jonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten
sallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja
velvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen
otti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään
tapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa
oikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä
heiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston "etu" --
jos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä -- ei suinkaan
puhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita
jo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka
oli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. "Mutta",
jatkoi hän sitten, "anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen,
'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden
täytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken
tahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei
kaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä
ero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että
kaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan
tahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut
erilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on
näillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin
taipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi,
miksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva."
Jos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt
samanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja
kirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät
taipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on
tutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset
yliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja
edistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä
kykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on
oikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt
erityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys
siinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin
perustuva tuleva toiminta. "Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve
tyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes
siihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan.
Saattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan
asti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset,
eikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa
sivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa." Näitä naisia varten olivat
kuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta.
"Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan
tahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka
ei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen
ponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin
että nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa
muita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan
todistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon,
hallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon
piirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille
avoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin,
ja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto,
niin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä
toiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole
tehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin
oikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen
nauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta
suorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja
tämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella
vaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa
nojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta
naiselle."
"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko
että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä
valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina
uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat
täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet,
olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia
uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee
tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit
säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle
yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon
palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana,
tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain
säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat
yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan,
niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista
kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet
vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan.
Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia,
joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti
puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää
lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa
mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos
sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin,
säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto
ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät,
luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole
kieltää sitä". -- Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa
Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen
naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi
siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden
päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. -- Keskustelun
tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan.
Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.
Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että
yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen
varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein
moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman
kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta
puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien
hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut
mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi
eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme
vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni
naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä,
etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin
voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin
annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään
pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään -- tuulimyllyjä
vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni:
en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että
sanomalehdistö ei noudata oikeutta." --
Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan
ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti
tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan
letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin
tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo,
että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita
raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja
olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä.
Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta
eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä
olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin
loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle
ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen
suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli
puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että
yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset
tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut
kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki
vaati -- miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista,
seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman,
joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja
luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt
poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä
enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä,
jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin,
on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat
Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli.
Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus
ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.
Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi
juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen
valitusvaliokunta oli -- turhaan odotettuaan, että senaatin
valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi --
myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että
pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan
säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v:lta 1782 (joka kieltää
juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa,
Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin
mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat
tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä
mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli
säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto:
"pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta
saadaan järjestetyksi, 1782 v:n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan
siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."
Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän
esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä,
jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada
asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei
niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä,
mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia.
Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja
tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta!
alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että
ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, _olivat
maasta poistettavat_ (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin
toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.
"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja
pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut
juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot
1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen
valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen
pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan
juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron
vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha
Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se
oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen,
kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja
kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä.
Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo,
olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta
nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta,
irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen
Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana
siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä.
Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa
vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen
ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka
katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana,
farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten
hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen
vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja
seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä
juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta
samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä
Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät
hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman
ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti
antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä
matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona
pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä
oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen
juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen
vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu
pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten
on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi
kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen
aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on
syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden
kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa
jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät,
vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden
maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä,
niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit
es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että
juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen
ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen
täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista
muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset
käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa,
niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät
sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan.
Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet
Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa.
Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun,
ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on
tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta
markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin
entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." --
Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä
kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto,
sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan,
työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma
siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin
kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera)
meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa
meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi,
että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja
nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa,
ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä.
Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa
eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat
maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika
sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset
kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä
täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta
he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin,
taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme
heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki
tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika
lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme.
Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on
se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa."
-- "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä
juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä
kansaa kohtaan, jota edustan." --
Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15
vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. -- Ilmeistä on,
että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi.
Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan
otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa,
millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän
-- niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä -- poikkeamatta
sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että
juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan,
jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden
kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että
hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.
Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti
anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta
Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi
lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun
käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin
oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen
on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. -- Eräässä
toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten
johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö
m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu
oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin
pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi
vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut
suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä
ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten
kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että
opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin
tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon
poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni
asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole
kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan,
joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön,
vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." --
Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului,
kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen
otettu! K:lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k:lo 2
kokoontui toimitusvaliokunta; k:lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja
k:lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k:lo
1:een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä
kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet
Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen
entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala
jäljellä. -- Säätykokous päättyi 23 p:nä toukok.
* * * * *
Kesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset:
toimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja
lomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta.
-- Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: "Rakas
kuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa.
Mutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan,
jos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen
uskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei
tarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja
sen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna,
ja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan
me vain näkisimme niitä.
"Eilen suoritimme 3 1/2 esitystä. Nyt on 5 1/2 jäljellä. Tällä
viikolla pitäisi minusta työn päättyä; mutta kuka tietää!
"Jedenfalls toivon sunnuntaina saavani ihailla kauniita kukkiani
Rulluddilla. Kukkaisystävä Alfred."
