joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon
pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886.
Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta
aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri
uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa
(30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman
oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain
kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia
(m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet
kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää
Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet
veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen
oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa
kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä,
ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos
niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää
hengellistä elämää. -- Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut
ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen
loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa
von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli
myöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan
illanviettoon Korkeasaarelle. -- Tuottiko allianssikokous merkittäviä
tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta
itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön
tässä tulkitsematta.
Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa
Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin
kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka
kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen
sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille
tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin
komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto,
huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava
ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset
kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla
on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt,
kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa
on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä
ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti
(tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta,
teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo
4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden,
saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon
kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" -- Syötyään aikoi Kihlman
levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen
pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje,
josta kuvaus on otettu, oli valmis.
* * * * *
Tunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen.
Muuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä
liian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin
kaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden
kirkolliskokouksen historiasta.
Syyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen
päivätyn kirjeen, joka alkoi näin: "Rakas veli! Kuinka usein olenkaan
kaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti
loogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä
varmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme." Sitten
kirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella
Kihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli
esittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan
asettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty
valiokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys
sangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin
mielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean
mietinnön -- 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa.
Kirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi
julkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain,
että Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä)
hyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan,
"että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon
ylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka,
samalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet
tähän virkaan sopivaksi". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman,
liitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa
mieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan
ja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta,
kieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa
tämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta
valiokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko
asia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt
toisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja
osoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden
ehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden.
Tahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä,
että varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa
uskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.
* * * * *
Emme ole pitkään aikaan saaneet vilkaista Kihlmanin kotiin.
Tilaisuutta siihen antaa nyt eräs joulun edellä päivätty (18/12)
kirje, missä hän kiittää vanhaa Kruununkylän tuttavaa, äitinsä
entistä palvelijatarta Brita Syringiä odottamattomasta lahjasta.
Brita oli näet lähettänyt uunissa kuivattua ("ugnståndet") leipää,
josta Kihlman muinoin oli pitänyt. Nytkin, vakuuttaa kirjoittaja, oli
se hänestä erittäin maukasta. "Sillä on se vanha hyvä maku, johon
lapsuudesta olen tottunut, jota paitsi se on vanhan, uskollisen
rakkauden maustamaa. Muistaen Britan hyväntahtoista rakkautta me
tätä leipää syömmekin ja siten nautittuna se on juhlaruokaa."
Vastalahjaksi lähetettiin 10 naulaa kahvia siinä toivossa, että
silläkin kenties olisi hyvä lisämaku, kun se tuli ystävän kädestä. --
Tämän ohella sisältää kirje tietoja kotioloista. Rouva Kihlman oli
niin toipunut pitkällisestä taudistaan, että hän pystyi hoitamaan
taloutta ainoastaan yksi palvelijatar apunaan. Ulkona kävellessään
täytyi hänen nojata keppiin ja kotonakin olla varovainen, mutta
kuitenkin hän oli paremmissa voimissa kuin koskaan oli voitu
toivoa taudin aikana. Oswald oli kasvitieteen dosentti, Lorenzo
oli juristi ja oli syksyllä hoitanut tuomarin virkaa Hämeenkyrössä
ja Ikaalisissa, Henrik oli normaalikoulun korkeimmalla luokalla,
ja toivottiin hänen tulevan ylioppilaaksi ensi keväänä (niinkuin
tapahtuikin) ja Lennart, nuorin poika, oli viidennellä luokalla.
Kaikista pojistaan vanhemmat olivat saaneet iloa. -- Kirje päättyy
näin: "Vaikka asumme pääkaupungissa, elämme itseksemme, sangen
hiljaisesti. Hilda ei koskaan käy kylässä illoin, ja minäkin olen
kotona, milloin ei ole pakko mennä ulos. Meidän huvimme on lukea
kukin tahollaan. Ja tätä seurustelua hyvien kirjailijain kanssa
pidämme kaikesta parhaana, varsinkin kun se johtaa seurusteluun
Jumalan kanssa. Semmoista seurustelua voi Britakin, kun kirjoja
ei puutu, nauttia pienessä kamarissaan, ja siis pitää seuraa sekä
profeettain että apostolien kanssa. Mitä parempaa voisikaan pyytää!"
