yleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten
apurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden
porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta.
Yleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen,
että säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti
pappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö
hyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät
parastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen ("diktergage")
myöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai
palkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin
kuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen
nähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin "tämän
yksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija
puheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään
ole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia,
joita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä
teoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain
harvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää
minusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta.
Sellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi
henkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan
ja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta
meneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin
valiokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas
kirjailija saa kohtuullisen palkan työstään". Sen johdosta että
eräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö
voi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta
virkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu:
"Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä,
että semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa
elämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva
sivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän
kokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole
monellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia
luomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija
on tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä
pakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta
väkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen
teoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi."
Puoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona
ansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, "että ainoastaan semmoinen
teos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu".
"Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä
yhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla
kaunista, joka ei ole siveellistä."
Nähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi
siihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta.
Hän oli "tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan
(!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat", oli sen vuoksi
mielenkiinnolla lukenut pari "estetiikan dosentin tohtori Aspelinin
ja runoilija Zakris Topeliuksen" kirjoitusta Finlandissa, jotka
molemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten
kykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin "muistellen muita eteviä
henkilöitä samasta luokasta" oli hänen mieleensä m.m. tullut "suuri
runoilijaruhtinas Göthe". "Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos
saisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi
ajatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan
sitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen
mielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa
toimitti" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, "siis tasan 100
vuotta sitten" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle,
Friedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa,
vaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka
"kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta)." Kihlman
ei kuitenkaan hyväksynyt tätä "kovaa tapaa" avustaa kirjallisuutta,
vaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän
oli kertonut tapauksen -- selitti hän myöhemmin -- oli se, että
professorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa
ja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä
saattoi antautua runoiluun. "Siinä kohden näytti minusta Göthen
menettely olleen niin merkillinen."
Naiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti
porvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla
valituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä
porvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka
koskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa
samoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman
vastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin
selvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä
osoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden
heikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään
liekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei
varmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä
ajan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan.
Ettei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen
kerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, "ettei
ole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion)
vastaan"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän
jo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin
naisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. -- Mitä säädyn kantaan tulee,
hyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla
valituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen
yliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.
Joku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan
palaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä
anomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa
Turun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen
valitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen
kaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään
pyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava,
että hallituksen puolesta tutkittaisiin "siinä määrässä, kuin se
osoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta", olisiko
tämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön
päätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei
tyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja
hyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin
mietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että
sama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun
oli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä,
kun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. -- "Minun asemani
kysymykseen nähden on säädylle tuttua", hän sittemmin lausui.
"Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä,
sivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen
lausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen
yliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva
poikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin
miehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani
koettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin
koulusivistys on kyseessä." Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi
anomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja
se tulikin säädyn päätökseksi.
Lopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään
talonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski
piispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei
säädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta,
joka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen
käsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin
tulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja
ehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen:
sääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen
palauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin
toivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus
valtavalla enemmistöllä.
Yleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut
puheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu
käytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi,
että hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin
vaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen
vapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta
tämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus,
eikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus
samoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi
puolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu
esti ihmisen siveellistä parannusta. -- Kun eräs puhuja oli
kiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui
Kihlman: "Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu
sillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu
muuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään
vapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella
ja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen
rangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus
vanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus
turmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun.
Jos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä
ainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla
käyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa,
niin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon
täysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta
varsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt
för) ruumiinrangaistusta." -- Tahallisesta murhasta olisi Kihlman,
Jumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen
ainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa
mainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen
tuomitseminen, jätettäisiin, pois.
* * * * *
Kihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin
maaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen,
lupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan
ystävänsä luona. "Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä
karata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä
voisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä
lausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On
kiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään.
Kaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy
rivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä
harrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa
kenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut,
miten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin
se on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että
pahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada
parannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä
niiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto". -- Kesäkuun viime
päivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän
2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi
Ruokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan
pantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia
niiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet
siitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.
Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että
toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman
varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin
tarkastukseen.
* * * * *
Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen
rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä,
oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava
aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat
edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %;
mutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi
ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman
kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia
tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena
vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin
samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin
tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen
johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.
Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889
mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa
erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki
G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka
silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F.
suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla
veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun
numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia
liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse
riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s.
kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia
lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä
ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella
perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva
arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse
olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, -- katso
siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä
arvostellessamme. -- Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen
oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka
pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".
Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti
tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen
Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti
jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut
tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat,
että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen
poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien
keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa
erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka,
nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä
huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida
Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen
uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä
isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon"
onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren
sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti
Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12
p:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren
rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu
vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet
lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea
vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät
enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta
tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin
perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä
vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat
rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella,
ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut
parempia ystäviä kuin isä ja äiti.
Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman
Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta
Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän
puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä
olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan
oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla
sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon
oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1
äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun
arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi
hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut
tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin
tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen
juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin
ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä
tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet
on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy
selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan
vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna
edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä
vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että
ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden
ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu
mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan
ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi,
ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy
siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan,
oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä
voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden
työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita
heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan
suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli
julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen
kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen
sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun
matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n
vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).
Lukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt
25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi
aikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen
johdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä
ajalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan
enemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta
keväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston
perustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä
"vaatimattomalla" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman
sanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa
viaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut
vakavasti vastustanut ehdotusta. "Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti
myöntyväisyyteni tähden", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle.
"Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin
tulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja
opettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata
kallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää,
nimittäin juhlimista varten (!)"
Julkaisu [_Normallyceum i Helsingfors 1864-1889._ Historisk
återblick af _Alfr. Kihlman_. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin
tammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että
se todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua
varsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa.
Enin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja
elämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta
koululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella,
tarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle
ominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan
sisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja
oppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin
uudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava
on vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella
muutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa
tavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön
kertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa
päättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: "Jos senkin
(maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät
kaikenlaista toivottavaa, _on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut
muiden maiden edelle._" Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon
50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [_Svenska Normallyceum i
Helsingfors 1864-1914._ En minnesskrift av _V. T. Rosenqvist_.]
tämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä
kahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja
tarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei
Kihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä
koululaitoksemme historian lähteenä.
Itse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p:nä tammik. 1890,
ja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä
julkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan
juhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja
opettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta
kohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka
huolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen
Lorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli
loukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää
kirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo
valmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet
historiikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet
von Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea
antautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti
ylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. "Minä ymmärrän
tämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä."
Lindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin
Yrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi
viihtynyt, "jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei
voinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä
tyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja
epämiellyttävää!"
* * * * *
Saapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston
vanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka
vararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä
valtiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä
oli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien
seurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja
ennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1)
1890.