se järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus
riippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä
nykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla
oli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain
kuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet
kotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä
tarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan
henkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan
patukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan.
Nyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet
ovat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa
Kihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka
otamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne,
jos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä.
"Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita
apukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä
johtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee
käyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa
sanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja
tarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen
vuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa
herättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden.
Miksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille?
Sen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla
tavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä
tahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi
täytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset
sisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään,
samalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen
vuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan
osoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä
kertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä
kohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole
epäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta
lainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena.
Kelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen
ja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan
sitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole
odotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen
oikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän
koulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä.
Kaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla
sanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on
taitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut
mies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan,
velvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon
ja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää
nuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että
lainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi."
"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään
kohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista
taipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä,
ylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä
sydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo
tinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään
vanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat
lapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat
tätä kuvaamme." [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman
todellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. -- August
Ramsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta
17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan
lehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti
hankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta
tiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle
oppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään
paikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle,
mutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle
miettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa
vanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä
vasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta
silmiin ja kysyy: "Pelkäätkö (är du rädd)?" -- "Pelkään (ja)",
vastaa Ramsay. -- "Ota sitten vastaan tarjoumus!" päättää Kihlman.
"Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon
että menestyt." -- Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta
Viipurissa ja kaikki meni hyvin.]
Tämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta
opettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin
miltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen,
ettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän
palkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän
kääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin
sisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat,
tulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan
kerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei
rajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata
ja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä.
Huomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä
kohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena
on yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät
opettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan
ole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain
palkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800,
vanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat
4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin
maaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla
on 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan
mielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain
palkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään
korotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin,
sekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt.
Näin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että
asetus normaalikouluista oli uudistettava.
Lukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia
opettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja
kaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää
ja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa.
Tämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista,
vaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50
tunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä,
että heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus
ylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys
niin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta
olivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat
julistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se,
että tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi
kuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä,
että senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän
periaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että
näet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa
ollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei
senaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla
tulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat
viranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta,
joka ei sopinut käytännölliseen elämään. -- Ylempänä on sanottu, että
säädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta
1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin
tarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun
senaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö
olisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa
(ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä
seikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta.
Kihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi
käsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi
tutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska
tarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä
vain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset.
Ne olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan
uskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin
oli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä
rajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan,
että näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin
ilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille
viranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo
takaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan
myöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin
samaa mittakaavaa -- johon nähden milloin toisen milloin toisen
ylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. -- Ei
liene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä
muutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta
kuin joltakin _ylihallitukselta_ voi pyytää. Ainoastaan eräissä
sivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika
lyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan
muuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut
kyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].
Paitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi
erimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen
välillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla
tuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita
järjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli,
nähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!)
eri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!)
viranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin,
jota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7).
Hänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä
(inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian
ja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun
yksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät
olleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman
esityksen!
Vihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre
teatterimaailmassa, "yölepakko-juttu", tuotti Kihlmanillekin kiusaa.
Helsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita
17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat
aikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin
kevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa,
maininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa
oli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan
normaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin
ja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin
päätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa
pitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta
julkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös
tarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin,
ettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei
suinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan
oppilaitaan.
* * * * *
Vuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi.
"Jumala armahtakoon!" kirjoittaa hän Hannalle. "Mielestäni on minulla
ennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää.
Eikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta." Mitä Kihlman tässä
uudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän
olla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä
valittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon.
Monet "isät" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.
Että Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä
ei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan
ainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen
puolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa.
Päinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin
yrityksiin.
Ensinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen
alkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen
kansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta
vastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan
oli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja
suomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa
rinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä.
Miten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli
yleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa
seuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä:
"Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä,
joka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten
ja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta
sivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan.
Realikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin
oltaisiin Jumala!" -- Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi
alkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.
Toinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman
oli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut
ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti.
Se perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö
joko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä
suomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla
kannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän
kirjoittaa: "Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy
olla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei
ole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön;
(aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että
se tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on
kyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että
pidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti
toimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella
tavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy
käsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka
ovat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli
kieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä
kohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti
peitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin
mielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä,
jotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion
mukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella
kaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan
itsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi,
joka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä
ja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa
suuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen
väestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot,
jotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten
käsittelyyn nähden." -- Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman
täydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja
lukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen
kuin uuden lehden tarkoitukseen.
Kolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti
mitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu
suomenkielinen teatteri. Tämä "tyhjästä luotu" taidelaitos oli
suomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja
jonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen
tulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin,
hämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä
ei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden
edustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin
käsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui
se siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua,
nimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6
1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle,
joka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle
koululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat
perille: "Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä
rahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi
inhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee
edelleen isänmaanrakkauden tukea." Ja samoin Kihlman ajatteli
vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin
osakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs
puuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän
ottaa osaa yritykseen, vastasi hän: "Mitä minuun itseeni tulee, en
minä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on
olemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties
antautuisivat huonompiin huvituksiin" -- ja hän merkitsi 5000 mk
asian hyväksi.
Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli
Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi
Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä
1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin.
Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän
mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa
soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen
vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875).
Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä
viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin
vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon
välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä
tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole
samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon
antautui siis Kihlmankin -- mutta omalla tavallaan. Samoin kuin
säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun
huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi
rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna
oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein
peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä
siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita
mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt,
mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa
näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman
halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras
oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille
(3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni
kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida
Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä
kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa.
(Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa,
sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen
musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni.
Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja
tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt
suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri
on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään
annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan
aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen
kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."
Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta
musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat,
jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen
toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy
oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien
ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai
toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli
lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut
puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen
(Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä
lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän
katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos
kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto -- vaikkapa
teatterissakin --, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista,
sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut
toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman
eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus
kävi siellä.
Toukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla
ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta
melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan
sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta
esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa.
Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä
vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä
onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin
niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä
ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua
hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön
hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä.
Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä
menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut.
Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi
oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden
joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä
opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme,
Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään,
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan
perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten
onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä
lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.