--
Edellisenkin joulun edellä oli Kihlman saanut muistutuksen
nuoruudestaan. Pohjalaisten ylioppilasten uskollinen palvelijatar
1840-luvulta Karolla Kask (ks. I.), oli näet maaseudulta kaupungin
läheisyydestä tuotu Helsinkiin sairaalaan. Vanhus paralta oli
käsivarsi taittunut, ja jotta hän voisi olla hyvässä hoidossa,
Kihlman, Essen, Reuter y.m. vanhat pohjalaiset, saatuaan asiasta
tiedon, keräsivät keskenään varoja, millä sairaalan maksu
suoritettiin. Sittemmin Karollaa avustettiin säännöllisellä
kuukausirahalla.
* * * * *
Uudenvuodenpäivänä 1887 kirjoittaa Kihlman Essenille: "Siis on
jälleen vuosi mennyt ja uusi tullut. Alkaa tuntua, että on entisen
ajan oma, eikä enää oikein sopiva tähän uuteen aikaan. Kumminkin olen
vielä täysissä voimissa ja omasta mielestäni on minulla vielä paljon
tehtävää, mutta päivät ovat niin lyhyet ja kuluvat niin nopeaan.
Hyvin tärkeää on luullakseni katsoa, että menettelee oikein tien
pienemmillä osilla: silloin kai Jumala huolehtii kokonaisuudesta." --
Ja "uusi aika" olikin tavattoman levoton ja vaativainen. Naisasiaa
käsiteltiin mitä kiihkeimmin ja sen yhteydessä siveellisyyskysymystä,
jolle jälkimmäiselle ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam
Helsingissä maaliskuulla pitämillään esitelmillä tuotti erikoista
kiihoitusta, hän kun myönsi viettielämälle oikeuksia, joita ei
julkisuudessa ennen oltu kuultu. Vihdoin pohdittiin kielikysymystä
kiukkuisemmin kuin koskaan ennen, sen jälkeen kun huhtikuun alussa
oli tullut tieto, että se oli ratkaistu senaatin vähemmistön
mielipiteen mukaan, nimittäin niin että alempien, paikallisten
virastojen tuli käyttää ympäristön kieltä, jota vastoin korkeammat,
koko maan asioita hoitavat virastot saisivat valita kumman tahansa
molemmista kotimaisista kielistä. -- Eräässä kirjeessä Sweitsissä
oleskelevalle Otto Donnerille Kihlman koskettelee (27/4) viimemainittua
asiaa: "Valtiollisella alalla riitapuolet ärsyttävät toisiaan
yhä enemmän ja enemmän. Viimeistä kieliasetusta on ruotsalainen
puolue käyttänyt aivan erikoisena välikappaleena herättääkseen
vihaa suomalaista puoluetta vastaan. (C. G.) Estlander on Finsk
Tidskriftissä (huhtikuun numero) tehnyt selkoa asemastaan
suomalaisessa kielikysymyksessä. En tiedä olenko lukenut mitään,
joka henkisi syvempää vihaa tyynellä kielellä. Häntä on palkittu
tulisoihtukulkueilla ja kansallisjuhlalla ja sähkösanomilla.
Ainoastaan vaivoin onnistuttiin ehkäistä vastamielenosoituksen
toimeenpano Yrjönpäivänä Koskisen kunniaksi, joka matkusti pois
Keravalle. Nya Pressen kuuluu tähän aikaan voittavan itsensä
liioitteluissa. Finlandissa on Estlanderin kirjoitusta erittäin
onnellisesti käsitelty (E. G. P[almén])." -- Edelleen mainitaan
samassa kirjeessä, että koetetaan ylläpitää Finlandia seuraavanakin
vuonna. Myöskin Helsingfors Dagbladin olemassaolo oli kyseessä.
