virasta, ja hänen sijaansa nimitettiin kreivi F. Heyden. Edellisestä
lausuu Kihlman: "Eihän kreivi Adlerberg ole ollut mikään etevä
henkilö, mutta hän on kuitenkin tahtonut hyvää maalle, ja
eräissä tilaisuuksissa on hän valvonut sen oikeutta. Jos häntä
olisi ystävällisemmin kohdeltu, olisi hän ehkä voinut toimittaa
enemmän." Heyden tuli Helsinkiin 18 p:nä k:lo 11 illalla. Asemalle
kokoontunut kansa tervehti häntä hurraahuudoilla, kun hän astui
vaunuihin ajaakseen keisarilliselle palatsille (kreivitär Adlerberg
ei ollut vielä muuttanut kenraalikuvernöörin talosta). Tämän näki
ja kuuli Kihlman, joka samana iltana palasi "vuositutkinnostaan"
s.o. Tampereen yhtiökokouksesta. Joku päivä myöhemmin oli suuri
vastaanotto, missä Kihlmankin oli läsnä. "Jokainen esitettiin, ja
jokaista hän kätteli. Hän on lyhyenläntä, 60-vuotias mies, parrakas,
suopea ja ystävällinen näöltään, vilkaskatseinen, vaatimaton ja
suora. Minuun hän teki hyvän vaikutuksen." Noin viikko myöhemmin
piti kreivi Heydenin käydä Tampereella, ja siitä syystä lähti
Kihlmankin 26 p:nä sinne. "Maanantaina tuli kenraalikuvernööri
prokuraattori Sederholmin ja asessori Slöörin seurassa Tampereelle,
missä hänet vastaanotti (tehtailija) Nottbeck, joka oli käynyt
Helsingissä tervehtimässä ja kutsumassa häntä luokseen. Hän
asui siis Nottbeckilla. K:lo 4 olivat Tampereen kaupunkilaisten
toimeenpanemat päivälliset Seurahuoneella. Luonnollisesti olin
minäkin kaupunkilaisena siellä. Päivälliset kestivät 4 tuntia,
tarjoilijat kun olivat harvalukuiset. Toht. Blåfield esitti
kenraalikuvernöörin maljan ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän
(kk.) oli ilmoittanut toivovansa, ettei mitään puhetta pidettäisi.
Näyttää siltä, että hän ei rakasta mairittelua eikä komeutta.
Matkustaa niinkuin muut ihmiset tavallisella junalla. Pöydässä istui
hän Hämeenlinnan kuvernöörin, Ammondtin, ja kenraali Reibnitzin
välissä. Päivällisten jälkeen, joissa tuttavallisuus ja hyvätuulisuus
oli vallinnut, hän kävi Pyynikillä. Seuraavana a.p. tuli hän m.m.
pellavakehräämöön. En luullut hänen tulevan sinne. Olin sen vuoksi
tavallisessa työpuvussani. Vastaanotin hänet myyntimakasiinissa. Hän
teki muutamia kysymyksiä -- ja lähti. Käynti kesti ehkä 4 minuuttia.
Voila tout... Ensimmäinen vaikutelmani vahvistui. Heyden näyttää
olevan koruton, yksinkertainen mies, joka rakastaa työtä ja jolla
on hyvä huomiokyky. Kaikkialla, missä hän liikkuu, saavuttaa hän
rakkautta ja häntä tervehditään riemulla (!)" -- Sangen merkillinen
oli tämä uuden kenraalikuvernöörin ensi vaikutus niin vakavaan ja
tyynesti arvostelevaan mieheen kuin Kihlman. Selitykseksi sopinee
huomauttaa, että Kihlman yleensä oli taipuvainen ajattelemaan hyvää
ihmisistä, niin kauan kuin he eivät olleet osoittaneet ansaitsevansa
toista arvostelua. Varsinkin reipas, suora käytös vaikutti aina
edullisesti häneen, niin myös henkinen etevyys, joka ei lainkaan
aina ole yhtynyt mielen hyvyyteen ja sydämen puhtauteen. Tämä,
sanoisimmeko, luonteen heikkous Kihlmanissa sai hänet kerran ja
toisen ikävyyksiin ja vaikeuksiin (muistettakoon Malmbergiä, v.
Schantzia ja Lindeqvistiä, josta viimemainitusta enemmän alempana).
Muutoin teki uusi kenraalikuvernööri moneen muuhunkin kansalaiseen
yhtä edullisen vaikutuksen. Ja kun ylimysmielinen Adlerberg oli ollut
"liberaalien" suosima, ei ole niinkään outoa, että näöltään niin
vaatimaton mies kuin Heyden herätti sen ajatuksen, että hän olisi
kansanvaltaisempi mielipiteiltään ja paremmin oivaltaisi meikäläisiä
oloja. Todellisuudessa saatiin myöhemmin nähdä, että niin ei ollut
laita.
Tänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura
50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun
huoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja
oli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p:nä kesäk. --
Hän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille.
Edellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä,
että nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää
epäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.
* * * * *
Valtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille
tietoja valmisteluista. "Porvoon hiippakunnan koulunopettajat
jakaantuvat", kirjoittaa hän (30/9), "Koskisen ja minun toiselta
puolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta
puolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v:sta 1876."
Vaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin,
että Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse
oli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. "Olen itsekseni
kysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime
valtiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä.
Mutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä
suomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos
tahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime
valtiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista.
-- Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt
enemmän kuin koskaan." Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin
edustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme
tietorikkaimpia kansalaisia -- hän oli liian suomenmielinen.
Viikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin
suositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen
tappion. -- "Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä."
Erään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä
syyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo
hän kirjeessä Oswaldille (19/12). "Mutta työ koulussa ei ole ollut
vahingoksi", jatkaa hän, "päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison
keskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana.
Minä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha.
Ainakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin
olla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa,
niinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä
näe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua.
Eroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa
mielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee
henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet
voitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi
ylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä
miehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos
juureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina
ole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta
varovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden
olemassa-oloa."
"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä
epäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi.
Katkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim.
kun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni
päivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin
pitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi
kieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme
Pietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska
koulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat
vastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta
koulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne
miehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa.
Niin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin
jäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin,
että kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli
kutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään.
Silloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin
sillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat
senaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta
lopulta hän oli tullut vakuutetuksi. -- Sinä uskot siis nyt, sanoin
minä, sellaista? -- Niin kyllä. -- Minä kerron tämän todistuksena
siitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea,
jopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella
kannalla."
"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi.
Ja näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys
ratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin
odotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja
ainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat
asiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että
tällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin.
Muutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt
useita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä."
Asia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä
(21/12) Ekströmille: "Päivän suuri uutinen on, että keisari ei
ole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta,
eikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi
latinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä,
kun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle
(framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä
oltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut!
Kuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka
olisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy,
jollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä
idästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun
järjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan
unohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha,
josta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on
sitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta,
jonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on
olemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä,
saatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen
hetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä
suurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä
kaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta.
Muistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on
tarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin,
ja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä
koetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua
n.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia
latinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin
tyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta,
varsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee
(ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka
monta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä
kunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin
mielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on
muutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. --
Suo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis &
politicis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on
tänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias." --
Paitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen.
Professorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten
ehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin
ja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet
valituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain,
jälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. -- Ennen
mainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut
edulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli
tullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas
myöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa
(s.o. 1,200 mk:n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla,
mikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla).
Kihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden.
-- Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille.
Erityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä
oli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu
puutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä
joululahjaksi pojalleen. "Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg
(prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että
hän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'.
Mikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se
ripustetaan Mossbergin rintaan!" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg,
syntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja
siitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona
n.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä
siihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin
hallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi
L:n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].
* * * * *
Tammik. 19 p:nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet
jäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan
tunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo
tammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F.
W. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa
on että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien
suomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa.
Ainakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen
suuntaan tapahtui. "Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä
paitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.)
Lindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on
säädyssä ratkaistu." Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita
kuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. -- Puhemiehenä
oli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä
vuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström
on säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on
järkevin?
Yhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen
venäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5:nteen luokkaan. Yleinen
valitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.
Ensimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille:
"Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat
keisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen
kiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari
lupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden
sekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen
vuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan,
kun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan
mainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta
suosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta
liberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan
pystyttämisestä Aleksanteri II:selle. Kokonainen kuukausi meni,
ennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty
alamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan
pystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin
juonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin
se on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut
valtaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua
(kryperi) t. m. s."
Samalle Kihlman kirjoittaa edelleen: "Prof. Reinin anomusehdotus H.
M:ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta
hyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne
ovat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin
kerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar),
jotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on
sen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin
luotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt
kyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme
joutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti
rajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen
juutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi
kansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä
juutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa,
siitä voinee pastori Kopp sanoa jotain." --
Koska H. Dagblad aikoinaan selitti, että Reinin anomus hylättiin
kostoksi siitä, ettei ruotsinmielisten anomuksia pappissäädyssä
oltu hyväksytty, on syytä vähän lisätä kirjeotteen selvittämiseksi.
Kihlman näet viittaa kahteen anomukseen, joita pappissääty ei
lähettänyt valiokuntaan ja joiden arvostelemiseen hän itsekin
otti osaa. Toinen anomus oli Estlanderin teollisuuskoulujen
perustamisesta. Kihlman, joka esiintyi ensiksi, sanoi lämpimästi
kannattavansa anomuksen tarkoitusta -- olipa hän itsekin esittänyt
samansuuntaisen anomuksen edellisillä valtiopäivillä -- mutta
huomautti eräistä lauseista perusteluissa, joita hän ei voinut
hyväksyä. Siten oli anoja sanonut: "Odottamaton ratkaisu, joka,
huolimatta kotimaisten viranomaisten kaikista harrastuksista
tyydyttää säätyjen toivomuksia, on tullut kouluasiain osaksi, ja
jonka kautta se on palautettu siihen asemaan, mihin säätykokous 4
vuotta sitten jätti sen, on ryöstänyt myöskin teollisuuskoululta
toivon saada perustan, mille rakentaa." Kihlman puolestaan todisti,
etteivät säädyt 1877 lainkaan toivoneet semmoista perusteellista
koululaitoksen uudistusta, joka sittemmin oli kyseessä ollut.
Päinvastoin. "Säädyt 1877 pitivät onnettomuutena, mitä kotimaiset
viranomaiset ovat pitäneet onnena. Sellaiset erilaiset käsitykset
siitä, mitä kouluun nähden tulisi tehdä taikka olla tekemättä, ovat
mielestäni aivan vastakkaisia. Niin on H. M. keisarikin ymmärtänyt
asian, ja hän on selittänyt, että se ei ollut sopusoinnussa säätyjen
toivomuksen kanssa, ja sitävastoin käskenyt laatia uuden ehdotuksen
säätyjen toivomusten mukaan. Sanoa nyt näissä oloissa, että
viranomaiset ovat harrastaneet säätyjen toivomusten tyydyttämistä,
näyttää minusta selittämättömältä; samalla hetkellä kuin H.
M:ttinsa on selittänyt, että jotakin ei ole tehty, sanoa että se
kuitenkin on tehty, tuntuu minusta sopimattomalta ja niin sitä
enemmän, kun mainittu väite ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa."
