tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden
kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on
päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k:lo 1
p:llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli
täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli
tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen
ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa
sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan.
Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen
herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s.
Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin
(kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän
keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös
kätensä, vaalenee ja -- kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä,
jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen
tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli
lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun
hänen elämästään. -- Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta
Lydia iltapäivällä kertoi minulle. -- Olen Hildan kanssa käynyt
vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa
sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo
kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. -- Antero
jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti
täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen
suomalainen ja semmoinen ystävä! -- Niin harvenee harvenemistaan
pieni ystäväpiirimme!" --
Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole
voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana,
tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä
vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut
samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän
perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä,
jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman
sydämellisen puheen Ingmanille.
Hautajaiset olivat syyskuun 9 p:nä. Gustaf Johansson toimitti
ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti,
että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän
koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli
hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin
(erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän
lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon
alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata
kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen
korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa
korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti
hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta.
Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan
välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän
kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa
putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt
suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot".
Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti
kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen
oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan
sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän
sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan
maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut.
"Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa
elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä
perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen
mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki
oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se
usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten
on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka
tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä."
[Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. --
Käytännöllisenä miehenä Kihlman myöskin osoitti ystävyyttään
auttamalla vainajan omaisia pesän valmistamisessa selvitystä varten.
Aluksi pelättiin, että tulos näyttäytyisi hyvinkin huonoksi, Ingman
kun rajattomassa hyväntahtoisuudessaan oli ollut liian valmis
menemään takaukseen teologian ylioppilaiden y.m. nuorten tuttavien
lainoista. Mutta vähitellen huomattiin, ettei ollutkaan hätää.
Tappio nousee "korkeintaan noin 5,000 mk:aan", kirjoittaa Kihlman
(23/9) Essenille. "Kun kaikki otetaan lukuun, on Ingman ollut
oikea malliekonoomi(!) Ainakin täytyy minun tunnustaa, että olisin
iloinen, jos voisin selvittää asiani 5,000 mk:n tappiolla. Se seikka,
että Anteron liiketoiminta tavallisesti rajoittui kolmenumeroisiin
lukuihin, Vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen. Jos montakin tappiota
ilmaantuisi, ei loppusumma kuitenkaan tule melkoiseksi." -- Saman
kirjeen lopussa Kihlman lausuu omasta puolestaan: "Olen pannut paljon
aikaa omienkin asioiden selvittämiseen ja taloni järjestämiseen
ollakseni valmis, kun hetki tulee. Mutta valitettavasti tehtävä
ei ole äkkiä suoritettu. Siihen menee aikaa. Samoin myös kun on
selvitettävä suhde velkojaan tuolla ylhäällä. Kunpa se tili kerran
tulisi selväksi! Se on se suuri voitto- ja tappiotili, johon kaikki
tilit yhtyvät! -- Minä olen kituillut rinnastani." --
Muutkin kirjeet tältä ajalta todistavat, että Kihlman oli sekä
ruumiillisesti että sielullisesti masennuksissa. Pohjois-Suomessa
oli kato melkein yleinen, eikä vuodentulo etelämpänäkään ollut
kiitettävä. Sen johdosta olivat pankit jo alkaneet vähentää
luottoaan. Toiselta puolen sodan pitkittyminen sai odottamaan pahaa
ja pahempaa. Valtiopäivien tähden hän oli rajoittanut virkatoimensa
mahdollisimman vähäiseen: hän opetti uskontoa ainoastaan VII:nnen
luokan molemmilla osastoilla sekä hoiti, mikäli aika myönsi,
yliopettajan erikoistehtäviä. Rintaansa varten hän joi Emsin-vettä.
Kun säätykokous jälleen oli ryhtynyt työhönsä, hän kirjoittaa
(5/10) Essenille: "Aika on kaikin tavoin ankara. Olen paljon
kärsinyt näinä päivinä, jopa niin että ruumiini ei ole jaksanut
pysyä pystyssä. Eilen ja tänään olen kuitenkin ollut reippaampi.