"Runeberg y.m. tahtovat, että sitä toimitettaisiin enemmän
viikinkiläiseen henkeen s.o. he haluavat erottaa And. Chydeniuksen.
-- Varmaa on, että sekä Finlandin että Dagbladin tulevaisuus on
sangen pimeä." Todellisuudessa jälkimäinen lehti lakkautettiin.
-- Vihdoin kertoi Kihlman Oswaldin huhtik. 11 p:nä lähteneen
tutkimusmatkalle Jäämeren rannikolle ja Kuolan niemimaalle,
palatakseen vasta syyskuulla. --
Ikäänkuin jatkona edelliseen antaa Kihlman (2/5) kirjeessä Lorenzolle
(Ikaalisissa) tietoja yliopiston rehtorinvaalista Vapunpäivänä:
Ruotsalaisella puolella olivat ehdokkaina: Estlander, Runeberg
ja Pippingsköld; suomalaisella: Rein, Råbergh ja Jaakko Forsman.
"Ruotsalainen puolue kärsi, saattaa sanoa, täydellisen tappion;
sillä päähenkilöt Estlander ja Runeberg saivat ainoastaan 12 ja 10
ääntä, jota vastoin Rein sai 17 ja Råbergh 15. Ruotsalaisen puolueen
kolmas mies sai 13 ja Jaakko 12. -- Ehdolle tulivat siis 1) Rein,
2) Råbergh ja 3) Pippingsköld. Minä puolestani iloitsen siitä, että
Estlander ja Runeberg saivat niin vähän ääniä. Se todistaa, että
viikinkiläissuunta, jota Estlander edustaa ja johon Runeberg yhä
enemmän on kääntynyt, ei kuitenkaan ole kovin suosittu professorien
kesken. Tuloksen ovat he itse etupäässä aiheuttaneet. -- -- Molemmat
ovat äärimmäisyyteen meneviä ja häikäilemättömiä, ja ilahduttavaa
on, ettei häikäilemättömyyttä kannateta. Että Rein ja Råbergh saivat
niin monta ääntä, johtuu epäilemättä siitä, että heiltä toivotaan
maltillisuutta, ja maltillisuutta, tyyntä, intohimotonta esiintymistä
tarvitaan varsinkin nykyaikana, kun toiselta puolen viikingit ja
toiselta puolen ultrafennomaanit (Jonas Castrén y.m.) [Ehkä on syytä
muistuttaa, että 'nuorsuomalaiset' ensiksi esiintyessään 1880-luvun
keskivaiheilla syyttivät 'vanhoja' suomenmielisiä laimeudesta
kielikysymyksessä. Vasta myöhemmin kuului heidän puoleltaan
tunnuslause, että kielikysymys oli mennyt ohi polttopisteensä,
ja ottivat he erikoisesti ajaakseen vapaamielisyyttä.] koettavat
kiihoittaa maan asukkaita ilmi vihaan toisiansa vastaan."
Tässä yhteydessä sopii vielä mainita rehtorienkokous 9-11 p:nä
kesäk., johon -- 20 vuotta sen jälkeen kuin koulunopettajat viimeksi
olivat kokoontuneet yhteisiin neuvotteluihin -- koulujen johtajat
olivat kutsutut keskustelemaan heidän tointaan koskevista asioista.
Melkoisesti olivat ajat parantuneet, mitä tulee vallanpitäjäin ja
koulunopettajain keskinäiseen suhteeseen. Kirkollistoimikunnan
päällikkönä Yrjö-Koskinen avasi kokouksen, joka oli syntynyt
hänen omasta aloitteestaan, ja vakuutti hän olevansa valmis
voimiensa mukaan edistämään koulunopettajain toivomuksia, mikäli
vain saattoi huomata, että ne tuottaisivat koululle hyötyä, ja
kouluylihallituksen päällikkö, L. Lindelöf, toimi kokouksen
esimiehenä. Eikä ainoastaan virallisesti, vaan pidoissakin elettiin
parhaimmassa ystävyydessä. Ensi päivänä kutsui Koskinen kokoukseen
ilmoittautuneet päivällisille, toisena päivänä ylitarkastaja Laurell
antoi rehtoreille illalliset, kolmantena pitivät kokouksen jäsenet
itse päivälliset Kaivohuoneella, missä Koskinen, Lindelöf ja jotkut
muut olivat heidän vierainaan, ja vihdoin oli kokouksen jälkeen
Lindelöfillä kutsut kesähuvilassaan Granö'llä läntisessä saaristossa.
