valtiollisia seikkoja. Se on osoitettu Z. J. Clevelle Haminaan,
ja on sen aiheuttanut Kihlmanin tarve ilmaista kunnioitetulle
ystävälle, ettei hän mitenkään ollut ottanut osaa niihin
vehkeisiin, jotka saivat aikaan, että tämä, kun pappissääty
toukokuulla valitsi pankin tarkastajan, "6 vuoden nuhteettoman
palveluksen jälkeen erotettiin". Kirjeessä annetaan seuraava
sisuskuva säädyn elämästä. -- Rovasti F. W. Hjelt oli ilmoittanut
päättäneensä muuttaa Helsingistä pitäjäänsä lähelle Turkua, ja
valittiin pankkivaltuusmieheksi hänen sijaansa prof. O. Donner.
Pankintarkastajaksi taasen odotti Kihlman valittavaksi Cleven
samoin kuin kahdessa edellisessä säätykokouksessa. Hän oli siitä
maininnutkin, mutta havainnut jonkunlaista vaiteliaisuutta niissä,
joita oli asiasta puhutellut. Sitten hän sai tietää, että Hjelt oli
laatinut ehdokaslistan pankkivaltuusmiesten ja tarkastajan ja heidän
varamiestensä vaalia varten, mutta listassa oli yksi tyhjä paikka,
siinä näet ei ollut tarkastajan ehdokasta. Kun häneltä kysyttiin
syytä, oli hän sanonut, ettei tiennyt kuka siksi olisi valittava.
Hän ei siis tiennyt, oliko Cleve uudestaan valittava, mutta sääty
ymmärsi heti, kuka Hjeltin mielestä oli valittava, nimittäin ei
kukaan muu kuin entinen pankkivaltuusmies. Ei ollut enää mikään
salaisuus, että Hjelt itse tahtoi tulla valituksi tarkastajaksi, ja
vielä viime hetkellä tapahtui semmoinen painostus, että sellaiset
jäsenet, jotka tuntia ennen olivat sanoneet äänestävänsä Cleveä,
antoivat äänensä Hjeltille. Jälkimmäinen saikin 25, edellinen vain
11 ääntä. "Niin se kävi -- varsinkin säädyn uudet jäsenet, jotka
eivät lähemmin tunteneet Veljeä, eivät tahtoneet vastustaa Hjeltin
toivomusta. Minuun teki vaali epämiellyttävän vaikutuksen, joka ei
vähentynyt siitä, että Veli oli lähellä tulla pankkivaltuusmiehen
varamieheksi (12 ääntä 14 vastaan, jotka annettiin Danielsonille).
Mikä ymmärtämättömyys tahtoa siten antaa korvausta!" Merkittävä on,
että Hjelt ensimmäisenä vuonna oli jäävi, koska hän vielä 1885 oli
toiminut pankkivaltuusmiehenä -- itse hän ei näy sitä huomanneen.
Samassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg)
lentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä
silloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen
ansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että
katsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä.
Hänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut
lopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen
voimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli
koettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin
takaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden.
'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin
lehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa.
E. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi
uskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan
rupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän
rasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.
Edellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä
julkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan
sanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886
ilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä
olemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa
kansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti
hyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee
kristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä
useimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin
Kihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut,
ettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että
hänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta
kummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut,
kuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-,
toinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä
tulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: "Voidakseen todella
korkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja
luonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus
koulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata
kohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu
sellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista
koko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi
luonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja
ainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan."
* * * * *
Vuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva
isku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin.
Kun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta,
nimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan
professoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen
voitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi.
Osoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa
olisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin,
hän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana,
päätti elämänsä. Se tapahtui 28 p:nä jouluk. 1885, ja äkillisen
kuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat
samassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.].
Kihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä
tutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa
ja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa
ja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe,
jonka hän piti haudalla 3 p:nä tammik. Siitä otamme loppusanat:
"Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa
kunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä
lahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt.
Me kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä
ymmärräkään. -- Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa.
Niin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan
synkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi
nostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se
oli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen
ihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa.
Mutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään
vilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne
oli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin
surunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme
viimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin
syvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin
sinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me
toivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun
elit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin
tekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja
antakoon Sinulle rauhan."
Nämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän
filosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he
olivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman
Peranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka
monesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan
ihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän
veli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] --
* * * * *
Alkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei
häneltä paljon aikaa. Eräs komitea -- piispa Johnsson (k. 19/9
1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen -- oli
1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen
kristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä
1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A.
Melartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut
toimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan
puolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin
oli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä
alussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei
voinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin
suoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon,
joka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut
tulla hyväksytyksi. "Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että
olen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)", kirjoittaa
Kihlman (13/3) Essenille, "syystä että komitean jäsenet ovat
ystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin
ja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä,
kuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko
katsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden
aikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa
200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!"
Samaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin
Kasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely
alkoi 4 p:nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden
oli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen
ja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon
viimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja
jatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p:nä helmik. ja 5 p:nä
maalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti
voi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme
tuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:
Voidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada
kannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus.
Onnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän
onkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti
hänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat
kuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole
kumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen.
Ihanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin
nähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen
lämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. --
Uskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan
tulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää
sitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin
ajassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V.
1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: "Uskontoa ei voi oppia, vaan
on se elettävä (man muss sie in sich erleben)." Riehl. Religiöse
Studien s. 23. "Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka
uskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko
hänen opettajatoimensa mottona."] --
Raamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian.
Sen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja
innostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy
oppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. --
Ulkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim.
kun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa,
ja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä.
Eihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on
Uudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita
on mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla,
esim. vuorisaarna y.m. -- Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan
opettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata
on näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja
josta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti
lukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla
esityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän
käyttää oppikirjaa ohjeenaan. --
Väärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi.
Eihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan
suuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle
kansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla
olisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja
olot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt
paremmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on
vastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen
kunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). -- Lutherin katkismus oli
tärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin
saattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on
niin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä
on, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen
(symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta
ulkoa. --
Koulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa
elämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen
taitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi,
menettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun
päätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan
mietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. --
Kirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista
(kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien tietojen
tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia merkkihenkilöistä,
jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia oppilaihin ja siten tekemään
kunkin edustaman aatteen eläväksi. Muuta kirkkohistoriallista ainetta
kosketellaan vain ohimennen, niin että kuvat liittyvät toisiinsa.
[Pöytäkirjan tekijä oli August Ramsay, joka on kertonut Kihlmanin
lausuneen hänelle tyytyväisyytensä pöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän
oli kysynyt, oliko muistiinpanot pikakirjoituksella tehty. Niin ei
ollut laita.] --
Se mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin
se, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä
ajattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden
kertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä
suoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan
koetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata
Kihlmania opettajana.
Hän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua
joka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa,
vapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa
niin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen
esittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita
ja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa,
jopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko
ajan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi,
ihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta
kuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein
sitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi.
Niin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon
selittämiseen.
"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa
1872-77", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.]
"kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein
ihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka
joidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat
hänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän
alkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä
hetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti
silmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. -- Muistan erityisesti
tältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla
ja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen
lauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta
elämänruhtinaan te tapoitte'." (Ap. Teot 3: 14-15.)
Toistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla
huomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti
puheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli
syyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan
mustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi
olla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli
Gallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan
piirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain
tunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti
huomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä
parhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan
tehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta
itseltään kuullut tämän muistelman.]
Mikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään
kuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia
piirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä
sattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim.
kertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat
kirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen,
mutta kuvaavasti lausunut: "majatalot olivat täynnä matkustajia,
ja tiet ajettiin pilalle." Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä,
trivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat
vaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen
kristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen
uskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian
opetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti
raamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän
kuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli
näet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se
raivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet -- muurit hajoavat sen
edessä.
Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun
kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä,
tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut
herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse"-puheeksi. Joku entinen
oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet
vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että
hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan
ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan
erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän
esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani
synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta
oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti
eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi
kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen
vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla
kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia
vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät
ole koskaan hävinneet.
Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista,
joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi
uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin
hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen
pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa
kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi
jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale
(mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei
niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan
teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää
enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen
osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän
kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän
kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut
pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti,
siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi
saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli
heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle.
-- Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin
ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina
tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän
aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin
tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja
siten menetti aikaa.
Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin,
todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran
Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni
kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle
(raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä
on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat
uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni
kaavamaisuudesta (slentrianen) -- uskalsin, joskin vapisten, aloittaa
raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että
sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä
ja viitattiin semmoisiin -- antamatta seikkaperäistä vastausta.
Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä
totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian
tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä -- mikä yllyke ottaa
selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin
harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava
-- jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin
kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai
kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä
arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta --
suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta
ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä
on antanut, kylvänyt ja perustanut!"
Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892)
kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa:
"Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei
ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena -- siinä
oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä,
valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904
on _V. T. Rosenqvist_ muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen
erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]
* * * * *
Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa
Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että
olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle,
joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä
rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja
itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli
painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto,
jonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun
lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa
pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä
seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti,
mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse
sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse
liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.