tuhoa ennustavasti, mutta kuitenkin päättyi verraten onnellisesti,
palaamme 1880 v:n alkupuoleen. -- Vuosi oli perheessäkin
alkanut surun merkeissä. Tammikuulla kuoli Kihlmanin anoppi,
hovioikeudenneuvoksetar Forssell, ja rouva Kihlman oli samaan
aikaan vuoteen omana. Kumminkin sairas toipui ja kun, niinkuin
tiedämme, asiat pian järjestyivät niin, että Kihlmanille näyttäytyi
pelastuksen mahdollisuus, silloin muuttui hänen mielialansakin.
Kirjeistä katoavat tuskalliset masennuksenilmaisut, ja sen sijaan
ne jälleen kuvastavat päivien loppumatonta puuhaa, joka lukuvuoden
lopulla, tavallisuuden mukaan, kasvoi kaksinkertaiseksi. Muun
muassa oli hänen laadittava vuosikertomus, eikä puheen ainetta
puuttunut. Hallitus oli näet noudattamatta 1877 v:n säätyjen
anomusta suomalaisten koulujen perustamisesta ensin antanut asiain
levätä puolitoista vuotta ja sitten 1879 asettanut suuren komitean
kouluasiaa tutkimaan koko sen laajuudessa. Komitea, jonka enemmistö
oli ei-pedagogeja ja taatusti ruotsinmielisiä, oli saanut mietintönsä
valmiiksi maaliskuulla 1880. Siinä ehdotettiin, alkujaan toisen
kotimaisen kielen opetuksen nimessä, latinankielen lykkäämistä
4:nteen luokkaan, joten kolmesta alimmasta luokasta muodostettaisiin
pohjakoulu -- yhteinen erisuuntaiselle myöhemmälle opetukselle.
Sanalla sanoen: kyseessä oli koululaitoksen perusteellinen uudistus.
Kihlman puolestaan todistaa vuosikertomuksessaan, että ainakin
normaalilyseossa toisen kotimaisen kielen opetuksen tulos oli
parempi kuin missään muussa aineessa; torjuakseen ehdotusta latinan
lykkäämisestä hänellä ei ollut tarpeeksi tilaa, mutta hän huomauttaa,
että sen toteuttaminen tietäisi suurempaa mullistusta koulun alalla,
kuin koskaan ennen oli ajateltu, ja että kansanedustajat eivät
suinkaan olleet sitä tahtoneet. Helppo on moittia, vaikea luoda uutta
parempaa. "Tieto siitä tekee koulunopettajan varovaiseksi; ne, jotka
eivät tunne kouluoloja, eivät epäile ehdottaa mitä rohkeimpia, mitä
mullistavimpia muutoksia."
Normaalilyseo päätti työnsä 31 p:nä toukok., syystä että se nyt
oli muuttava uuteen taloonsa. Muutto tapahtui mainitun päivän
iltapuolella. Seuraavana päivänä muutti Kihlman itse perheineen
huokeampaan asuntoon, nimittäin suomalaisen alkeiskoulun kolmanteen
kerrokseen. Kesäksi oli päätetty asettua Tampereelle. Isännöitsijä,
konsuli Wahlgren, oli näet heikontuneen terveyden tähden pyytänyt
virkavapautta, ja kesäkuun keskivaiheilta elokuun loppupuolelle oli
hänen asuntonsa Kihlmanin käytettävänä. Kesäkuu kului kuitenkin
enimmäkseen Helsingissä, nuorimman pojan sairauden takia. Täältä
kirjoittaa isä (11/6) Oswaldille, joka toukokuulla tultuaan filos,
kandidaatiksi oli lähtenyt Lappiin kasvitieteellisiä tutkimuksia
varten: "Sen jälkeen kuin vaikea (s.o. lukukauden loppu- ja muutto-)
aika on ohi, on minulla ollut vähän rauhaa, niin että olen voinut
lukea, en sanomalehtiä, noita ajanhukkaajia, vaan kirjoja, lukea
levollisesti ja mietiskellen. Olen tutustunut mieheen, josta kyllä
olen kuullut puhuttavan, mutta jota en ennen ole tuntenut, nimittäin
tanskalaiseen, S. Kierkegaardiin. Hän oli ensi luokan nero, totuuden
mies, ja ajatteli olemassaolonsa tarkoitusta, ja uskalsi sitten
olla mitä ajatteli. On tosi nautinto kohdata tosi-ihminen tässä
maailmassa, missä alituisesti tapaa näköihmisiä (skenmänniskor).
Jumala johtakoon Sinua, Oswald, totuudessa!"
Tampereella käytti Kihlman aikansa samanlaiseen tarkastustyöhön
kuin kesällä 1869, samalla kuin hän hoiti isännöitsijän tehtäviä.
Tästä hän kirjoittaa Ekströmille (24/7): "Pellavateollisuus
on hyvin mutkallinen ja vaatii ymmärtääkseni suurta huolta ja
kokemusta. Hyvällä järjestyksellä on paljon, paljon voitettavissa
ja huonolla järjestyksellä paljon menetettävissä. Mitä enemmän
tutkin tehdastyötä, sitä enemmän huomaan, miten tärkeää on perehtyä
yksityiskohtiin voidakseni itsenäisesti arvostella asioita. Luulen,
että tämä pitempi oloni täällä tuottaa hyötyä yhtiölle, ja itse
olen tyytyväinen, että olen saanut tilaisuutta yksin todellisesti
johtaa tätä liikettä. Kun isännöitsijä on kotona, ei tule kysymykseen
kurkistaa joka nurkkaan. Nyt sitä vastoin ovat kaikki sopet avoinna,
jos tahdon tarkastaa niitä -- ja minä tahdon!" -- Tilaukset olivat
melkoisesti enentyneet, sillä kansan ostokyky oli kasvanut.
"Teollisuuden kukoistus riippuu kansan hyvinvoinnista." --
Tämän yhteydessä mainittakoon, että Wahlgren ei palannut terveenä,
vaan täytyi hänen syksyllä luopua toimestaan, ja tuli hänen sijalleen
1881 v:n alusta ruotsalainen (Göteborgista kotoisin oleva) C. L.
Lundström. Samoin erosi 1880 konetehtaan päällikkö, saksalainen
insinööri H. Kauffmann, jonka sijaan saatiin kotimainen mies, ennen
Varkauden tehdasta johtanut R. Munsterhjelm. Vihdoin tapahtui
1882 pellavatehtaan teknillisen johtajankin vaihto, siten että
entinen saksalainen teknikko erotettiin ja että hänen sijaansa
otettiin tälle paikalle ensimmäinen suomalainen mies, insinööri J.
Theodor Durchman, joka oli Kihlmanin oppilaita normaalikoulusta.
-- Tämän ohella lisättäköön, v:lta 1881, että silloin muunnettiin
yhtiön irtisanottavat kiinnityslainat, yhteensä 900,000 mk,
obligatiolainaksi (500,000 + 200,000 + 200,000), jonka toimen kautta
yhtiön raha-asema melkoisesti vakaantui, samalla kuin korkoja
säästettiin ja myöskin vapauduttiin pitkällisestä velkasuhteesta
Suomen pankkiin.
* * * * *
Emme ole vielä maininneet sanaakaan Kihlmanin koulupuheista, ja
kuitenkin hän rehtorina piti pari ja useampiakin joka vuosi s.o.
lukukausien alkaessa ja päättyessä ja muulloinkin, milloin aihetta
ilmaantui. Puheet ovat kaikki säilyneet, sillä hän kirjoitti aina
edeltäkäsin puheensa. Siitä johtui, että hän, vaikka kehoitukset
ahkeruuteen, oppi- ja loma-aikojen oikeaan käyttämiseen ja
kaikenlaiset varoitukset niinkuin koulupuheissa ainakin yhä
uudistuivat, ei kuitenkaan ykstoikkoisesti ja ikävästi toistanut
itseänsä. Päinvastoin tuntuvat lyhyetkin puheet niin sanoakseni
tuoreeltaan ajatelluilta, ja kun niiden julkilausumistakin leimasi
hänen vakava henkensä, hänen hiljainen, mutta sentään kuuluva ja
ikäänkuin tarkkaavaisuutta vaativa äänensä, niin ei käyne epäillä,
että toinen tai toinen sana iti ja kantoi hedelmiä.