Siten muodostui kokous oikeaksi veljestymisjuhlaksi. -- Käsitellyistä
asioista merkittäköön tässä vain kaksi:
Ylioppilastutkinto, jonka järjestelyä vastaan silloin oli tapana
tehdä samoja muistutuksia kuin nykyaikanakin, otettiin kokouksen
tarkan harkinnan alaiseksi. Päätös oli, että enemmistön mielestä
kirjoituskokeita ei tulisi muuttaa, mutta suotavana pidettiin, että
kouluylihallitus ottaisi osaa tehtävien määräämiseen. Sitä vastoin
katsottiin parhaaksi, että suullinen tutkinto yliopistossa kokonaan
poistettaisiin. Kumminkin oli kokouksen vaivannäkö turha, sillä
onhan tutkinto pääasiassa vieläkin entisellään. -- Toinen kysymys,
jonka tahdomme mainita, oli ohjelman 12:s: Antaako koulun kasvattava
toimi aihetta toivomuksiin, ja kuinka olisi se edistettävissä?
Keskustelussa esiintyi Kihlman viimeiseksi ja lausui hän haluavansa
muiden puhujain esittämiin totuuksiin ainoastaan lisätä, että hänen
mielestään koululta puuttui paljon kyseessä olevassa kohdassa.
Kumminkin oli syy siihen enemmän yhteiskunnassa kuin opettajissa.
Viime aikoina oli maassamme esiintynyt puhujia ja esitelmänpitäjiä,
joiden uskonnolle ja siveellisyydelle vastakkaiset opit sanomissa
julkaistuina olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa, ja olivat
nämä matkustavaiset puhujat saaneet pitää esitelmiään milloin siellä
milloin täällä hallituksen tieten ja luvalla. Hän tahtoi tässä
tilaisuudessa huomauttaa, että hallitus, olemalla vastustamatta
semmoisten oppien levittämistä, oli vaikeuttanut koulun kasvattavaa
toimintaa. Mitä kysymyksen jälkimmäiseen puoleen tulee, puhuja
kehotti koulun opettajia seisomaan lujina, antamatta ajan tuulien
häiritä itseään, sillä varmaankin oli heidän työnsä yhtä vähän
turha kuin sade, joka putoaa kuivalle maalle. Tässä lausunnossa
ilmenee Kihlmanin ankara arvostelu ja tuomio täällä esiintyneistä
ruotsinmaalaisista esitelmänpitäjistä, joista varsinkin Carl von
Bergen ja G. von Geijerstam olivat herättäneet suurta paheksumista
vakavissa piireissä. Miten hallituksen (styrelsen) olisi pitänyt
menetellä ehkäistäkseen heidän esiintymistään, näyttää kuitenkin
jääneen sanomatta.
* * * * *
Vuonna 1887 oli Kihlmanilla jälleen tavallista enemmän liikehuolia.
Ensiksikin mainittakoon, että huhtikuulla paloi luujauhomylly
Ähtävällä. Se aiheutti, että hän päätti kokonaan lakkauttaa
luujauholiikkeen, joka viime aikoina oli huononlaisesti menestynyt,
osaksi kilpailun vuoksi, osaksi sentähden että raaka-aineen saanti
oli käynyt vaikeaksi.