Ei ole vielä onnettomuutta tapahtunut, mutta en voi olla olematta
levoton tulevaisuuteen nähden. Venäläinen voima on osoittautunut
voimattomuudeksi. Järjestelmä kantaa hedelmänsä. Korkeammille
paikoille on asetettu henkilöitä, jotka eivät ole arvoasteita
suorittaneita, vaan sukulaisten y.m. suosittelemia. Korkeammalta
virkamieheltä ei ole ensi kädessä vaadittu tietoja ja taitoa, vaan
guvernementale Gesinnung s.o. ennen kaikkea vallitsevan järjestelmän
hyväksymistä. Jonkun ajan se käy päinsä, mutta esim. sodassa se ei
kauan kelpaa. Niillä vastoinkäymisillä, jotka Venäjä tänä kesänä
on kärsinyt, täytyy olla syynsä, eikä se voi olla mikään muu,
kuin sotaväkeä koskevien asiain huono johto sodan aikana ja sitä
ennen. 'Ei pidä kuulla pedogogeja pedagogisissa kysymyksissä' --
on periaate, joka välttämättömästä vie perikatoon niin Venäjällä
kuin Suomessa ja kaikkialla. -- Kuinka kauan Venäjä jaksaa jatkaa
sotaa, on mahdotonta ennustaa. Luultavasti jaksaa se kauankin, koska
Turkkikin jaksaa. Mutta paholainen mahtaa riemuita katsellessaan
tätä sotanäyttämöä. Ihmisten tapa kohdella toisiaan on varmaan hänen
mieleensä. Jumala armahtakoon maapalloraukkaamme ja valistakoon
meitä! Mutta emmehän me tahdo tulla valistetuiksi!" -- --
* * * * *
Valtiopäivien loppukausi vaati nyt niinkuin ainakin voimia ja
kestävyyttä. Onneksi Kihlman toipui niin, että hän yhtä mittaa jaksoi
olla mukana ja ottaa osaa loppumattomiin keskusteluihin.
Erinäisistä asioista huomattakoon ensiksi kysymys suomenkielisistä
kouluista, jonka polttavuutta se tosiasia todistaa, että
kolmattakymmentä anomusehdotusta sellaisista kouluista oli tehty.
Anomusehdotukset lähetettiin Yleiseen valitusvaliokuntaan, ja
varamiehenä tuli Kihlmankin osalliseksi niiden käsittelyyn.
Valiokunnan enemmistö oli kyllä myöntyväinen puoltamaan suomalaisten
koulujen perustamista, mutta vaati samalla, että kouluissa vast'edes
oli toista kotimaista kieltä niin "täydellisesti" opetettava, että
oppilaat voisivat "esteettömästi" käyttää sitä sekä puheessa että
kirjallisesti, ja oli päämäärän saavuttamiseksi m.m. lyseoiden
viidenneltä luokalta alkaen yhdessä tai useammassa aineessa
pakollisesti opetusta annettava toisella kotimaisella kielellä.
Kasvatusopilliselta kannalta Kihlman ehdottomasti vastusti
näitä vaatimuksia sekä valiokunnan keskusteluissa ja mietintöön
liittämässään perusteellisessa vastalauseessa, johon A. Meurman ja
muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet yhtyivät, että oman säätynsä
pitkässä keskustelussa samasta kysymyksestä. Näin menetellen hän ei
suinkaan vastustanut toisen kotimaisen kielen opetuksen parantamista,
hän tahtoi vain, ettei koululta vaadittaisi liikaa. 'Täydellisen'
tiedon ja taidon antaminen jossakin kielessä tai aineessa hänestä
oli enemmän kuin koululta oli oikeutta pyytää; mutta silti oli
kyllä tarpeen, että toiselle kotimaiselle kielelle määrättäisiin
enemmän tunteja, ja sopisi niitä parhaiten ottaa venäjän kieleltä,
jolla oli liian suuri tuntimäärä verrattuna kotimaisiin kieliin ja
jonka opetus voitaisiin aloittaa vasta 5:nneltä luokalta. Säätyjen
anomuksen ponsista näkyy, että Kihlman sikäli sai mielipiteensä
läpi, että vaatimukset _täydellisestä_ toisen kotimaisen kielen
taidosta ja myöskin kaksikielisestä opetuksesta jätettiin pois, jota
vastoin hänen ehdotustaan venäjän kielen tuntimäärän vähentämisestä
ei katsottu sopivan mainittavaksi tässä yhteydessä. -- Kun
pappissäädyssä keskusteltiin siitä, mihin kaupunkeihin suomenkielisiä
kouluja oli perustettava, tahtoi Kihlman, että samalla mainittaisiin,
mitkä ruotsalaiset koulut ehkä voitaisiin lakkauttaa. Tapansa mukaan
katsellen asioita käytännöllisesti hän näet piti mahdottomana,
että kaikki kyseessä olevat koulut voitaisiin perustaa, jolleivät
ruotsalaisten koulujen kustannukset vähentyisi. Sitä paitsi ei ollut
kelvollisia opettajiakaan tarpeeksi, ja "yksi hyvä oppilaitos, missä
oli kelpo opettajia, oli parempi kuin kaksi, joissa oli ala-arvoisia
opettajia". Virkamiehille y.m. yksityisille hän ei myöntänyt oikeutta
vaatia lapsilleen kouluopetusta toisella kielellä kuin paikkakunnan
yleisellä. Anomuksen ponsissa ei kuitenkaan sanottu mitään
ruotsalaisista kouluista.
