prof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: "Ylipäänsä ei
voitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle
henkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä
hetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä
esiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä
kokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä
hänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian
edestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen
olemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi." --
Kihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: "Kun
täällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut -- ainakin olen
minä saanut sen vaikutelman -- jonkinlaisella ylenkatseella taikka
niinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim.
semmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu
(konstrueradt) omatunto... Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä
olisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua.
Omatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu -- jos käytän sitä
sanaa -- ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka
vaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei
sano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se
sanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla
'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja
toisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei
ole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein,
vaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein.
Se, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on
asiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa
sitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden
vakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus,
jolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu
tuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle,
tälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle',
kristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia
maallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille
kaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat
kuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili
itsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa
teoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka
kristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se
niin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla
on kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän
on toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan
jossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen
subjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa'
tulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko
siis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä
otettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä,
tunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän
alalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle
kääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.'
Jollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se
samaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko
ei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen.
Jos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on
meidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle
yksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva
taikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri
mieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta
kristinuskosta (göra allvar af kristendomen). -- Tulin aamupäivällä
asettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen
nähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän
pykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle
siihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof.
Forsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa
usein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on
vaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä
prof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja
sanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa
on yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä
kysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten
neuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin
tapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on
vakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen
ilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen
en ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua
muistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan
ei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea
sallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä
pitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei
hän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta
ajattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko
suunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset
valtiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet
periaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että
alamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella,
semmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate
todellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia
yksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa
ajatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä
vai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet
vain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei
kunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos
asetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty
selin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen,
miten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä,
että täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala
on hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa,
ja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii
ehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi
antaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim.
sotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka
vaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain
tämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle,
että hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että
häntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei
ole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään
vastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain
ilmaisu." -- --
Keskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä
vastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus
sotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta,
että asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati
vapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin,
jotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei
kumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö
vaatinut sen säilyttämistä. -- Siten Kihlmanin ei onnistunut saada
lakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi
myönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut.
Ja arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta
arvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen.
Mutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle
itselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman
väsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen
luisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta,
jolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä
asevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan
ollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt
oikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä
ja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä,
ja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä
"närkästyksen lämmöksi", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu
siitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan "vakaumuksen
lämmöllä". -- Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy
siitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille:
"Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla
vakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten
vakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä
puolellaan."
* * * * *
Kihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota
kestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa
oli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja
asevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti
nautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä.
Toimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi
erillään rehtorintoimestaan. "Minulla on vain muutamia tunteja
viikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa
koettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut.
Muutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut
minua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin
pääkaupungin tavallinen seurustelu" (rovasti J. V. Johnssonille
22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa.
San Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin
välillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se
oli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit
(Essenille 28/4): "Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi
kertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi
kerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö
oli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen
vaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta
on pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä
syödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra
armahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet
arvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi
tulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta
sekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on
kestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos
vain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii
ja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni
on: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin
tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki
parhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!" -- "Olen tullut
Appi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina
säilytettävät." -- Onneksi sodan uhka pian haihtui. "Taivaanranta
kirkastuu kirkastumistaan", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. "Tänään
täytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin
entinen!" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut
perheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut
sukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun
ei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät
saaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta
vähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä
alempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme
maininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.
Syksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. "Voin
paremmin päästyäni täyteen toimeen", hän kirjoittaa Essenille (24/9).
"Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa
Jumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon
edistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther
sanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa,
niin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan
palveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni
onnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa."
Normaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella,
jossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen
alkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu
kansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset
olivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan,
koska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. "Mikä
kohtalon iva!" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K.
H. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja
opettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu
erikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden
välillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta
uudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston
viimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut -- osaston, joka yksistään
tuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.
Samoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä
lähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman
menetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin.
Miten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa
kirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa
1/1 1879) -- "Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen
sanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin
jo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä
pääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian
myöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli
Jumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen
kuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella
uskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt
jumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja
vaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas
hän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän
järkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi
parempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin
tyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun
pahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia
paimenia! -- Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme,
ohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna."
(Essenille 13/1 1879) -- "Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon
surua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta
Tübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka
tässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en
sekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet
kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin,
Spenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa
ja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua
tuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran
istuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni
hänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan.
Nyt on liian myöhäistä! -- Kuitenkin -- Jumala elää. Kun kaikki
otetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo
olla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä
vaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää
Jumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia
välikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme
iankaikkiseen rauhaan."
"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin
tavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa,
keuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon.
Kuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua.
Vuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. -- Jumala olkoon sydämestä
kiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on
antanut!" --
* * * * *
Vaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän
sai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä
Tübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään.
Tämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin
niin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen
ahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa.
Tästä on nyt kerrottava -- ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten
hänen omista asioistaan.
On jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat
järkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt
esitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa
saatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman
markkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun
alkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat
1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat
laskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli
ollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että
kultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat
menettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille
myydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta
johtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat
aikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden
perustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut,
joutui vararikkoon [Ks. _Emil Schybergson_, Suomen Pankki 1811-1911,
siv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli
niin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen
pankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai
kokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että
ainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen
silloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin
on sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka
taustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.
"Menneen vuoden tulos on masentava", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman
Ekströmille. "Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p.
nettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan,
joten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio.
Pääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen
kurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama
kuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis
kurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle
alttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon
tulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän
erosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu
rahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu
melkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla.
Luullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta
väkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä
liikkeeseen." Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon
mukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia
mainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli
korjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi
hälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia
asiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella
oli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki
rahastossa. --
"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia", jatkaa Kihlman sitten.
"Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n
oloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme
johdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla
iloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia.
Pankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt
niinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja
tänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin
oli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa
hallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään
laina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä
liike-elämä!" -- Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877
oli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi.
M.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ
tuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin
että sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan
83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan
velka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan,
sai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut
jo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja
että siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät
kumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus
oli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000
mk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään
telakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen
kiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa
huhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle
Vihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000
mk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui
ostajalle. -- "Laivatelakka myyty", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880)
parooni J. Cronstedtille Kissingeniin. "Paremmat ajat koittanevat
nyt (Tampereen) yhtiölle." Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet.
Huolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi,
alkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2
% ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880
jo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli
Kihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos
E. A. Montinille): "On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta
kaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai
menestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin
-- mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää
toivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon
Jumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna
liike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon
niin!" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka
vihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän
luottavaisuutensa. -- Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että
S. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät,
ettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof.
O. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas
yhtiössä (180 osaketta).
Nyt tulemme Kihlmanin omiin asioihin, jotka niinkuin ylempänä
mainittiin näinä aikoina olivat joutuneet mitä arveluttavimmalle
kannalle. Tämä aiheutui hänen suhteestaan kapteeni Fabian von
Schantziin, joka parilla sanalla esiteltäköön lukijalle. Fabian von
Schantz, säveltäjä Filip von Schantzin nuorempi veli, oli erottuaan
Haminan kadettikoulun ylimmältä luokalta tullut ylioppilaaksi
ja sen jälkeen lähtenyt merille. Merimiehenä hän edistyi
höyrylaivapäälliköksi, mutta antautui myöhemmin liikealalle, ensin
Haminassa (harjoittaen viljanvientiä y.m.), sitten Helsingissä.
Maanmittarin poikana hän ei voinut aloittaa suurella pääomalla,
mutta, vanhan sotilassuvun jälkeläinen kun oli, häneltä ei
puuttunut yritteliäisyyttä ja rohkeutta. Ollen ruumiiltaan kookas,
ryhdiltään ja esiintymiseltään reipas ja miellyttävä, puheessaan
älykäs ja sytyttävä kapteeni von Schantz pian sai huomatun aseman
liikemiespiireissä, ja uusia yrityksiä suunniteltaessa oli hän
ensimmäisenä mukana. Milloin ja miten Kihlman ensiksi tutustui
14 vuotta nuorempaan Schantziin (synt. 1839, k. 1910), sitä emme
tiedä, mutta liikeyhteyteen he joutuivat samaan aikaan, jolloin,
niinkuin ennen on kerrottu, Kihlman innokkaasti puuhaten oli saanut
toimeen puuhiomon Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön
alueelle. Arvatenkin sama innostus taivutti Kihlmanin yhtymään
Schantziin, kun tämäkin kääntyi puutavaraliikkeen alalle, jonka
ensimmäinen kiihoittava kultainen aika oli käsissä. Marraskuulla
1872 perustettiin Hämeenlinnaan Höyrysaha-OY 160,000 mk:n pääomalla,
josta Kihlman omisti 80 etuoikeutettua ja 30 kantaosaketta sekä F.
v. Schantz noin 40 ja Magnus Gadd 10 jälkimmäistä lajia. Helmikuulla
1874 lunasti yhtiö kaikki osakkeet Saarelan Höyrysaha-OY:ssä
Hattulassa (50 os. à 5,000 mk -- joista Kihlman otti osalleen 26
os.). Yhtiön voitto oli 1873: Smk 35,538:79 ja 1874: 126,449:29,
eikä ole syytä epäillä erehdystä, koska Kihlman itse on tarkastanut
tilinpäätöksen. V. 1875 oli voitto mitätön siitä syystä, että oli
sattunut tulipaloja sahoissa ja sen vuoksi aikaa hukattu. V. 1874
lunasti yhtiö 10 etuoik. os. (10,000 mk) ja suoritti osinkona 20
% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista; v. 1876 päätettiin jakaa 100
% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista, mutta osinko samoin kuin
etuoikeutettujen osakkeiden kuoletus tältä ja seuraavalta vuodelta
jätettiin vararahastoon. -- Schantz oli Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n
toimitusjohtaja samoin kuin myöskin Lahden höyrysahayhtiön [Lahden
höyrysaha-oy. oli alkuaan pankinjohtaja V. R. Frenckellin sekä
Ruotsin alamaisten, tukkukauppias Aug. Muellerin ja kunink. sihteerin
K. H. Casselin perustama (säännöt vahvistettu 1872 -- pääoma 350,000
mk). Luultavasti Hämeenlinnan höyrysahayhtiön omistajat lunastivat
Lahden sahan 1875. sillä tiedämme, että Kihlman syksyllä 1875 osti
5 kpl etuoik. Lahtis Ångsåg A.B.-nimisen yhtiön osaketta à 5000 mk.
Sitä vastoin näyttää s. v. palanut Saarelan saha jääneen uudestaan
rakentamatta.], jossa Kihlmanilla oli melkoista vähempi osuus;
osinkoina oli hän 1875-77 kantanut yhteensä Smk 4,785:63. Hoitoon
nähden yhtiöt olivat hyvin lähellä toisiaan, jollei yhdistetyt.