Toiseksi oli huomio käännettävä Tampereen yhtiöön, jonka asema kyllä
edelleenkin oli ja pysyi hyvänä, mutta jolle toukokuulla tehtiin
tarjous, mikä tuotti Kihlmanille paljon päänvaivaa. Erään kuuden
vapaaherra Standertsköldin muodostaman yhtiön puolesta tarjottiin
näet sen omistama Inkeroisten puuhiomo Anjalan koskella Sippolan
pitäjässä Pellava- ja Rautateollisuusyhtiölle n. 1,400,000 mk:sta.
Se hyöty, joka Tampereen yhtiöllä oli ollut omasta puuhiomostaan,
vaikutti, että Kihlman yleensä kyllä oli taipuvainen asiaan, mutta
kuka takaisi että "konjunktuurit" pysyisivät myötäisinä? Ja miksi
tahtoivat Standertsköldit, jotka edellisenä vuonna olivat ryhtyneet
rakentamaan toistakin puuhiomoa entisen lähettyville, myydä
laitoksensa? Vaikka Wasenius, Cronstedt y.m. olivat oston puolella,
pysyi Kihlman empivällä kannalla. Hän kirjoittaa (15/5) laajasti
Solinille, jonka Tampereen hiomon johtajan, W. H. O. Wallgrenin
kanssa piti tutkia asiaa, mitä kaikkea oli selville saatava, ja
päättää kirjeensä näillä sanoilla: "Täten olen keventänyt sydämeni
tähän asiaan nähden, joka häiritsee lepoani. Olen tahtonut sanoa,
miten asia minun mielestäni oikeastaan on alusta alkaen käsiteltävä.
Emme saa antaa halun tai haluttomuuden johtaa itseämme. Emme saa
tahtoa taikka olla tahtomatta ostaa, ja sitten etsiä myötä- tai
vastasyitä; vaan meidän täytyy ensiksi aivan ulkokohtaisesti
etsiä tosiasioita, tietoja (fakta, data), sen jälkeen arvostella
näitä kokemuksemme mukaan, ja viimeksi on tahdottava tai oltava
tahtomatta." Ja kun oli sanottu välimiehen uhanneen, että hän
piankin myy Inkeroisten laitokset jollekin toiselle ostajalle ja
että Wallgren helposti muuttaa Tampereelta, jos hänelle luvataan
suuri tantieemi, kirjoittaja lisää: "Minuun eivät uhkaukset eivätkä
houkuttelut tule vaikuttamaan, vaan ainoastaan tosiasiat."
Asiantuntijat, Solin ja Wallgren, tekivät sitten kaksi matkaa
Inkeroisiin, missä Kihlmankin kerran kävi, ja olivat heidän
lausuntonsa ja laskelmansa puoltavia. Vuoden nettotulo arvioitiin
300,000 mk:ksi. Laskelmat nojasivat Tampereen hiomosta saatuihin
kokemuksiin ja olivat Kihlmanin mielestä luotettavia. Asia päättyikin
niin, että osto tapahtui noin miljoonasta markasta. Kihlmanin tuli
2 p:stä kesäk. huolehtia Inkeroistenkin tehdaslaitosten johdosta,
ja Wallgren muutti sinne teknilliseksi johtajaksi. Varsinaisessa
yhtiökokouksessa ilmoittivat A, Meurman ja Yrjö-Koskinen
vastalauseensa asian ratkaisun johdosta; mutta todellisesti on osto
osoittautunut ehdottomasti edulliseksi Tampereen yhtiölle, jonka
asemaa se on tuntuvasti vahvistanut.