* * * * *
Syksyllä alkoi taas koulutyö, joka nyt ensi kerran
normaalilyseossakin oli niin järjestetty, että kaikki oppitunnit
olivat ennen päivällistä. Uudistus oli toimeenpantu oppilaiden
vanhempain ja holhoojain toivomuksesta. Opettajat pitivät uutta
järjestystä ehdottomasti mukavampana heille itselleen, mutta oliko se
myöskin edullisempi oppilaille, siitä ei Kihlman vuodenkaan päästä
uskaltanut lausua ratkaisevaa arvostelua.
Tämän ajan kirjeenvaihdossa tapaamme mielenkiintoisen lausunnon
normaalilyseolaisten konventista, josta näkee, miten Kihlman
rehtorina suhtautui nuorisoon. T. Reuter oli kysynyt, oliko
normaalilyseossakin konventti, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa
(7/11), että sellainen yhdistys "tavallaan" oli olemassa. "Tavallaan"
merkitsi sitä, että hän kyllä oli antanut VI-VIII luokkien oppilaille
luvan lauantaisin kokoontua koulun musiikkisalissa, mutta oli
kuitenkin joka kerta erityinen pyyntö tehtävä. [Tämän määräyksen,
että oppilaiden oli joka kerta pyytää lupaa kokouksen pitämiseen,
oli joku väärinkäytös aiheuttanut, sillä varhemmin (1870-luvulla)
ei siitä vielä tietty -- sanovat senaikuiset konventin jäsenet.]
Kokouksia saatiin näet pitää ainoastaan sillä ehdolla, ettei rehtori
ollut mitään huomannut, joka järkytti hänen luottamustaan oppilaihin.
Miten riippuvainen yhdistys olikaan, oli sillä omatekoiset säännöt
(jotka rehtori tietysti tunsi) ja myöskin käsinkirjoitettu
sanomalehti. Ennenkuin lyseo sai oman talon, kokoonnuttiin vuorottain
kaupungissa asuvien oppilaiden kodeissa, joissa oli tapana tarjota
teetä. Kun sittemmin kokoukset pidettiin musiikkisalissa, toimitti
toisinaan koulun vahtimestari osanottajille samanlaisen virkistyksen.
Opettajillakin oli vapaa pääsy kokouksiin, mutta eivät liene usein
käyttäneet tilaisuutta, eikä Kihlman itsekään näytä niissä käyneen.
Hän oli näet, oltuaan koko viikon koulussa, niin väsynyt, että hän
mielellään oli vapaana ainakin lauantai-iltoina.
Edelleen sanoo Kihlman, että hänen ymmärtääkseen konventista voi olla
hyötyä, jopa paljonkin hyötyä, jos johto on hyvien toverien käsissä,
mutta toiselta puolen voi se vaikuttaa hyvin vahingollisesti, milloin
johtajat ovat huonoja, kevytmielisiä. Sen vuoksi olisi hyvä, että
joku opettaja usein kävisi nuorten kokouksissa. Hämeenlinnassa, missä
oltiin sangen tyytyväisiä konventtiin, oli tavaksi tullut, että
oppilaat vuosittain valitsivat jonkun opettajan, jonka velvollisuus
oli olla saapuvilla kokouksissa.
Lukuvuonna 1883-84 oli Kihlman saanut tietää, että konventissa oli
ruvettu harjoittamaan viikinkiläisvehkeitä (vikingaintriger). Sen
johdosta oli hän syksyllä 1884 ilmoittanut, ettei hänellä ollut
semmoista luottamusta johtaviin tovereihin, että hän olisi voinut
levollisesti (utan oro) antaa kokousten jatkua. Ne lakkasivatkin
silloin, eikä niiden pitämiseen uudestaan pyydetty lupaa. --
"Epämiellyttävän vaikutuksen teki minuun kirjeenvaihto, jossa
täältä oltiin muutamien oppilaitosten kanssa Ruotsissa. Sattumalta
sain lukea kirjeitä Ruotsista, joiden sisältö ei ollut hyvä.
Niissä esiintyi omahyväisyyttä ja kevytmielisyyttä (inbilskhet
och lättsinne)." -- Kihlman lähetti Reuterille myöskin konventin
säännöt, huomauttaen, ettei ensimmäinen § ollut hänen mieleensä,
siinä kun toverikunnan toimintaa ei rajoitettu omaan oppilaitokseen,
vaan ulotettiin koko Pohjolaan (hela norden) (!) [Normaalilyseon
täyttäessä 50 vuotta ilmestyi: _Svenska Normallycei kamratskaps
historia 1865-1915_ sammanskrifven af _Karl Bruhn_. Siitä näkee,
että toverikunnan vaiheet olivat sangen kirjavat ja että rehtorilla
oli koko paljon huolia siitä. Vaikka Kihlmanin joskus täytyi
ankarastikin kohdella konventtia, tunnustaa tekijä kuitenkin, että
hän oli oppilaiden rakastama.].
* * * * *