muista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania.
Turussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa
(m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä),
mihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän
tuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat
sananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä
kirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.
Tammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen
tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi.
Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään
tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa
oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina,
Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin
luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä
ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin
talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen.
Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta
senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä
astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin
ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen
ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti
ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää
voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen
vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain
katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin
olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa
uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me
olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea
niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin
silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa,
Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla.
Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi
käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei
välitä siitä." --
(30/1) "Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on
tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä
maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi.
Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa.
Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia
hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät
julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä
kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen
sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa
on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä
lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään
tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta
kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras
rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin
ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin,
joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin
kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni,
että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta
armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia
lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin
sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja
elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi,
iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden,
jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme.
Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi
ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on
myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"
Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia,
jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli
muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia.
-- "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille.
Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri
kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat
korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei
ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka
ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä,
ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."
"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen
raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa
oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa
kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että
esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta
muoto ei ole pääasia." -- -- "Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset
(tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut).
Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen.
Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia
pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen
arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita
tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän
jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän
osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin
elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on
jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista
taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin
iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen
työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta
toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei
pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."
"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun
minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun
on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin
jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät
alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin,
että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa
kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta
toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." --
Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune
Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia
edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt
keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin
keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen
se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi
hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen
enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli
kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista
oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin
kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin
papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen
valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista
senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin
jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin
päätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain
ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa
toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli
melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.
* * * * *
Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta
Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän
kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka
jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta
puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan.
Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden
koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51
laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi,
sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme
on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys
koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun
syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka
perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat
sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava
sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat,
että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin
pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava
hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää,
että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa
määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu
koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät
käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.
"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista
kokeilua vastaan koulun alalla", Kihlman päättää katsauksensa, "on
samalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja
käsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on
huolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen,
ja tässä uskossa harrastanut kehitystään. -- Normaalikoulu päättää
kymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia
toimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa." -- --
Sen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten
sisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi
mainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin
entinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset
kokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa,
ja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori
kouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin
kokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu
yliopettajakollegion mieltä kysymättä.
* * * * *
Lauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen
tyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa,
pojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen
oli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä
ajatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi
saattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman
ilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: "Pyydät, että lausun
mieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin
tärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen
käsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet
sairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota
siihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta
syntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin
uskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä
en tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa.
Enkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee
tätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja
siunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena
kypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen
valeleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi
tekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä
kysymyksessä." --
Saman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta,
mutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin
näet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli
kuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli
käynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman
tunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja
sen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut
enemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin
olisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. "Mutta, minä poloinen
olen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi
kaikkeen käsiksi." -- Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden
erotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden
toimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva
Forsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt.
"Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa
varjossa tässä maailmassa."
Heinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja
Henrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen
Sofielundin, muinoisen äidinkotinsa. "Minä tapasin vanhan kodin
tyhjänä ja autiona", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8).
"Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua
vastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja
synkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista,
muuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki,
mutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen
näyn todistajana." -- Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä
lähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin
jälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti.
Osa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla,
ja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen
paikkaan.
Loppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20
p:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista
Suomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä
ympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen
vuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan
ja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto
Malmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen
tyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen
Lappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle
seuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä,
kun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle
näkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti
huomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät
veneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August
eno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu
huomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi
jäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene
menikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka
olivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat -- niiden joukossa
mainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet.
Suuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään,
ja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen
tyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.
* * * * *
Se menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen
varsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin
vuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon
huolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää,
mutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää
semmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea
hän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin
mahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja
velkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston
kartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873
nousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2
% eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon
ottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella
miljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että
telakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu
Tampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.
Mutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä
Helsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo
telakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin,
sunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun
räjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna
Heikelille: "Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi
vaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus
jostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä
tapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja
paljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni
kaikki järjestykseen." Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden
viikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella
taasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä
kesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat
toisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa
rajoitetuiksi ja sammutetuiksi.
Nämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien
aikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti
alenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk.
Syyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset
vaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875
nousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa
että Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk
enemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa,
vaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä
tehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin
liikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin
ei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen
kokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että
kumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden
kannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen
todisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet
yhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti
loistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen,
kolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista,
jotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille
näytteillepanijoille.
* * * * *
Ohimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873
lopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut
vireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin
uusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty
oli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä
saksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen
laatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset
valmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja
kesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H.
Dahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka
oli niistä annettava lausuntonsa. "Ne on laadittu ehdotuksemme
mukaan", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. "Niistä puuttuu
ainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia
käsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung
(virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää
- maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen
aikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)" Kenen keksintö
se lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin
maneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman
pitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan.
Ydinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus
taikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen
esityksensä päättyy seuraavin sanoin: "Sanotun perustuksella ja
kun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä
ympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella
ovat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä
minun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja
silmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä,
nöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti
saisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua
maneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun
sitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja
suunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa."
Kihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on
ruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan,
ja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset
koulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten
alaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa.
Itse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai
talon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta
asunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja
kärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat
vuokralla-asujain osana.
Ennestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta,
joka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute.
Tarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain
korvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta
polttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia,
miten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja
1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely
vie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä
pikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri
siitä riippui opettajakysymys.