ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen
julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin -- niin ne eroavat
jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten
merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti
ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia
hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa,
mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt
toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta
(utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On
juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä,
jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. -- Lisäksi on
minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet,
kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että
Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."
* * * * *
Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu
ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v:n historiaan, johon tämä luku
päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä
tapahtumia.
Elokuun 30 p:nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli
lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli
Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi.
Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt;
uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon
yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen
taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei
sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä
tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli
tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja
hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten
kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen
Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs
hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10
1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka
vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt
mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden
lastensa parasta." --
Keväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja
hänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden
ylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle
täydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti
Bergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin,
oli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos
pyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden
valkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon
hän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän
yrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen,
pyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi
muutamia haulia tunkee kasvoihinkin. -- Vahinko oli vakava, mutta
meneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi
haavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä
hellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa,
ja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea
Oswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan.
Pääsiäispäivänä k:lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka
järkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa)
oli liitetty sanat: "toivoaksemme ei hengenvaaraa!" Todellisesti
olivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka
vielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään
oli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi
yksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja,
jotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat
Keuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa
kului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa
oli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu
ja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan
toimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut
useita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä
huomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta.
Vaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä
tapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka
saatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä
onnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin
koetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.
(18/4) "Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan
toivoa, että henki on pelastettavissa. -- Tilani on näinä päivinä
ollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan
ole tiennyt, miten Sinun on. -- Juuri epävarmuuden vuoksi -- --
olen tahtonut säästää äitiä. -- Rakas Oswaldini! Toivon, että
kannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys
terästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen
itseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin
sen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman
hyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun
puolesta. Jumala siunatkoon Sinua!"
(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: "Kiitän kyyneleet silmissä,
että elät ja että on toivoa parantumisestasi. -- -- Sinun täytyy
oppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi
vaikeampaakin oppia. -- -- Älä anna mielesi masentua tarpeettomista
tulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun
tulee! Ole rauhallinen ja tyyni."
(24/4) "Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten
toisin olisikaan voinut käydä!"
(27/4) "Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. -- Olethan Sinä
meillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti
olet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa
ruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. -- --
Iloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua,
Oswaldini!"
Haava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut
entisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut!
Toukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että
hän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli
täysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut
edellistä sanoilla, "eihän sitä peukalolla ajatella!"
III.
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884.
Edellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna
1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen,
mutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia.
Ajanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.
Ensiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden
kesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 -- 24/1
1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat
hänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen
jäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen
käsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies
yleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja
talous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla
jälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan
jäseneksi! -- Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman
teki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä,
teollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta
koulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.
Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä
kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin
on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa.
Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin
pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.
On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen
loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti
keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen
valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta
yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa,
jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti
erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta,
jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran
yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja
huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M.
G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen
pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä
aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme
sen tähän:
-- "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on
siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden.
Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin
paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat
ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat
asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta
on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu
kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta
ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja
lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee
näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se
mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska
se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on
tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen,
historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin
tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten
tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää
tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut
tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta
pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa,
että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen,
eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia,
niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu
vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan,
ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten
kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset
työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan.
Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja
jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että
yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin
luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan
kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on
merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa
mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia
lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia
siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen
tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä,
onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa
huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy
vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen
yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että
professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia,
pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa
ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä
tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään
vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä
eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa
oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen
jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa
sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka
ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa
tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu
oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei
ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja
väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi
On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä
välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka
tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi,
ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta
vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston
opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan
elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin
muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen.
Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää
laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto
hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen,
ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin
yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa
julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he
ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin
verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin
tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla,
että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata
kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii
maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa
kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä.
En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa
on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on
pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle,
niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran
rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan
mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan
isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."
Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon
Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista
tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei
katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota
ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään
puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.
Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon
semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan
sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin
samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta
kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka
herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti
aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut
jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia
kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta
esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden.
Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono.
Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt
saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden
rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva
Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa,
niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme.
Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä?
Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan
tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman
mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen
vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta
jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut
häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei
onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka
olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu.
Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi
sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi
vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei
taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin
kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista,
että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän
kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta
jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi,
eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän
muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia,
joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään
velvollisuus käskenyt lähtemään. -- Kun asia meni myttyyn, toivon sen
menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään
puhuvan koko asiasta." -- --
Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän
säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta.
Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen,
mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka
vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli
lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta
päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt
ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi
tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole
kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä
vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien
tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät,
s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa
epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin
näet, epäilijöihin. -- Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus,
jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena
velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana
Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat
taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa
ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää
tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa
kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate,
että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä
tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja
oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja
lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena
harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona,
että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on
siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta,
epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti
vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän
äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin
kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten
siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."
"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun
mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond
makt)!" -- --
Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen
naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen
valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa
esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan
ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden
joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan
muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen
menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden
saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa,
mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö
tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen
poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi
käytävä käsiksi?"
* * * * *
Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt
valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta
kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin
elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v:lta
1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja
samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä
kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön",
kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa
tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina
menestystä."
Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen
Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p:nä kesäk. Itse hän
pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor
ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin.
Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman
kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus
Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan
asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner
oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut
kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875
ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden,
keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan.
Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että
"appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona.
Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen
asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin
näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli
kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat
tulossa.
Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen
sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta
hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille: