lähestymistään", kirjoittaa Kihlman 31/7 Helsingistä vaimolleen.
"Tänään on Lahden oleminen tai ei-oleminen ratkaistava. -- -- Ei
kuitenkaan ole välttämätöntä, että yhtiön vararikko vie minut
onnettomuuteen. On monta mahdollisuutta. Kumminkin koetan tutkia
itseäni, saadakseni ainakin jotain etua kauheasta asemasta. Samoin
pyydän päästä selville Jumalan tahdosta ja velvollisuudestani tässä
tilassa. Jokainen tila tuo muassaan erinäisiä velvollisuuksia. Eihän
voi olla väärin luottaa Jumalan apuun. Mutta ei myöskään voi olla
oikein istua kädet ristissä sanattomana valitellen. Jokin (menettely)
on varmaan oikea, ja siitä tahdon saada selkoa toimiakseni sen
mukaan." -- "Rajuilma on mennyt ohi", kirjoitti hän muutamia päiviä
myöhemmin. "Aurinko paistaa jälleen. F(abian) v. S(chantz) on
lähtenyt kalastamaan Hämeeseen. Olen kuin lapsensynnyttäjä, joka
nauraa kyyneleet silmissä."
Se mikä teki sekä Lahden että Hämeenlinnan yhtiön "olemisen tai
ei-olemisen" niin tärkeäksi Kihlmanille, ei suinkaan ollut pääoma,
jonka hän oli pannut osakkeihin, vaan suuret takaussitoumukset,
joihin hän oli mennyt yhtiöiden lainoista. Yhtiöiden vararikko
merkitsi hänelle omaa taloudellista perikatoa -- vähemmästä ei ollut
kysymys! Mutta toiselta puolen kysyttänee, kuinka on selitettävissä,
että Kihlman, jolla ennestään oli niin ikäviä kokemuksia
takuusitoumuksista, taas oli pistänyt päänsä ansaan. Vastaukseksi
huomautamme seuraavaa: Hämeenlinnan OY:n ylempänä mainittu voitto,
josta päätettiin jakaa 100 % (vaikka osinko jätettiin maksamatta),
oli kirjojen mukaan paljon suurempikin ja siitä johtui, että
Kihlman taatesssaan lainoja piti yhtiöiden asemaa varmempana kuin
se todellisuudessa oli. Ettei hän tarkemmin tutkinut ja seurannut
asioita, johtui taas siitä, että hänellä muilta puuhiltaan ei
ollut aikaa siihen (niin hän jälkeenpäin valitti). [Erittäin kuuluu
Kihlman maininneen, että Schantzilla oli tapana tulla vekseliensä ja
lainakirjojensa kanssa aamulla, jolloin hänellä koulun vuoksi oli
kaikkein vähimmin aikaa käytettävänä.]. Kun siis Schantz pyysi hänen
nimeänsä velkakirjoihin, ei hän näy aavistaneenkaan vaaraa. Hän piti
kai lainanottoja tilapäisten puutteiden aiheuttamina toimenpiteinä,
jommoisiin hän itse tavan takaa oli ryhtynyt Tampereen yhtiön
puolesta. Mutta menettelikö sitten Schantz vilpillisesti? Ei suinkaan
ole syytä epäillä hänen rehellisyyttään, sanovat asiantuntijat. Tuo
100 % tai suurempi voitto oli luultavasti aivan oikea hetkellään,
mutta aika oli sellainen, että hopean arvonvaihteluiden vuoksi
kurssitkin vaihtelivat tavattomassa määrässä, joten, kun puutavarain
hinnat äkkiä alenivat, kaikki laskelmat saattoivat pettää ja
todella pettivät. Vihdoin näyttää siltä, että Schantz, vaikka
hän varovaisuuteen ja tunnollisuuteen nähden oli Kihlmanin suora
vastakohta, oli avonaisella olennollaan, iloisella tarmokkuudellaan
niin sanoaksemme hurmannut liiketoverinsa. Kihlman luotti
Schantziin, luotti häneen ihmisenä, luotti häneen liikemiehenä,
erehtyen kumpaiseenkin nähden. Kirjeissään hän aina syyttääkin
itseään. Schantzista kerrotaan, että hän myöhemmin oli myöntänyt
olleensa aivan kokematon, kun hän ryhtyi puutavaraliikkeeseen. --
Oli kaiken tämän laita miten oli, niinkuin jo sanoimme, Kihlmanin
taloudellinen perikato oli kyseessä, ja se tosiasia on pidettävä
mielessä ymmärtääksemme Kihlmanin sielunelämää näinä aikoina. Kun
vaara elokuulla 1878 näytti olevan ohi, matkusti Kihlman Tampereelle
ja puuhatessaan pellavayhtiön asioissa hän tunsi huojennusta. "Työ
on siunausta", hän kirjoittaa (11/8) Hildalleen. "Olla joutilaana ja
sureksia (grubbla), se on pahinta. Mutta houkuttelu antautua siihen
on sangen suuri ja uudistuu alati. Työ auttaa sitä vastaan. Paras
apu olisi tietenkin luottaa Jumalaan, joka on isämme ja tahtoo, että
häntä niin nimitetään. Mutta miten epäileekään sydän tehdä sitä! Voi
sitä ihmissydäntä! Ken voi sitä tutkia! Miten neuvoton ja heikko
(se onkaan)! Jumalaan luottaminen käy kyllä päinsä, kun sen ohella
on muutakin, mihin luottaa. Mutta luottaa Jumalaan yksistään, se on
jotain toista. Silloin ilmenee uskon laatu." Kolme päivää myöhemmin:
"Minun on nyt parempi olla. Olen taistellut kuuman taistelun: on
kuin olisin vaeltanut kuoleman pimeän laakson kautta, missä kaikki
riisutaan, niin että seisoo yksin ja alastomana Jumalan edessä.
Olen kokenut sydäntä lävistäviä tuskia enkä luullakseni kauan sitä
kestäisi. Kuitenkin olen voittanut ja tullut rauhallisemmaksi. Kiitän
Jumalaa kokemastani surusta: joskin suru alkuaan on ollut maallinen,
on se sentään muuttanut luontoa ja tullut terveelliseksi suruksi.
Sitä en epäile. Uskon samoin kuin Sinä, että on olemassa parempia
tavaroita kuin maalliset ja että saamme osamme niistä, kun vakavasti
etsimme niitä. Jumalan sana on ollut lohdutuksenani, muuten olisin
hukkunut. Jumalan sana ja rukous: kas siinä vanhat parannuskeinot.
Eivätkä ne keinot ole vanhentuneet." --
Syksy kului ilman onnettomuutta, mutta myöskin ilman mainittavaa
parannusta. Vasta uusi vuosi toi odotetun iskun.
Tammikuun lopulla 1879 Kihlman oleskeli toista viikkoa Turussa. Hän
oli näet Strömborgin ja Hallsténin kanssa valittu koulunopettajain
edustajana suorittamaan leski- ja orpokassan jakoa. Aika tuntui
hänestä virkavapaudelta liiketoimista. "Olen saanut aikaa
valmistautua siihen, mikä tulossa on", hän kirjoittaa. "Olen
muistanut Herran sanoja Pietarille: kun vanhenet, ojennat kätesi, ja
sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo. Kuinka sattuva
tämä onkaan minuun nähden! Ja mitä voin tehdä? Minun täytyy taipua
siihen, että minut sidotaan ja viedään minne halutaan. Ainoastaan
kärsiä ja kärsiä tietäin, etten ole parempaa ansainnut. Herra on
vanhurskas!" --
Helmikuulla 1879 alkoivat olot kärjistyä. Schantz oli lähtenyt
ulkomaille ja sitä ennen antanut Kihlmanille prokuravaltuuden,
mutta ei mitään rahoja lankeavia vekseleitä varten. Kirjeessä
Gaddille hän (20/2) ilmoittaa, että tämän asettama 600 mk:n vekseli
oli mennyt protestiin, sillä (insinööri) Ullnerilla (Hämeenlinnan
sahanhoitajalla) ei ollut rahaa, millä olisi sen lunastanut.