Edelleen huomautti puhuja, että anoja ei ollut maininnut sanaakaan
teollisuuskoulujen kielestä, vaikka säädyt 1877 olivat anoneet kahta
ruotsalaista ja kahta suomalaista ja eräs komitea v:lta 1874 kahta
ruotsalaista ja yhtä suomalaista. Anojan "laiminlyönti on minusta
näyttänyt ajatukselta". Kolmas muistutus tarkoitti sitä, että anoja
sanoi teollisuuskoulun kouluasian ratkaisun kautta menettäneen
'perustan, mille rakentaa', vaikka realikouluja ennen oli pidetty
riittävänä perustana teollisuuskouluille. Tästä ilmeni siis, että
teollisuuskoulujenkin toimeentulo oli asetettu yhteyteen oppikoulujen
uudistuksen kanssa. Puhuja jätti säädyn ratkaistavaksi, voitaisiinko
hänen muistutuksiaan pitää niin tärkeinä, että niiden tulisi seurata
anomusta valiokuntaan. Esittämällä näitä "salaisia ajatuksia"
Estlanderin perusteluista Kihlman ei siis tarkoittanut vastustaa
anomuksen lähettämistä valiokuntaan, mutta muut puhujat arvostelivat
niitä ankarammin. He luulivat näkevänsä Estlanderin perusteluissa
tarkoituksen saada uudestaan henkiin viritetyksi keisarin vast'ikään
hylkäämä ehdotus 3-luokkaisesta poikakoulusta, jota varten
latinankielen opetus oli tahdottu lykätä 4:nteen luokkaan, ja
lopputulos oli, että anomusehdotus 19 äänellä 12 vastaan hylättiin.
Toinen anomusehdotus, johon Kihlman kirjeessään viittasi, oli
Estlanderin ja Runebergin yhteinen kansalaisoikeuksien myöntämisestä
maassa syntyneille juutalaisille. Sääty hylkäsi tämänkin anomuksen
26 äänellä 6 vastaan. Pitkässä keskustelussa esiintyi Kihlmankin
osoittaakseen, että anojain päämotiivit: maalle odotettava hyöty
ja humaniteetin käsky eivät olleet päteviä, huomauttaen lopuksi,
että heidän ja vastustajien mielipiteiden eroavaisuus oli vain
asteellinen. Anojatkin myönsivät näet, että oli oltava varovaisia
juutalaisten maahanmuuttoon nähden; vastustajat olivat siis
ainoastaan heitä varovaisemmat. -- Yleensä näyttää Kihlmanin käsitys
juutalaiskysymyksestä v:lta 1872 siinä muuttuneen, että hän ei enää,
niinkuin silloin, arvostellut asiaa yleisen oikeuden, vaan enemmän
käytännöllisyyden kannalta.
Muutoin ei Kihlman näillä valtiopäivillä, miten ahkerasti ja
taitavasti hän ottikaan osaa asioiden käsittelyyn, missään
kysymyksessä esiintynyt erikoisemmin huomattavasti. Säätykokous
oli merkillinen sen kiivauden johdosta, millä puolueet taistelivat
keskenään; mutta siihen nähden oli Kihlmanilla varma kantansa.
Tahtomatta koskaan esiintymisellään enentää kiihkoa, hän pysyi
yhtä lujana suomalaisia kouluja puolustaessaan kuin vastustaessaan
koululaitoksen uudistamista vanhoja perustuksia mullistavaan
suuntaan. -- Esimerkkinä siitä, miten puoluehenki 1882 määräsi eri
säätyjen päätökset, mainittakoon että anomusehdotus suomalaisen
normaalilyseon takaisin siirtämisestä Helsinkiin luonnollisesti
saavutti pappis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen, jota vastoin
toiset, ruotsinmieliset säädyt, eivät tahtoneet korjata parooni von
Kothenin väkivaltaista toimenpidettä muuttaa lyseon Hämeenlinnaan,
vaikka se aikanaan oli ollut vastoin sekä säätyjen että hallituksen
tahtoa. Vasta seuraavilla valtiopäivillä syntyi yhteinen anomus siitä
asiasta.
* * * * *
Valtiopäivät päättyivät 7 p:nä kesäk., ja jo seuraavana oli
Kihlman omaistensa luona Rulluddissa. Kuitenkin tuli kesä sangen
levottomaksi. Sen vaikuttivat valtiopäivien jälkitoimet, liikepuuhat
ja niiden aiheuttamat matkat sekä kaksi erityistä matkustusta, toinen
Turkuun, koulunopettajain eläkekassan tarkastusta varten, toinen
Moskovaan. Venäjän vanhassa pääkaupungissa oli tänä vuonna taide- ja
teollisuusnäyttely, missä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus
OY:kin oli pannut näytteille erinäisiä kokoelmia tuotteistaan,
ja Kihlmanin teki mieli itse nähdä, miten ne pitivät puoltansa
kilpailussa.