Kihlmanin liikemiesharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet
yksistään niihin liikkeihin, joiden toimintaa hän itse johti, vaan
koetti hän milloin mahdollista oli hyödyttää toisiakin. Varsinkin
hän tarkkaavasti seurasi Vaasan liike-elämää. Niinpä hän 20 p:nä
heinäk. 1887 kirjoittaa isännöitsijä Hugo Sölfverarmille Vaasan
puuvillatehtaan asioista, alkaen tähän tapaan: "Koska edelleenkin
olen sangen viehättynyt siitä, että Vaasan puuvillakehräämö ja
kutomo, jonka ystävä-vainajani A. A. Levón on syntymäkaupunkiini
perustanut, edistyisi lujaksi teollisuuslaitokseksi, on minussa
aiheuttanut levottomuutta tieto, että W. Ramsay, jonka johtaessa
tehdas näyttää nousseen uuteen eloon, on ilmoittanut päättäneensä
luopua nykyisestä toimestaan." Sitten hän kertoo miettineensä, mistä
saataisiin sopiva mies hänen sijalleen. Ainoastaan viimeisessä
hädässä olisi hänen mielestään käännyttävä ulkomaille. "Ne
ulkomaalaiset, jotka ehkä voisivat olla taipuvaisia muuttamaan
Suomeen, eivät tavallisesti ole ensi luokan miehiä. Sellaiset saavat
kyllä työtä kotimaassaankin. Ja ulkomaalaisten on yleensä vaikea
mukautua oloihimme; ainakin menee aikaa, ennenkuin he tarpeeksi
perehtyvät niihin." Sentähden oli hän tiedustellut kykenevää miestä
omasta maasta ja suositteli ensi sijassa insinööri Kristian Bruunia,
josta hän oli saanut kuulla hyvin kiittäviä arvosteluja. Hän
kehoittaa siis kääntymään Bruunin puoleen, jota hän itse tietysti ei
ollut puhutellut, vakuuttaen että hän ainoastaan oli tarkoittanut
tehdä johtokunnalle palveluksen vaikeassa tilanteessa. Kehräämön
johtokunta noudatti neuvoa, Bruun vastaanotti toimen ja hoiti sitä
monta vuotta.
* * * * *
Vuoden loppupuolelta merkittäköön, että syyslukukauden alusta oli
Helsingissä jälleen Suomalainenkin normaalilyseo. Valtio otti näet
kansan perustaman ja kannattaman, 17 vuotta toimineen alkeisopiston
haltuunsa muuttaen sen samalla normaalilyseoksi, jota varten
Hämeenlinnan normaalilyseon yliopettajat siirtyivät Helsinkiin.
Tämä oli Kihlmanille sekä yleiseltä kannalta että yksityisestikin
mieluinen tapahtuma. Suomalaisen normaalilyseon rehtorissa, J. G.
Geitlinissä, hän jälleen sai entistä lähemmäksi hyvän toverin ja
ystävän.
Kun syyslukukaudella taas toimeenpantiin valtiopäivämies-vaalit,
vaikutti mainittu muutto niiden tulokseen. Porvoon hiippakunnan
koulunopettajat valitsivat nyt Geitlinin toiseksi edustajakseen,
niin että normaalilyseoiden rehtorit tulivat istumaan rinnatusten
eduskunnassa.
Jouluk. 27 p:nä Kihlman kirjoittaa "kunnioitetulle appi-isälleen":
"Olen terve ja hyvissä voimissa. Minulla on ollut onni nähdä kaikki
poikani luonani joulun aikana. Uusi vuosi on jälleen alkamassa.
Elämmekö senkin? Olkaamme miettimättä sitä. Eletään niin kauan kuin
Jumala tahtoo ja kuollaan kun Jumala tahtoo. Sillä välin toimikaamme
mitä voimme." --
Uuden vuoden 1888 merkkitapaus oli kansalaisjuhla Z. Topeliuksen
täyttäessä 70 vuotta 14 p:nä tammik. Kihlman oli tietysti mukana,
ja hän kirjoittaa Essenille (15/1): "Osanotto oli suuri, jopa
Ruotsistakin. Ainoastaan täkäläinen nuori Ruotsi s.o. viikingit eivät
ottaneet osaa."
Valtiopäivät alkoivat 17 p:nä tammik. Kihlman valittiin nyt ensi
kerran puhemiesneuvoston jäseneksi ja sitä paitsi niinkuin ennenkin
valitsijamieheksi sekä jäseneksi valtio- ja toimitusvaliokuntiin.
Myöskin oli hän jäsenenä säädyn pöytäkirjakomiteassa ja valittiin
2:seksi varapankkivaltuusmieheksi.