"Niin pitkällä siis ollaan, että yhtiöllämme ei ole 600 mk:aa
käytettävänään. Schantz otti kuitenkin joulukuulla 24,000 mk:n
lainan, panttaamalla 300 standerttia yhtiön puutavaroita. Niillä
rahoilla olisi yhtiö voinut maksaa koko kevään korot, mutta Schantz
käytti ne omiin tarpeisiinsa ja lupasi lähettää rahaa ulkomailta.
Jopa on hän sähköttänytkin toivovansa voivansa lähettää, mutta
milloin? Minusta on yhtiö konkurssikypsä, ja oikeinta olisi siis
myöskin tehdä konkurssi. Mutta mitä tehdä, kun päähenkilö on poissa
ja on jättänyt kaikki tuuliajolle. Ullner on vihainen eikä näy olevan
luotu asemaa varten. Olen kerrassaan masentunut ja voin ainoastaan
äärimmäisellä ponnistuksella koota voimani hoitaakseni virkaani
koulussa." --
Mutta vaikeampia koettelemuksia oli tulossa. Cronstedtin
(Yhdyspankin) pyynnöstä Kihlman vaati Hämeenlinnasta tarkempia
tietoja yhtiön tilasta. Saatuaan mitä oli pyytänyt kirjoittaa hän
(11/3) Gaddille: "Tulos on kauhea." V. 1878 oli menetetty 270,000
mk. Varoja oli vain saha kalustoineen ja muutamia tuhansia tukkeja.
Valmis tavara (14,000 tukkia + 300 standerttia) oli hypoteekkina
Suomen pankin antamista lainoista. Mutta, sanottiin, todellisuudessa
ei Sörnäisissä ollutkaan niin paljon, vaan puuttui pantista 350
st. Tämä sanoma vaikutti järkyttävästi Kihlmaniin. Hän ei ymmärrä,
miten asia on selitettävä, eikä tyydy Ullnerin huomautukseen,
että hypoteekkilainoja ottaessa on tapana arvioida puutavarat
-- likimäärin. Hän pyytää Gaddia viipymättä tulemaan Helsinkiin
ottamaan selkoa asiasta. "Huomenna menen Suomen pankkiin saadakseni
tietää, paljonko tositeossa on pantattuna. Meidän on saatava tietää
totuus, puhdas totuus heti ilmoittaaksemme siitä, jos vilppiä on
tehty. En tahdo kantaa tätä salaisuutta tuntiakaan kauemmin kuin
välttämätöntä on. Muuten voisi minuunkin langeta se varjo, että olin
muka tietoinen rikoksesta. Aioin jo tänään ilmoittaa siitä, mutta
en voinut, kun minulla iltapäivällä oli koulussa tunti. Sitäpaitsi
pidin oikeampana ensin tutkia asiaa, ennenkuin otan kohtalokkaan
askeleen. Asia näyttää niin mahdottomalta, että minun vielä täytyy
olettaa erehdyksen tapahtuneen. Ja jos niin on, olisi väärin
nostaa ennenaikaista hälinää. Luullakseni täytyy minun kuitenkin
yksityisesti puhua tästä jollekin, esim. Cronstedtille. Sillä en voi
yksin kantaa tätä asiaa. Kun olen menettänyt kaiken omaisuuteni,
pitääkö minun menettää kunnianikin, taikka onko minuun lankeava
epäilyksen varjo, että olen ollut tietoinen rikoksesta ilmoittamatta
sitä? Sentähden, Magnus veli, riennä tänne, niin että pääsemme
totuuden perille: joka tunti on kallis." -- Arvattavasti pulma
selvisi tyydyttävästi; mutta olemme kuitenkin kertoneet seikan, jotta
nähtäisiin, mitä kaikkea Kihlmanin oli kokeminen.