Edelleen ansaitsee huomiotamme Kihlmanin esiintyminen
eriuskolaislaki-kysymyksessä, joka hallituksen esityksen johdosta
tuli käsittelyn alaiseksi. Lakivaliokunta oli erinäisillä muutoksilla
hyväksynyt esityksen, mutta pappissäädyssä se kohtasi vastustusta.
Kun noin kahdestatoista puhujasta useimmat olivat puhuneet esitystä
vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa puolustaakseen sitä. Hänestä
oli uskonnonvapaus kaikkialla tarpeen, ja kun se oli meilläkin
tunnustettu kirkkolain 6 §:ssä, oli eriuskolaislain säätäminen
välttämätön seuraus siitä. Oli sanottu, että laki oli tarpeeton,
koska ainoastaan joku kymmenkunta tai satakunta ihmistä kaipasi
sitä. "Mutta ovatko muutaman sadan ihmisen omantunnonasiat", lausuu
Kihlman, "taikka ovatko muutaman kymmenen ihmisen omantunnonasiat
taikka edes yhden ainoan ihmisen omantunnonasiat jotakin, jonka
saamme laiminlyödä, me jotka korkeimpana opettajanamme pidämme
häntä, joka opetti meille, että yksi ainoa ihmissielu on koko
maailman aarteita kalliimpi. Jos pidämme ihmisen arvoa niin juurena,
silloin emme suinkaan saa katsoa muutamien kymmenien tai satojen
ihmisten uskonnollisia asioita niin vähäpätöisiksi, ettei meidän
tarvitse välittää niistä. Vaikuttavatko ainoastaan suuret joukot
pappissäätyynkin, tähän säätyyn, joka edustaa näkymätöntä, jonka
tulee puhua näkymättömien etujen puolesta, jonka tehtävänä on
osoittaa niitä näkymättömiä aarteita, jotka ovat olemassa, vaikka
ne meiltä maailman hyörinässä niin helposti unohtuvat? On sanottu,
että tämä laki olisi sekä tarpeeton että myöskin riittämätön, koska
meillä on liian vähän kokemusta säätääksemme semmoista lakia. Mutta
niin kai lienee kaiken lainsäätämisemme laita. Se on niinkuin kaikki
ihmistyö epätäydellistä, ja jollei meidän tulisi säätää muita lakeja
kuin sellaisia, joita ei enää tarvitsisi parantaa, silloinhan
vaadittaisiin meiltä enemmän kuin ihmiselle on mahdollista.
Ajattelen, että kaikki lakimme ovat vast'edes muutettavat, ja niin
tämä eriuskolaislakikin, mutta onhan yksikin askel uralla jo jotain.