Tietenkin Kihlman puheissaan mielellään käytti hyväkseen olevien
olojen tarjoamia aiheita, ja silloin hän omituisen hartaasti etsien
asian ydintä koetti selvittää ja teroittaa ilmiöiden aatteellista
puolta tavalla, joka kiinnitti ainakin kehittyneemmän nuorison osan
mieltä. Lukuvuoden alussa 1880 oli hänellä erikoisena puheen aiheena
se, että normaalilyseo 16 vuoden jälkeen vihdoin aloitti toimintansa
oman katon alla. Rehtorin silloisesta puheesta seuraa tässä pääosa.
Huomautettuaan, miten koulun laatuaan erikoinen sisällinen elämä
menestyäksensä vaatii vastaavaa ulkonaista rakennusta sekä miten
normaalilyseon aikoja sitten suunniteltu talo erinäisistä syistä
oli jäänyt rakentamatta, kunnes hallituksen hyväntahtoisuus lopulta
oli aikaansaanut, että koulu nyt ilokseen saattoi alkaa työnsä
tarkoituksenmukaisessa omassa kodissa, jatkoi hän:
"Jos vertaa tätä taloa koulutaloihin, joita vielä tämän vuosisadan
alulla käytettiin, ei ainoastaan huomaa, kuinka käsitys koulun
tarpeista on kasvanut, vaan myöskin kuinka koulun tärkeys ja merkitys
on edistynyt yleisessä tietoisuudessa. Semmoinen talo kuin tämä on
siihen nähden tärkeä todistaja. Eivät ole vähäiset ne kustannukset,
jotka rakennus on vaatinut. Mutta näitä kustannuksia, näitä suuria
uhrauksia ei ole vältetty, kun on ymmärretty, mikä ääretön merkitys
koululla on yhteiskunnassa. Eikä koulurakennukseen käytetyt
rahat ole hukkaan heitetty, yhtä vähän kuin jyvät, jotka kylväjä
näennäisesti heittää hukkaan maahan. Ei ne ole hukkaan heitetty,
vaan päinvastoin talletettu, ei, ne on enemmän kuin talletettu, ne
on tehty hedelmällisiksi, vuotuista korkeaa korkoa tuottaviksi, niin
-- ne ovat enemmän kuin hedelmällisiä, ne ovat se pääoma, jossa on
yhteiskunnan tulevaisuus, samoin kuin maahan heitetyssä siemenessä on
miljoonien ihmisten toimeentulo tulevina vuosina. Tämä on ymmärretty,
ja sen mukaan on toimittu. Tämä talo todistaa sen."
"Sen, joka tahtoo harrastaa korkeaa ja jaloa päämäärää, täytyy
valmistautua siihen, että hänen harrastustaan ei arvioida arvon
mukaan, vaan päinvastoin ymmärretään väärin, jopa ymmärretään niinkin
väärin, että mitä uhrautuvaisemmin hän toimii, sitä hyödyttömämpänä,
jopa vahingollisempana pidetään hänen ahkeroimistaan. Semmoinen on
varsinkin toiminta henkisellä alalla, erittäin kasvattajan toiminta.
Kasvattaja ei saa pitää silmällä lähintä, hän ei saa pyytää nähdä
kypsiä hedelmiä, hänen täytyy tehdä työtä toivon hyväksi. Hänen tulee
tietää, että jaloimmat hedelmät kypsyvät hitaasti. Odottaessaan
tulee hänen seisoa lujana eikä kärsimättömyydestä kääntyä yleisen
mielipiteen tuulenpuuskien mukaan. Kuinka hän muutoin kasvattaisi
muuta kuin tuuliviiriä. Mutta ei ole lainkaan helppoa väsymättömästi
harrastaa kaukaista päämäärää, varsinkin kun työ pitkiin aikoihin
ei saa tunnustusta, vaan käsitetään väärin. Siinä moni työntekijä
väsähtyy, ja parhaatkin opettajat tuntevat kiusausta antautua
masennukseen ja toivottomuuteen, josta voimat herpaantuvat ja toimi
käy tarmottomaksi. Mutta jos pysyy ihanteen uskossa, niin tulee
-- semmoinen on Jumalan johto -- virkistyksen aikoja tai ainakin
hetkiä, jolloin huomaa, että uskollinen työ ei ole ollut turhaa.
Minun mielestäni on tämä päivä sellainen virkistävä päivä, sillä
tänään on meillä tämän koulun opettajilla ilo nähdä ja kokea, että
harrastuksemme kuitenkin on saavuttanut tunnustuksen, joka ei ole
halveksittava. Miten raskaana tämä talo seisookin tässä silmiemme
edessä, se on kuitenkin aatteellinen rakennus, sillä siinä on aate
toteutettu."
"Mutta jokainen virkistys on lepohetki, jona tosin saa levähtää,
mutta ainoastaan kootakseen uusia voimia uusiin ponnistuksiin.
Jokainen palkinto sisältää kehoituksen jatkuvaan taisteluun.
Ainoastaan iäisyyden rannalla viittailee oikea voitonpalmu. Vasta
iäisyydessä on Jumalan kansalle -- jumalallisten ihanteiden
uskollisille taistelijoille -- rauha valmistettuna. Siellä
iäisyydessä on palkinto lepoa ja rauhaa. Ei niin ajassa. Täällä
on vastuunalaista tulla palkituksi, sitä vastuunalaisempaa, mitä
suurempi palkinto on. Siten tuottaa tämä rakennus meille koulun
opettajille yhtä suuren vastuun kuin se uhraus, jota sen aikaansaanti
on vaatinut. Ilahduttavaa on sivistyksen ystäville astua näihin
valoisiin saleihin, mutta opettajalle se on samalla raskasta. Miten,
hän kysyy itsekseen, miten voin minä tyydyttää sitä luottamusta,
joka on minulle osoitettu. Miten täytän suuret vaatimukset, jotka
isänmaan uhrausten kautta on minuun kohdistettu? Siten hänen ilonsa
rajoitetaan, hänen ilonsa tulee vakavaksi, tietoisuus vastuun
painosta, jota hän kantaa, ajaa hänet lepopaikalta liikkeelle, ajaa
hänet itseensä, ihanteiden maailmaan, s.o. Jumalaan. Jumalan luona
vastuuta ei suinkaan hyväillä pois, päinvastoin velvollisuudet
vahvistetaan ja teroitetaan, teroitetaan sekä syvyyteen että
laajuuteen nähden. Mutta siellä saavutaan kuitenkin korkealle
asemalle, joka on yläpuolella tilapäistä moitetta ja myöskin
tilapäistä kiitosta. Jumalan luona pääsee lujaan asemaan, jolla
voi seisoa tyynenä keskellä ajan myrskyjä. Sama Jumala, joka
antaa ihmisen nähdä ihanteen, osoittaa myös tien päämäärään, hän,
kaiken voiman ja väkevyyden Jumala, lahjoittaa tyhjentymättömästä
vahvuudestaan (voimaa) halvalle ihmiselle, joka ei pyydä olla enempää
kuin ainoastaan Jumalan palvelija. Mutta palvelijan tulee, jos hän
tahtoo olla hyvä ja uskollinen palvelija, ennen kaikkea huomata
Herransa viittaus. Tätä viittausta täytyy meidän opettajien joka
päivä ja tunti noudattaa nuorisoa johdattaessamme, niin on meidän
tekeminen, jos tahdomme olla Jumalan oikeita avustajia ja rakentaa
jotain pysyvää sekä aikaa että iäisyyttä varten. Meillä täytyy olla
Jumala muassamme -- taikka oikeammin: meidän täytyy olla yhdessä
Jumalan kanssa, jos työmme huolimatta kaikista uhrauksista ei ole
oleva hukkatyötä. Tehdä työtä ja kumminkin tehdä työtä turhaan!
Kuinka kauheaa! Ja kumminkin käy helposti niin. Jollei Herra rakenna
huonetta, jollei henkistä rakennusta pystytetä Jumalan tahdon mukaan
ja suunnitella niin, että hän voi olla osallisena työssä, niin
rakentajat tekevät turhaa työtä. Jatkakaamme siis, kunnioitetut
virkaveljet, voimistuneina harrastuksemme menestyksestä ja käsittäen
elämäntehtävämme entistä syvemmin taisteluna, joka on osanamme. Se
olkoon kiitoksemme isänmaalle, hallitukselle ja kaikille, jotka ovat
myötävaikuttaneet tätä taloa rakennettaessa."
"Tekin, tämän oppilaitoksen nuoret oppilaat, ymmärtänette, ettei
näitä saleja ole avattu Teille, jotta Te täällä tekisitte kujeitanne
ja laiminlöisitte velvollisuuksianne. Oppiakseen ja harjoittaakseen
semmoista ei tarvita semmoista taloa kuin tämä. Kujeita ja laiskuutta
opitaan kadullakin. Täällä tulee Teidän vanhempienne, opettajienne,
isänmaanne tahdosta -- huomaa, Jumalan tahdosta -- oppia jotain
muuta. Kun tulette tänne, ei vaadita, että Teillä on tietoja, mutta
sitä vaaditaan, että Te niin kauan kuin olette täällä tahdotte
hankkia itsellenne tietoja. Ei myöskään vaadita, että te kaikissa
kohden osaatte oikein käyttäytyä, mutta sitä vaaditaan, että Te
annatte opettaa itsellenne miten Teidän on käyttäytyminen. Vihdoin ei
vaadita, että Teidän tulee olla nuhteettomia, mutta sitä vaaditaan,
että Te annatte oikaista virheitänne ja itse ahkerasti harrastatte
edistyäksenne tiedoissa ja hyvissä tavoissa. Te, normaalilyseon
oppilaat, olkaa normaalioppilaita, ei ainoastaan nimeksi vaan
tositeossa. Te olette normaalioppilaita, jos te olette kuuliaisia
niitä kohtaan, joilla on käskynvalta Teihin nähden, ja jos olette
tiedonhaluisia. Harrastakaa sitä päivä päivältä. Silloin _Te_
oikein kiitätte isänmaata tästä talosta. Niin, tämän talon uskon
minä erittäin Teidän hoitoonne. Pitäkää sitä tavallaan omananne.
Ettehän Te tahdo vahingoittaa tätä kallista omaisuuttanne; ettehän Te
tahdo ainoallakaan likapilkulla pilata talon puhtautta. Päinvastoin
tahdotte pitää silmällä, ettei kukaan muukaan tahraa sitä, mikä on
ilonne. Sitä odotan ja toivon Teiltä. Ettekä Te petä luottamustani."
--
Miten hyvin Kihlman viihtyikään uusissa kouluhuoneissa ja rakkaassa
koulutyössään, oli hänen mielensä vielä tänä syksynä jotenkin raskas.
Inhimillisesti arvostellen hän oli kykenemätön suorittamaan kaikki
takuusitoumuksensa. "Mutta eihän mitään ole Jumalalle mahdotonta."
-- "Terveys on syksyllä ollut hyvä", hän jatkaa Essenille (5/12).
"Kumminkin painavat ne taakat, joita minun täytyy yksin kantaa
sisässäni, toisinaan niin, että tahdon menehtyä. Olen kiitollinen
jokaisesta auringonsäteestä, joka valaisee synkkää polkuani." Mutta
jo parin viikon päästä oli ääni muuttunut. Hän oli ostanut Lakomäen
talon ja kirjoittaa (18/12) Gaddille: "En voi kieltää, että tänään
ensi kerran kahdessa vuodessa toivon valo on koittanut. Siitä on
minun ensi kädessä kiitettävä Sinua, joka olet auttanut minua
(metsän) arvioimisessa ja edelleen luvannut apuasi. Ilman Sinua olisi
toivoni mennyt."
* * * * *
Alkupuolella vuotta 1881 merkittäköön pari kuolemantapausta.
Helmikuulla kuoli Kihlmanin lanko, Keuruun rovasti F. H. Bergroth.
Heidän välinsä ei koskaan ollut erittäin läheinen (intim),
mutta silti aina hyvä, ja Kihlman pani arvoa vainajan iloiseen
luonteenlaatuun, joka "sekin oli lahja"; vainajan leski Hilda
Bergroth, Angelika Kihlmanin sisar, kuoli puolitoista vuotta
myöhemmin elokuulla 1882. Samaan aikaan kuin Bergroth kuoli Fredrik
Cygnaesuskin, "suuri idealisti" kirjoittaa Kihlman Essenille, "ja
mahtava puhuja, joka toisinaan pystyi vaikuttamaan yleisöön. --
Mahtajat (koryfeerna) katoavat katoamistaan, ja jäljelle jää pelkkiä
arvoisia kansalaisia (!)"
Kotielämä oli tavallista hiljaisempaa, vanhemmat pojat kun olivat
ulkomailla. Parantaakseen terveyttään oli Lorenzo jo syksyllä
lähtenyt Sweitsiin, ja toukokuulla matkusti Oswald Strassburgiin,
harjoittaakseen opintoja ja valmistaakseen väitöskirjaa kasvitieteen
alalla. Äiti se pääasiassa ylläpiti kirjeenvaihtoa poissaolevien
kanssa, mutta isäkin kirjoitti milloin aika myönsi, ja hänen
kirjeistään me poimimme piirteitä, jotka kuvaavat kirjoittajaa
itseään ja oloja. Niin hän esim. (20/5) kirjoittaa Oswaldille:
"Minua on sydämestä ilahduttanut, että Sinulla on ollut onni saada
asua (pastori Koppin) perheessä, joka ei kohtele Sinua vieraana,
vaan perheen ystävänä. Niinikään olen iloinen siitä, että toiveesi
opettajaasi nähden ovat täyttyneet. On verraton etu tavata taitava,
kelpo opettaja. Silloin sujuu työ riemuisasti, vaikka tunteekin
oman vähäpätöisyytensä. Tyydytys, jonka kokee työskennellessään
semmoisen henkilön johdolla, on suloisinta mitä elämä tarjoaa. Mutta
mahdotonta on aina tehdä työtä. Väliin ja varsinkin iltaisin on lepo
tarpeen, lepo toisten seurassa. Toverielämä antaa kyllä jotain,
mutta ei kaikkea. Jos sitä vastoin on vapaa pääsy perheeseen, aito
saksalaiseen perheeseen, missä rauha ja Gemüthlichkeit vallitsee,
silloin on oikein niinkuin olla pitää. Silloin on ilo täydellinen.
Tämän tiedän omasta kokemuksestani." --
Toukokuun 12 p:nä vietettiin yleisesti maassa Snellmanin juhlaa.
"Dagbladilla ei sinä päivänä ollut tilaa rivillekään Snellmanista.
Onhan sekin kuvaavaa. Minäkin olin juhlassa." -- Myöhemmin (2/7)
Kihlman kirjoittaa Snellmanista: "Hän on sairas ja raihnainen.
Eräänä iltana puolitoista viikkoa sitten kävin hänen luonaan. Oli
surkeaa nähdä suurta miestä niin kärtyisenä omassa kodissaan. Hän
pelasi lautapeliä minun kanssani, mutta ei osannut peliä eikä tehnyt
neuvojeni mukaan, vaan aina päinvastoin ja hävisi tietysti. Mutta
hän väitti vain, että minulla oli papinonni." -- Kihlmanin käynti
Snellmanin luona tapahtui vajaata kahta viikkoa ennen tämän kuolemaa.
Snellman kuoli näet heinäkuun 4 p:nä kesäasunnossaan Kirkkonummella.
Kihlman oli hautajaisissa läsnä.
Edellisestä tiedämme, että jälleen puuhattiin uudistuksia
koulunalalla. Molemmille pojilleen Kihlman kirjoittaa, että
koulukysymys oli ratkaistu senaatissa: latinan kieli oli lykättävä
ylemmälle luokalle. Se merkitsi uuden perustuksen laskemista maan
sivistykselle, koulun "täydellistä uudistusta (omgestaltning)
kalastustentarkastajan (J. A. Malmgren'in) ja kaasuinsinööri (Edvin)
Bergrothin mielipiteiden mukaan (!)" Kirjoittajan vakaumus on, että
siitä oli koituva vahinkoa nousevalle polvelle ja koko maalle, ja
heti alussa suurta sekaannusta. Ehdotus oli kesäkuun alkupuolella
lähetettävä Pietariin. Tarkoitus oli, että keisari hyväksyisi
uudistuksen ennen valtiopäiviä. "Jos niin tapahtuu", ennustaa
Kihlman, "syntyy suuri hälinä maassa, sillä on toimeenpantu muutos,
jota ei kukaan ollut pyytänyt."
Tämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt
mitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta.
"Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä", sanoo hän
Oswaldille. Sittemmin hän otti "tarkastaakseen usein julkilausuttua
mielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita".
Lukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä,
saattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen
Don Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on
vaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi
katsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta
todellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin
yleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von
Kothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään
(15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli
tarkastusmatkalla: "Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita
voidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi,
koettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä,
että sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta
(aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on
eforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan
itse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra
Ylitarkastajalle määrätty [_V. T. Rosenqvist_, Carl Synnerberg,
s. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser
29). -- Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman
1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa,
vastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat
käsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen
mieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.]." Kun taas
kysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan
jälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat
kielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi
osaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä
seurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti
suomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta
oli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä
kouluasioita! -- Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että
mainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti
todistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän
päätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka
toivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat
heidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi
itseään osallisiksi vieraisiin synteihin "kuuntelemalla panettelua,
joka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta". -- Oswaldille Kihlman
kirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.
* * * * *
Kesällä kirjoitti Kihlman entistä useammin Oswaldille sisältörikkaita
kirjeitä; Lorenzo palasi heinäkuulla terveenä ja reippaana.
Veljekset olivat tavanneet toisensa Strassburgissa ja tehneet
yhteisen kävelyretken Vogesien vuoristoon. Sen johdosta isä
muistaen omaa nuoruuttaan kirjoittaa (22/6): "Sellainen jalkamatka
vapaassa luonnossa on jotain ihanaa, varsinkin Sinun iässäsi. Mikä
onni saada huolista vapaana vapaasti määrätä kulkunsa vieraassa
maassa, missä kaikki on uutta! Vahinko olisi semmoisissa oloissa
tuntea koti-ikävää. Ei, koti-ikävä pitää karkoittaa kauas luotaan.
Koti-ikävä on vaiva, joka estää avoimin silmin huomaamasta, mitä
vieraassa maassa olisi nähtävänä, nauttimasta ja oppimasta. Ja
kun sitten tulee kotiin, täytyy katkerasti katua, että on ollut
ulkomailla ruumiillaan ilman että sielu on ollut mukana. Katumus
katkeroittaa elämää kotona, samoin kuin koti-ikävä katkeroitti elämää
ulkona, ja siten ei siellä eikä täällä tule tehdyksi mitä pitäisi.
Miten rakas koti liekään, niin ei se saa häiritä mieltä ja estää
toimimasta ja nauttimasta, mitä kulloinkin on tarjona. Koti-ikävä on
tauti, ja jos se pääsee valtaan, on työkyky ja työhalu mennyt. Toivon
että mitä parhaimmin varustaudut tätä tautia vastaan."