhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa,
niin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun."]
Kuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi
osoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia
kohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta,
oli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta
olemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille
raha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain
olivat avun tarpeessa.
Mutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka,
joka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan
koulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että
oppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja
1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se
1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat
oppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten
kodeista, mutta nyt "normaalilyseon historian pimeänä aikakautena",
käyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat
useimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman
juhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut
tämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos
ei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään,
mikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli
tulevaisuuden asia: "historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä
tahtonutkaan välttää." Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme
niin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta
opettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön
luottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella
asiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen
sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa,
niinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin
seikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat
kyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan,
joka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v:n koulukomitea ja
maamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut
sen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun
ei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen,
perustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen
oppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota
laajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate,
ja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä
varten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin
seuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan
oli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa
järjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin
oppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa.
Koska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli
voimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli
lähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys
oppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se,
että äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut
niin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet
reaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin
pääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin
myöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.
Tämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin
toimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat.
Enimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka
1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille
muodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti
vastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.
Kesäk. 4-7 p:nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain
kokous -- kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28:nnen kysymyksen:
"Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava
normaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?" Luonnollisesti
oli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että
Kihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla
"normaali", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa
julistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä
hakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei
hän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut
kykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista
kelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja
esittämät ehdot.
Muutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän
ei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä "pohjakoulusta";
mutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa
koetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti
vastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa
niille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja
ainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.
* * * * *
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta
kasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman
hyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka
hänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 %
s.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan
päätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa
17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan
jäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan
17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa
osinkoa. -- Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että
osinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit,
vaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin
jakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden
tulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen
ylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella
yhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän
lähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan
yhtiökokouksissa.
Edellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä
toisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä
yksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka
muutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu
1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu
ja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman
väliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti
muodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua
osakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12
p:nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen
hallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan
vielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti)
Ernesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli
Kihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen
vuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä
tuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme
alempana nähdä.
Kesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan
normaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden
rannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä
hän kuoli 18 p:nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan
heinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän
palasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet
tajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p:nä Kalvolan kirkkomaahan, ja
Kihlmankin oli saapuvilla. "Kuka hänen tovereistaan on matkustava
(hautajaisiin), jollen minä?" oli hän Helsingistä kirjoittanut
Hildalleen Rulluddiin.
Elokuun loppupuolella Kihlman rouvansa kanssa teki Vaasan-matkan,
onnitellakseen Lorenzoa ja hänen Idaansa ensimmäisen lapsen
syntymisestä. Kun isoisän piti kastaa pieni ihmisen alku ja oli
ennättänyt siihen kohtaan, jossa vedellä valelemisen piti tapahtua,
hän huomasi -- niin jutellaan -- ettei vettä ollutkaan käsillä.
Silloin hän tyynesti keskeytti toimituksen ja lausui: "Ei tosin
vesi sitä itsestänsä tee, mutta kumminkin se on tarpeen." Silloin
riennettiin noutamaan vettä, ja toimitus jatkui säännöllisesti
loppuun.
Kun Kihlman rouvineen oli palannut Helsinkiin, sattui seikkailu, joka
kuvaa hänen mielensä lujuutta ja ruumiillistakin reippautta, jota
tuskin olisi 65-vuotiaalta odottanut. Oli lähdettävä Rulluddiin,
mutta tuuli oli kiihtynyt niin kovaksi myrskyksi, että saaristolaivat
eivät voineet suorittaa matkojaan -- mitä tuskin sattuu kertaakaan
5:ssä vuodessa. Sekin laiva, jossa Kihlmanien oli kuljettava,
jäi satamaan odottamaan ilman tyyntymistä, ja päästäkseen mukaan
matkustajamme yöpyivät laivaan. Aamulla he sitten kauniilla säällä
tekivät matkansa ja tulivat Rulluddiin. Mutta iltapäivällä --
elok. 28 -- nousi myrsky uudestaan ja paisui hirmumyrskyksi --
"vuosisataismyrskyksi" nimitti sitä Z. Topelius -- jonka vertaista
ei kukaan elävä muistanut. Tuhoisa oli myrsky varsinkin Etelä-Suomen
puistoille ja metsille, ja Rulluddillakin se kaatoi taikka pirstasi
lukuisia suuria puita, joista muutamat kaatuivat huvilarakennuksen
päälle särkien sen katon. Kihlman itse oli joutua kaatuvan
puun alle, kun hän myrskyn alussa pistäytyi pihalle katsomaan.