Mutta muutamista puhujista ei tämä laki ole ainoastaan tarpeeton ja
riittämätön, vaan myöskin vahingollinen, koska se muka houkuttelisi
ihmisiä eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Iloitaan siitä
yhteydestä, joka tähän asti on maassamme vallinnut uskonnollisessa
suhteessa, ja pelätään, että yhteys on häviävä eriuskolaislain
vaikutuksesta, mutta tässäkin tulee huomata, mikä ero on olemassa
näkyvän ja näkymättömän välillä. Näyttää kyllä siltä kuin yhteys
olisi olemassa, mutta jos tunkee syvemmälle ihmisiin, niin huomaa,
että maamme ei ole mikään poikkeusmaa, vaan että näennäisen yhteyden
alla todellisesti on sangen suurta eroavaisuutta käsityksissä,
ja missä niin ei ole laita, on yhteyttä sen vuoksi, ettei mitään
ajatella asiasta. Uskotaan mitä kirkko uskoo, olematta kuitenkaan
selvillä siitä, mitä kirkko uskoo. Jopa on eräs puhuja mennyt
niin pitkälle, että hän arvelee eriuskolaislain sallivan ihmisten
elää kurittomasti. Se on katsella asiaa liian pimeästi. Määräähän
laki itse, että eriuskolaisten, ennenkuin saavat perustaa oman
seurakunnan, tulee tehdä selkoa järjestyksestään, ja että hallitus ei
saa hyväksyä mitään seurakuntaa, jolla ei ole järjestyssääntöjä ja
toimihenkilöä, joka valvoo sen noudattamista. Ne syyt, jotka täällä
tänä päivänä on esitetty eriuskolaislakia vastaan, ovat minusta
semmoisia, joita aina voidaan esittää milloin vain kysymys siitä
herätetään. Kumminkin pitäisi luterilaisessa kirkossa lain, joka on
uskonnonvapauden ilmaisu, voida saada kannatusta, koska todellisesti
luterilainen kirkko itsekin on separatistikirkko, kirkko, joka on
eronnut yleisesti vallitsevasta katolisesta kirkosta, ilman muuta
oikeutusta kuin raamatun sanaan nojaava vakaumus. Niin, kristinusko
itse -- onhan sekin uskonto, joka syntyi aikaan, jolloin vallitseva
uskonto s.o. juutalainen uskonto saattoi uutta uskontoa vastaan
väittää, että sen tunnustajat olivat niin harvalukuiset ja niin
vähäarvoiset maassa, ettei voinut eikä tullut heistä välittää." -- --
Kun sittemmin yksityiskohtaisesti tarkastettaessa tultiin
säädökseen, että avioliitto evankelis-luterilaisen kirkon jäsenen
ja eriuskolaisseurakuntaan kuuluvan välillä oli vahvistettava
kirkollisella vihkimisellä, oli Kihlman sitä mieltä, että sellaisissa
tapauksissa avion solmiminen yhteiskunnallistenkin viranomaisten
edessä olisi sallittava, joten ei eriuskolaista pakotettaisi
alistumaan hänelle vieraan kirkon menoihin. Tähän vapaamieliseen
käsitykseen ei kuitenkaan kukaan yhtynyt. -- Tarkastuksen jälkeen
äänestettiin lakiehdotuksesta kokonaisenaan, ja hylättiin se 16
äänellä 15:ttä vastaan.
Vasta 10 p:nä jouluk. alkoi asevelvollisuuskysymyksen käsittely
pappissäädyssä, ja oli ensi päivän keskustelu pääasiassa
periaatteellista laatua. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa
Kihlman ei ottanut osaa siihen. Ainoa, joka kristilliseltä kannalta
periaatteellisesti vastusti asevelvollisuutta, oli Kihlmanin entinen
asuintoveri Turussa, pastori K. F. Öller. Mihin käsitykseen Kihlman
oli tullut, se saatiin kuulla, kun oli alettu yksityiskohtaisesti
tarkastaa lakiehdotusta. Tärkeimmät lausuntonsa esitti hän 4 §:n
johdosta, jossa säädettiin, että arvalla oli määrättävä, kuka oli
tuleva vakinaiseen sotaväkeen, kuka reserviin. Jo ensimmäisestä
lausunnosta näkee, miksi hän ei periaatteellisesti vastustanut
asevelvollisuutta. "Minä myönnän hätäpuolustuksen (nödvärn)
oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Minä katson olevani sekä oikeutettu
että velvollinen jopa tappamaan henkilön, joka hyökkää minun ja
omaisteni kimppuun, tunkee huoneeseeni tehdäkseen väkivaltaa
minulle ja omaisteni pyhimmille oikeuksille, jos nimittäin tämä
ei tapahdu kristillisen vakaumukseni tähden -- sillä semmoisissa
tapauksissa kristinuskon perustaja käskee kärsimään ja kestämään,
jos näet joku tekee väkivaltaa jollekin ihmiselle Kristuksen tähden
ja syystä että hän tunnustaa kristityn nimeä. Mutta samoin kuin
yksityinen on sekä oikeutettu että velvollinen jopa käyttämään
väkivaltaa ja tappamaankin puolustaakseen itseään ja omaistensa
henkeä, kunniaa ja hyvettä (dygd), samoin on valtiokin sekä
oikeutettu että velvollinen puolustamaan ja varjelemaan itseään
väkivaltaa vastaan, kun se tulee toisen valtion puolelta, ja jos
kerran myönnetään, että valtio on sekä oikeutettu että velvollinen
panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, niin ei pitäisi kenelläkään
olla syytä -- omantunnon nimessä vastustaa asevelvollisuutta.