Samaan aikaan vaadittiin Kihlmania maksamaan 75,000 mk, josta hän
kolmen muun kanssa oli takauksessa. Laina, Kalevayhtiön antama Lahden
yhtiölle, oli jo joulukuulla langennut. Pitempään lykkäykseen ei
tahdottu suostua, mutta Kihlman ei pitänyt oikeana suorittaa lainaa,
sillä siten olisi vääryyttä tehty muille velkojille. Hädissään hän
kirjoittaa toisille takaajille ja Schantzille, joka yhä viipyy
ulkomailla koettaen saada rahoja Sunilan höyrysahan ostoon. Jopa hän
oli Ullnerille ilmoittanut, että oli menestynytkin puuhissaan ja
että Hämeenlinnan yhtiö oli pelastettavissa. Mutta mitä se merkitsi,
kun rahoja ei näkynyt. Kihlman puolestaan mietti, oliko hänen heti
paikalla luovuttaminen omaisuutensa velkojilleen.
Näin kului kevätkausi mitä tuskallisimmissa olosuhteissa ilman mitään
ratkaisua sinne taikka tänne päin. Millainen Kihlmanin sisällinen
elämä oli, ilmenee seuraavista kirjeotteista.
Essenille, jota vuoden alussa lievä halvaus oli kohdannut, mutta
joka kuitenkin siitä vähitellen toipui, Kihlman kirjoittaa (3/4):
"Monta ja pitkää päivää ja pitkiä öitä on kulunut siitä kun
viimeksi tapasimme toisemme." Usein oli hänen ajatuksensa olleet
appi-isän luona, mutta hän oli ollut kirjoittamatta säästääkseen
häntä suruiltaan ja kärsimyksiltään. "Mielelläni sallisin Appi-isän
katsella sisääni. Appi-isä saisi silloin nähdä itsesyytöksiä, surua,
ahdistusta, pelkoa sekaisin, surua menneen, tehdyn ja laiminlyödyn
johdosta, pelkoa Jumalan tuomioiden edessä tässä maailmassa ja
tulevaisessa. Samalla saisi Appi-isä nähdä, miten minä huolimatta
kaikista synneistä, huolimatta kaikesta nykyisestä ahdistuksesta,
huolimatta kaikesta kasautuvasta työstä, huolimatta jokapäiväisistä
vaivoista koetan pitää kiinni uskosta Jumalaan. -- Daavidin psalmeja
käytän paljon. -- (Gustaf) Johansson käy toisinaan luonani ja tuottaa
minulle mielihyvää." --
T. Reuterille (5/4): "Sydämellinen kiitos osoittamastasi
myötätunnosta. -- -- Aline on ollut sangen hyvä minua kohtaan sekä
Turussa että täällä ja Hildalle lähettämissään kirjeissä. -- Turussa
elin vielä toivossa, ja toivo teki hyvää. -- Nyt en enää toivo, että
minut säästetään peloittavasta kärsimyksestä, ja ennenkuin siihen
tottuu, on olotila aivan tavallisuudesta poikkeava. Ennen kaikkea
olisin hiljaisuuden tarpeessa, mutta miten pyytää hiljaisuutta
keskellä myrskyä!" --
Essenille (6/4, palmusunnuntaina): "Kaksi seikkaa on ilahduttavaa: 1)
että terveyteni viime aikoina on parantunut; ja 2) että olen saanut
aikaa tutkiakseni olemustani niin kauan kuin vielä kykenen siihen.
Kuolema tulee usein äkkiä. Tuntuu siltä kuin kävisin ilman kiirettä
kuolemanhädän (dödsprocessen) läpi. Uskallan pitää näitä seikkoja
Jumalan armahtavaisuuden todistuksina minua kohtaan."
Toukokuulla tuli Kihlmanin toinen poika, Lorenzo, ylioppilaaksi
-- vanhemmille sitä suuremmaksi iloksi, kun hän kevätpuolella oli
ollut sairas. Hän kirjoittautui lakitieteelliseen tiedekuntaan.
Sen johdosta isä kirjoitti Essenille: "Siis ei tämäkään poikani
teologiksi. Olisin kumminkin toivonut, että edes joku pojistani olisi
tullut siksi, miksi minun olisi pitänyt tulla, nimittäin teologian
tohtoriksi, mutta ei näy käyvän toivoni mukaan."
Vasta heinäkuun alussa palasi Schantz ulkomailta. Hän sanoi
tarjonneensa 1,700,000 mk Sunilasta, ja jos kaupasta tulisi tosi,
pelastuisivat Lahden ja Hämeenlinnankin yhtiöt. Mutta Kihlman oli
menettänyt luottamuksensa häneen. Sen sijaan että Schantz olisi
lohduttanut häntä, näyttää levottomuus kiihtyneen. T. Reuterille
Kihlman kirjoittaa (7/7): "Kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Minulla
on tarve puhua siitä, mikä lähinnä painaa sydäntäni. Sydämeni on niin
täynnä, niin täynnä kuin tahtoisi se räjähtää palasiin. Helpottaa
hetkeksi, kun saa ystävälle purkaa surunsa; mutta hetkeksi vain.
Tuskat palaavat pian kuni raivottaret. En tiedä, miten voin kestää,
jollei muutosta tule. Jumala iäisessä hyvyydessään auttakoon minua ja
Sinua ja kaikkia, jotka välittävät hänen tahdostaan!"
Näin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet. Elokuun lopulla oli Kihlman
taas Turussa, missä eläkekassan jako lopullisesti tapahtui. Siellä
oli kesän aikana tavallista yksinäisempää, ja sen vuoksi Kihlman
miltei joka päivä kirjoitti Hildalleen, jolta hän ei salannut
mitään liikeasemaansa eikä myöskään sisälliseen elämäänsä nähden.
Jopa näemme, että hän pojilleenkin, ainakin vanhemmille, oli
kertonut mitä odotettavissa oli. Sen todistaa Oswaldin kirje, jossa
tämä levollisesti puhuu siitä, ettei kuitenkaan voitu menettää
enemmän, kuin jo oli totuttu ajattelemaan menetetyksi. Avonainen
rakkaussuhde omaisiin ja heiltä saatu lohdutus vaikuttivat arvatenkin
enemmän kuin Kihlman aavistikaan siihen, että hänen sieluntilansa
vain poikkeukselta oli niin tuskallinen kuin viimeinen kirjeote
ilmaisee. Hän oli liian rehellinen luonne antautuakseen semmoiseen
salakähmäisyyteen, mistä monelle uhkan alaiselle suurimmat tuskat
koituvat -- kun näet rakkaimmiltaan peittää sielunsa ahdistuksen
ja sen syyt. -- Huolestuttavinta lapsista oli se, että isän voimat
ilmeisesti heikkenivät. Eikä ihme, kun hän ei enää saanut nukkua,
hän joka ennen oli vaipunut uneen niinpiankuin oli laskeutunut
vuoteelleen. Niin häntä ahdistivat omantunnon vaivat, että hän
tarpeettomasti oli pannut perityn omaisuuden alttiiksi, ja kuvittelu,
että perhe, jos voimat pettäisivät, jäisi köyhyyteen. Ymmärrettävästi
kaikki tämä -- ei suinkaan köyhyyden pelko, vaan isän sisälliset ja
ruumiilliset kärsimykset -- syvimmin koskivat Hilda Kihlmaniin, mutta
koko ajan hän osoitti erinomaista mielentyyneyttä. Hän sulki raskaat
huolensa sydämeensä, jotta hän ei purkamalla niitä enentäisi miehensä
ahdistusta.