Illalla tuuli taas tyyntyi, mutta laivaa ei näkynyt sinä päivänä
eikä seuraavana aamunakaan. Turhaan odotettuaan laivan tuloa
selitti Kihlman omaisilleen, että hänen täytyi välttämättä päästä
Helsinkiin hoitamaan koulun asioita. Ja kun ei soutuveneitäkään
ollut saatavissa, lähti hän jalkaisin ja yksin matkalle huolimatta
vaimonsa rukouksista. Tiet olivat kaikki tukossa kaatuneiden puiden
ja murskautuneiden oksien suunnattomasta määrästä: kulkijan täytyi
kiivetä, kiertää, pujottautua, mistä kulloinkin parhaiten pääsi.
Jonkun kilometrin näin ponnisteltuaan onnistui Kihlmanin kuitenkin
saada hevonen, millä vihdoin tuli Helsinkiin. On myönnettävä, että
tämä omituinen retki osoittaa yhtä paljon velvollisuudentuntoa kuin
tahdonlujuutta ja rohkeutta.
Vuoden lopulla valittiin jälleen edustajia seuraavan vuoden
valtiopäiville. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat
nytkin Kihlmanin toiseksi, mutta Geitlinin kuoltua prof. Ernst
Bonsdorffin toiseksi edustajakseen. -- Mitkä seikat näihin aikoihin
paitsi tavallisia tehtäviä kiinnittivät Kihlmanin mieltä näkyy
eräästä piispa G. Johanssonille (1/12) lähetetystä kirjeestä.
Ensiksikin hän siinä puhuu "Finland"-lehden ylläpitämisen hyväksi.
Sitä varten oli jo 18,000 mk merkitty, mutta vielä tarvittiin 5,000
lisää. Toiseksi on hänen mielensä järkkynyt ajan valtiollisen
uhkatilan johdosta. "Idästä päin kuuluu kamalia huhuja. Tänään
kerrotaan komitean jäsenten yhtyneen siitä, että H. M:teetilleen
ehdotettaisiin koko (uuden) rikoslain voimaanpanon lykkäämistä;
ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth yksin on ehdottanut, että
ainoastaan osa siitä jäisi voimaan panematta. Voimaanpanon lykkäys
on siis odotettavissa. Ja kun lait voidaan tehdä voimattomiksi,
niin tulevat kai pian kieli ja uskontokin järjestykseen. Eihän
ainakaan ole mitään, joka estää muiden lupausten peruuttamisen, kun
yksi lupaus voidaan mielivaltaisesti rikkoa. Mutta hyvä on tietää,
että Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti, Ps. 10." -- Edelleen
Kihlman kirjoittaa, että kysymys ehtoollispakosta oli kahtena iltana
ollut käsiteltävänä Helsingin pappeinkonferenssissä. "Alusta alkaen
olivat mielipiteet melkein aivan vastakkaisia, ja kun keskustelu
päättyi, todettiin, että mielipiteet yhä olivat vastakkaisia ja
sovittamattomia. Toiselta puolen valitettiin, että eräs Suomen
piispakin (G. Johansson) oli voinut puoltaa ehtoollispakon
poistamista. Tällä puolella olivat prof. Råbergh, esittelijäsiht.
Rancken, Meurman, Murén, Hildén y.m. Toisella puolella olivat prof.
Colliander, rehtori Kihlman, maisteri Appelberg, prof. Otto Hjelt
y.m., jotka todistivat, että jos luterilainen kirkko säilyttää
ehtoollispakon, niin ei se siinä voi nojautua Jumalan sanaan, vaan
noudattaa ihmissääntöä, jota vastoin ne, jotka tässä kohden vaativat
vapautta, voivat vetää todistukseksi mestarin omat perustamissanat.
-- Tämän keskustelun hedelmä on 'Finlandissa' ollut polemiikki opus
operatum'ista. Toinen kirjoittaja on Meurman. Kuka 'luterilainen
pappi' on, sitä en tiedä." -- "Luonteenomaista on että pastori
Hildén, Silfvast y.m. luterilaisen evankeelisen yhdistyksen jäsenet
eivät ole merkinneet mitään avustusta 'Finlandille'; siitä syystä,
ettei tämä lehti ole puhtaasti kirkollinen = evankelisluterilainen.
Oi, mikä hajaannuksen maailma kaikkialla!"
* * * * *
1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p:nä tammik.
ja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa
säätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut
jäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta
Essenin kultahäihin 21 p:nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia
vieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: "Ystävä ja Veli", missä
Essen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti
oli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä,
vaikka he olivat veljeksiä. "Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun
luopua uutena vuonna." Kihlman puolestaan vastaa (20/1): "Rakas
appi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta
ei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole
hauskaa. -- -- Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä
todellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? -- Kun en huomenna
voi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin
teen sen hengessä ja kirjallisesti. _Minun_ elämäni on saanut
erikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani
solmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin
kauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja
sellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen
kiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä
pitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva
elämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne
illalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!" --
Koululaitosta koskevista anomusehdotuksista on mainittava eräs
koulunopettajain edustajille yhteinen. Se tarkoitti joka kolmas
vuosi pidettävien yleisten opettajakokousten aikaansaamista ja
saavutti säätyjen hyväksymisen. Kihlman otti osaa säätyjen työhön
tavallisella ahkeruudellaan, mutta hänen lausunnoissaan emme ole
huomanneet mitään erikoisemmin kuvaavaa. Kumminkin ansaitsee panna
merkille, että parissa kohden tulee näkyviin, miten tärkeänä hän piti
toimenpiteitä, jotka voisivat ehkäistä tilattomien ja työläisten
puutteenalaisuudesta johtuvia sosialisia vaaroja. Siten hän puolusti
arm. esitystä maatilojen osittamisesta ja maanvuokraamisesta maalla,
jossa 10 hehtaaria oli asetettu vähimmäksi määräksi, minkä joku
lohkomisen kautta saatu tila saisi käsittää, vaikka hänestä laki- ja
talousvaliokunnan mietintö saman esityksen johdosta, missä tuo
rajamäärä oli poistettu, oli parempi ja johdonmukaisempi. Hän pelkäsi
näet, että koko esitys saattaisi joutua vaaraan, ja hän katsoi
suureksi vahingoksi, jos asetus valiokunnan tekemän muutoksen tähden
tulisi lykätyksi tulevaisuuteen. -- Toiseksi Kihlman, kun yleinen
valitusvaliokunta erään porvarissäädylle annetun anomusehdotuksen
johdosta lainojen antamisesta yleisistä varoista työväen-asuntojen
rakentamista varten oli ehdottanut, että asia jätettäisiin
sikseen, hallitus kun ilmankin saattoi antaa lainoja tällaisten
tarkoitusten edistämiseksi, osoitti, että määräykset, jotka koskivat
valtiolaitoksen lainausrahastoa, eivät suinkaan selvästi myöntäneet
lainojen antamista kyseessä olevaan tarkoitukseen, ja ehdotti
anottavaksi, että hallitus muuttaisi nuo määräykset niin, että selvän
selvästi näkyisi, että lainoja ajanmukaisten työväen-asuntojen
rakentamista varten oli valtiolta saatavissa. "Sen, joka on seurannut
yhteiskunnallista liikettä nykyaikana, sen, joka tietää, kuinka kauas
tämä liike jo on edistynyt ja kuinka tärkeää on, että ajoissa ei
ainoastaan hyväntahtoisissa sanoissa, vaan toimessa näytetään, että
tahdotaan tyydyttää oikeutettuja toivomuksia, sen ei pitäisi epäillä
kannattaa niin vaatimatonta ehdotusta kuin minun ehdottamani." Sääty
hyväksyi Kihlmanin ehdotuksen 21 äänellä 15 vastaan.
Kirjoittaessaan 27 p:nä kesäk. Oswaldille, joka toukokuulla oli
lähtenyt kasvitieteelliselle tutkimusmatkalle Pohjois-Venäjälle
(Petschoran seuduille), Kihlman itse kertoo yhtä ja toista
valtiopäiviltä. -- Valtiopäivien aikana hänellä ei ollut aikaa
tarkastaa stenogrammeja. "Käsikirjoituspinkkojen, jotka niin
kauheasti todistavat kuinka virheellisesti lausun ajatukseni, täytyi
levätä. Tämän kokemuksen johdosta koetin vakavasti olla vaiti,
muistaen vanhaa, hyvää ohjetta: praestat tacere qvam male loqvi.
Mutta en voinut aina olla mykkänä. Toisinaan oli minun esiinnyttävä,
varsinkin kysymyksissä, joihin olen enemmän perehtynyt (pankki- ja
finansiasioissa) ja joissa olisi ollut väärin vaieta." --