Ainoastaan väärä käsitys velvollisuudesta johtaa omantunnon nimessä
kieltäytymään täyttämästä tätä velvollisuutta, ja tämä väärä käsitys
on oikaistavissa valistuksen kautta." Mutta, arvelee puhuja, saattaa
niinkin käydä, että oikaisu osoittautuu mahdottomaksi. Silloin
on muistettava, että Jumala opettaa meitä olemaan kärsivällisiä
heikkoja kohtaan. Ja tästä hän johtuu asettamaan valiokunnalle
kysymyksiä, joiden vastauksista selviäisi, mikä merkitys ja oikeus
myönnetään yksityisen omalletunnolle: Voiko vielä niinkuin ennen
vääriä (orättrådiga) sotia syntyä. ("Vääränä sotana pidän sitä,
missä hyökätään viattoman päälle.") Voiko tavallinen ihminen
arvostella, onko sota oikeutettu vai eikö? ja jos sota yksityisen
asevelvollisen vakaumuksesta on väärä, tuleeko hänen osanottonsa
siihen luvalliseksi, kun hallitus käskee häntä? "Minä puolestani
uskon, että se mikä on väärää pysyy vääränä, vaikka hallituskin
käskee, ja minä luulen, että valiokuntakin on samaa mieltä. Mutta
minä tahdon kysyä, mitä tämän henkilön sellaisessa tapauksessa tulee
tehdä, ja onko valiokunta ottanut huomioon semmoisen henkilön aseman.
Omantuntonsa tähden täytyy hänen kieltäytyä ottamasta osaa väärään
sotaan, mutta jos hän niin tekee, niin en ymmärrä muuta kuin että
häntä pidetään semmoisena, joka rikkoo sotaväen ensimmäistä lakia,
kuuliaisuutta, vastaan, ja hän yksinkertaisesti ammutaan. Mutta
miksi hän todella ammutaan? Siksi että hän toimii, niinkuin Jumala
tahtoo, ja siksi, että hän ei noudata ihmisten tahtoa. Hän ammutaan
sen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä väärin, vaan noudattaa Jumalan
tahtoa. -- Voin kyllä ajatella, että tähän vastataan, että valtio
ei voi huomioon ottaa yksityisen omantunnonepäilyksiä. Mutta juuri
siinä ollaan luullakseni väärässä, kun vastataan niin. Jos nimittäin
tahdotaan lainsäädännössä noudattaa kristillisiä periaatteita, on
niin meneteltävä, ettei kristillinen omatunto joudu semmoiseen
ristiriitaan." Milloin kyseessä oli oman maan puolustus, ei tällaista
tapausta voisi olettaa, mutta kun kysymykseen tuli lähteä sotaan maan
rajojen ulkopuolelle, oli asema toinen, ja silloin pitäisi omantunnon
turvaamiseksi laissa oleman jotakin sanottuna. "Enkä tiedä muuta
turvaa kuin että asevelvolliselta sotaväeltä kysytään, tahtooko se
vai eikö lähteä sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle?" Mitä nimenomaan
4 §:ään tulee, katsoi puhuja suotavaksi, että ainakin pitäisi oleman
sallittua, että kaksi, joista arpa on määrännyt toisen vakinaiseen
väkeen, toisen reserviin, saisivat vaihtaa asemaa, jos he nimittäin
sitä haluavat.