Vielä vuoden lopulla on asema muuttumaton. Essenille Kihlman
kirjoittaa (3/11): "Liikeasemastani en voi ilmoittaa mitään
rauhoittavaa. Olen kokonaan riippuvainen Fabian von Schantzista,
enkä tiedä mitä hän saa aikaan. Ei hän vielä ole tehnyt vararikkoa,
mutta minulle on tietämätöntä voiko hän välttää sitä. Minä puolestani
toivon vähän. Tulevaisuus on siis pimeä. -- Olen koettanut
valmistautua siihen, mikä tulee. Mutta luontoni ei todellakaan ole
luotu kestämään niin suuria kärsimyksiä kuin näyttää olevan tulossa.
Olen hento (vek), liian hento, ja voimani murtuu helposti."
Huolimatta Schantzin ponnistuksista -- hän oli syksyllä jälleen
lähtenyt ulkomaille -- pantiin, Kalevan anomuksesta, Lahden yhtiö
18 p:nä jouluk. 1879 konkurssitilaan. (Hämeenlinnan höyrysahayhtiö
pantiin konkurssiin lokakuulla 1880). Puolentoista vuoden epävarmuus
oli vihdoin ohi, eikä Kihlmanilla ollut muuta neuvoa kuin tyytyä
kohtaloonsa. Ja vaikka hän oli sanonut olevansa "hento, liian hento",
hän ei ainoastaan mukautunut oloihin, vaan osoitti jälleen verratonta
sitkeyttä, jopa niin kestävää, että hän voitti kukistuessaankin.
Se ihme näet tapahtui, että hänen onnistui suorittaa kaikki
sitoumuksensa ja että hän ei ollut puilla paljailla sittenkään, kun
oli menettänyt koko omaisuutensa!
Kamppailu kesti kumminkin vuosikausia, mutta tila ei myönnä meidän
kuvata sitä yksityisseikkoja myöten. Sen sijaan luomme tässä vain
katsauksen siihen asiain menoon, joka vihdoin vapautti Kihlmanin
hänen tukalasta asemastaan.
Helmikuulla 1880 ilmoitti Kihlman Suomen pankille ja Yhdyspankille,
joilla oli suurimmat saatavat Schantzilta, että Kaleva uhkasi häntä
lainhaulla Lahden yhtiön ennen mainitun 75,000 mk:n suuruisen velan
johdosta, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa, ja anoi,
että hänelle myönnettäisiin oikeus antaa vakuus 1/4 osasta velkaa
korkoineen, s.o. 20,500 mk:sta. Tämä aiheutui siitä, ettei hän heti
voinut suorittaa sitoumuksiaan eikä ilman lupaa tahtonut suosia
toista velkojaa toisten kustannuksella. Hänen mielestään olisi
konkurssimenettely ehdottomasti ollut epäedullinen velkojille; hän
näet ei epäillyt voivansa aikaa voittaen täyttää velvollisuuksiaan,
jollei häntä pakotettaisi vararikkoon. Tutustuttuaan Kihlmanin
pesäluetteloon pankit antoivatkin myöntävän vastauksen.
Lyhennettynä oli pesäluettelo seuraavanlaatuinen:
Kirjaan pantu arvo Rahaksimuunto-arvo
Kiinteimistöjä Smk 72,300:-- Smk 61,500:--
Osakkeita " 448,580:-- " 247,650:--
Obligationeja " 43,778:-- " 46,986:--
Varmoja saatavia " 58,503:-- " 58,503:--
Epävarmoja " 104,383:-- " 3,131:--
Yht. Smk 727,544:-- Smk 417,770:--
Irtaimisto Smk 8,000:-- Smk 8,000:--
Ei mitään velkoja, mutta sitävastoin:
Sitoumuksia Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n puolesta 487,500:--
Sitoumuksia Lahden Höyrysaha-OY:n puolesta 359,100:--
Osakkeista mainittakoon pääerinä: 92 Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusos. (n. 1400 kpl), 55 Yhdyspankin ja 160
Pohjoismaiden Osakepankin os., 17 Nokian oy:n os. (à 200), 700
Vaasan Puuvillateollisuus OY:n os. (a 50) sekä osakkeet Lahden ja
Hämeenlinnan höyrysahayhtiöissä (nyt arvottomia). Näistä myytiin
selvityksen aikana kaikki pankkiosakkeet ja osa teollisuusosakkeista,
mutta m.m. Tampereen osakkeita jäi 50 edelleenkin Kihlmanin haltuun.
Joulukuulla 1880 ilmoitti Kihlman, että Lahden yhtiön omistama
Lakomäen talo Viitasaaren pitäjässä oli myytävä pakkohuutokaupalla 17
p:nä s.k., ja kun ei muista ostajista ollut tietoa, pyysi hän saada
ostaa talon -- joka oli rasitettu Suomen pankin antamalla 300,000
mk:n kiinnityslainalla, mistä m.m. Kihlman oli täytetakauksessa
korkeintaan 150 à 160,000 mk:sta. Pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla,
ettei hinta nousisi yli 125,000 mk ja että Kihlman asetettaisiin
hallinnon alaiseksi, jota hoitaisi Kihlman itse ja lakitieteiden
kandidaatti Theodor Wegelius.
Helmikuun 9 p:nä 1881 Kihlman ilmoittaa 90,000 mk:sta ostaneensa
Lakomäen, jonka laajoilla (n. 14,000 tynnyrinalaa) mailla kasvoi
hyvä metsä, ja anoo saada arvopaperi-panttia vastaan ottaa 50,000
mk:n lainan, voidakseen käyttää hyväkseen talon metsää. Anomukseen
myönnyttiin samoinkuin samanlaisiin myöhempiin pyyntöihin, nimittäin
28 p:nä marrask. 1881 (50,000), 19 p:nä lokak. 1882 (100,000) ja 21
p:nä elok. 1883 (40,000). Viimeisen anomuksen ohella Kihlman saattoi
jo ilmoittaa, että 1881 v:n metsänhakkuu oli tuottanut voittoa 84,933
mk, ja odotettiin 1882 v:n hakkuusta 40 à 50,000 mk:n voittoa.
Helmikuun 8 p:nä 1884 esitetyt tilit vuosilta 1881 -- 1883
osoittavat, että velkoja oli suoritettu 339,761 mk; jäljellä olevat
velat korkoineen (à 5 %) nousivat 425,358 mk:aan, mutta varoja oli
411,721, joten vajaus oli enää vain 13,637.
Hallinto, joka alkujaan oli toimeenpantu kahdeksi vuodeksi,
pidennettiin nyt vuodeksi eteenpäin, ja sen jälkeen vielä pari
kertaa, niin että se oli voimassa elokuun 1 p:ään 1886. Tilinteot
osoittavat jatkuvaa menestystä. Helmikuun 10 p:nä 1885 olivat
varat 572,954 mk, velat 483,612, joten ylijäämä oli 89,342, ja 5
p:nä marrask. s.v. olivat velat vähentyneet 271,944 mk:aan, jota
vastoin varoja oli 352,007 s.o. ylijäämä teki 80,063. Viimeinen
tilinteko tapahtui 28 p:nä heinäk. 1886, ja silloin oli velkoja
vain 83,520 mk, varoja 168,098, ja ylijäämä siis 84,578. Hallinto
ilmoitti samalla, että sen toiminnan aikana oli velkoja suoritettu:
Hackman ja Kumpp:lle 5560; Kalevalle 15,474; Yhdyspankille 250,522;
Suomen pankille 276,526 ja V. Heikelille 54,673, jonka ohella vielä
oli maksamatta 82,827: Summa Smk 685,586. Suorittamattoman määrän
tarjoutui Kihlman kohta maksamaan.
Lähes 700,000 mk tuli siis liikeyhteys Fabian von Schantzin kanssa
maksamaan Kihlmanille, mutta silti hän oli tyytyväinen päätökseen.
Hän oli suorittanut kaikki sitoumuksensa ja vielä 6 % korkoa koko
ajalta -- jota vastoin pankkivaltuusmiehet arvioidessaan Kihlmanin
varoja 1880 olivat epäilleet, riittäisivätkö ne lopullisesti rahaksi
muutettuina enempään kuin 50 %:iin vastattavasta. Arviota, johon
tietenkin ajan kurssiolot vaikuttivat, pidettiin niin luotettavana,
että toiminimi Paul Wahl & Kumpp. Viipurissa, jolla oli 40,000
mk:an saatava Lahden yhtiöltä, suostui heti vastaanottamaan 50 %
lainasta täytenä maksuna. Myöhemmin Kihlman kuitenkin suoritti
toisenkin puolen tätä lainaa. -- Ohimennen mainittakoon, että Kihlman
näyttää -- emme tiedä millä perustuksella -- toivoneen, että pankit
tyytyisivät 5 % korkoon, mutta todellisesti hänen täytyi suorittaa 6
%.
Arvostellessaan niitä seikkoja, jotka olivat myötävaikuttaneet
onnelliseen tulokseen, asetti Kihlman ensi sijaan sen, että velkojat
ja varsinkin pankkivaltuusmiehet, luopuen tavallisesta menettelystä,
myöntyivät omaisuuden vähitellen tapahtuvaan rahaksimuuttoon. Sitä
ilman olisivat kaikki ponnistukset olleet turhia. Toinen edullinen
seikka oli se, että takausmiehen sallittiin ostaa Lakomäen talo,
jonka metsien käyttö hallinnon aikana antoi voittoa lähes 160,000
mk, ja oli siinä lehtori Gaddin suoma taitava ja uuttera avustus
ollut suuriarvoinen. Lopuksi mainitsemme yhden seikan, josta
Kihlmanin itsensä ei sopinut huomauttaa, nimittäin luottamuksen hänen
rehellisyyteensä ja tunnollisuuteensa. Jollei velkojilla ja erittäin
pankeilla olisi ollut ehdotonta luottamusta häneen, niin olisi kai
tavallisuuden mukaan vaadittu kiireellistä rahaksimuuttoa. Se sekä
hallinnon -- lähinnä Kihlmanin -- uupumaton harrastus ja tarmo
ensiksi ja viimeiseksi veivät hänet voittoon.
Kihlmanille erittäin kuvaavana lisättäköön edelliseen vielä seuraava
piirre. -- Kun Kihlmanin omaisuus asetettiin hallinnon alaiseksi,
sai hän nimenomaisen luvan käyttää hyväksensä kaikki palkkauksensa,
ja se johti hänet keväällä 1880 perustamaan "hiljaisen" yhtiön
nimeltä OLHL (hänen poikiensa nimien alkukirjaimet), johon kuului
hänen vaimonsa ja lapsensa. Tätä yhtiötä varten hän alakuloisina
hallintovuosina säästi sievoisen summan (useita kymmeniä tuhansia
markkoja). Mutta ei siinä kyllä. Lainaamalla Oswaldin nimessä
kauppaneuvos Otto Malmilta tarpeelliset rahat hän lunasti sille 9
niistä Tampereen yhtiön osakkeista, jotka hänen täytyi myödä, ja kun
paras osa Lakomäen metsää oli käytetty velkojen suorittamiseen, hän
järjesti asiat niin, että OLHL-yhtiö osti sen omakseen. Näin Kihlman
tahtoi turvata omaistensa toimeentulon. Toiminimellä, joka tuskin oli
tunnettu perheen ulkopuolella, oli oma kirjanpitonsa, eikä Kihlman
myöhemminkään katsonut sen omaisuutta itselleen kuuluvaksi; yhtiö
purkautui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
* * * * *